Miksi valeuutiset vaativat uudenlaista tiedonfilosofiaa?

Valeuutisten aikakaudella olemme todistamassa perustavanlaatuista murrosta siinä, miten tieto syntyy, leviää ja vaikuttaa yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Sosiaalinen media, verkkoyhteisöt ja algoritmien muovaamat informaatiovälityskanavat ovat hajottaneet perinteiset tiedon portinvartijat. Enää tieto ei kulje tieteellisten instituutioiden, journalistisen etiikan tai asiantuntijuuden suodattamana, vaan leviää nopeammin kuin koskaan – riippumatta sen todenperäisyydestä.

Tässä uudessa kontekstissa sosiaalinen epistemologia kohtaa kriisin, joka ei ole vain akateeminen, vaan syvästi poliittinen ja kulttuurinen. Valeuutiset eivät ole pelkästään väärää tietoa – ne ovat järjestelmällistä episteemistä vääristymää, joka horjuttaa tiedon sosiaalista perustaa. Ne eivät vain eksytä yksittäistä tiedonhakijaa, vaan rapauttavat kollektiivista kykyämme erottaa tosi väärästä. Tätä kutsutaan episteemiseksi patologiaksi: tilaksi, jossa tiedon muodot sairastuvat ja menettävät kykynsä ohjata toimintaa kohti totuutta.

Vuonna 2018 järjestettiin Kölnissä kansainvälinen konferenssi nimeltä Fake Knowledge, jonka tavoitteena oli tarkastella valeuutisten epistemologiaa filosofisesta näkökulmasta. Tapahtuma kokosi yhteen yli kolmekymmentä tutkijaa ympäri maailmaa, ja kuusi tämän kirjan lukua pohjautuu siellä pidettyihin esitelmiin. Konferenssi ja sen pohjalta syntynyt tutkimus korostavat tarvetta epistemologiselle uudelleensuuntaukselle – sellaiselle, joka huomioi internetin, poliittisen polarisaation ja digitaalisten medioiden vaikutuksen tiedon muodostumiseen.

Perinteinen tiedonfilosofia, joka keskittyi yksilön käsityskykyyn ja uskomusten oikeutukseen, ei enää riitä. Tarvitaan kollektiivisen tiedon teoriaa, joka huomioi yhteiskunnalliset valtarakenteet, informaation jakautumisen mekanismit ja kognitiiviset harhat, jotka vaikuttavat ryhmien ja yhteisöjen tasolla. Valeuutiset ovat usein seurausta juuri näiden rakenteiden vuorovaikutuksesta – ei pelkästään yksittäisten henkilöiden virhetulkinnoista tai tiedon puutteesta.

Kirjan toimittajat – Sven Bernecker, Amy K. Flowerree ja Thomas Grundmann – esittävät, että meidän on tarkasteltava tiedon tilaa nyky-yhteiskunnassa kokonaisvaltaisesti. Heidän mukaansa valeuutisten leviäminen ei ole irrallinen ilmiö, vaan seurausta epistemisen infrastruktuurin kriisistä. Tämä kriisi vaatii tutkittavaksi uusia kysymyksiä: Kuka on asiantuntija, kun jokaisella on alusta ja ääni? Miten oikeutamme uskomuksia, kun luotettavuuden kriteerit ovat hämärtyneet? Mitä merkitsee ”totuus”, kun narratiivien kilpailu ylittää faktatiedon?

Tämän uuden epistemologian kehittäminen ei ole ainoastaan akateeminen velvollisuus, vaan demokraattinen välttämättömyys. Ilman yhteistä ymmärrystä siitä, mitä pidämme totena, emme voi keskustella yhteiskunnallisista ongelmista emmekä tehdä rationaalisia päätöksiä. Valeuutiset siis eivät vain johda harhaan – ne tuhoavat keskustelun edellytykset.

Tärkeää on ymmärtää, että valeuutiset eivät elä tyhjiössä. Ne saavat voimansa siitä, että ne vastaavat olemassa oleviin pelkoihin, ennakkoluuloihin ja identiteettiristiriitoihin. Ne tarjoavat kognitiivista lohtua monimutkaisessa maailmassa. Siksi pelkkä faktantarkistus ei riitä – tarvitaan kriittistä medialukutaitoa, institutionaalista läpinäkyvyyttä ja filosofista reflektiota siitä, mitä tieto on ja miten se syntyy. Lisäksi tulisi tarkastella, miten algoritmit ja digitaaliset alustat muokkaavat tietoa jo ennen kuin se kohtaa vastaanottajan.

Endtext.

Onko uutisista pidättäytyminen järkevää väärän tiedon aikakaudella?

Väärän tiedon leviämisen aikakaudella on helppo kuvitella, että uutisten seuraaminen voi olla harhaanjohtavaa ja epäluotettavaa. Voimme olettaa, että uutisessa on paljon väärää tietoa, mutta tämä ei tarkoita, että uutisten seuraaminen olisi järjetöntä. Jos oletamme, että uutisympäristössä on vaikea erottaa oikea tieto väärästä, ja haluamme välttää sekä väärän että tarpeettoman tiedon uskomista, silloin voi olla järkevää jättää uutisten seuraaminen kokonaan. Mutta tämä voi vaikuttaa epäloogiselta, koska uutisten seuraaminen voi kuitenkin tarjota meille luotettavaa tietoa, ja jos pidättäydymme uutisista, jäämme paitsi tietyistä oleellisista uskomuksista.

Tällöin tulee esiin epistemologinen kysymys siitä, miten meidän tulisi muodostaa uskomuksia, jotta maksimoimme todennäköisyyden uskoa totuuteen ja välttää virheitä. Epistemologiassa, joka käsittelee tiedon luonteen ja perustan tutkimista, voidaan esittää, että meidän tulisi välttää uutisia, jos se johtaisi meille enemmän vääriin kuin oikeisiin uskomuksiin. Tässä mielessä uutisten välttäminen väärän tiedon ympäristössä ei ole vain sallittua, vaan jopa järkevää ja suositeltavaa. Tämä perustuu siihen oletukseen, että väärä tieto on runsaasti saatavilla ja että sen seuraaminen voi johtaa enemmän haittaa kuin hyötyä.

Tällaisen ajattelun taustalla on reliabilismi, joka on yksi filosofinen näkemys oikeudenmukaisista uskomuksista. Reliabilismissa uskomus on oikeutettu vain silloin, kun se on muodostettu luotettavan menetelmän avulla. Jos uutisten seuraaminen johtaa jatkuvasti vääriin uskomuksiin tai irrelevantteihin uskomuksiin, uutisten seuraaminen ei ole oikeutettua. Tässä voidaan viitata myös niin sanottuun "defeasible framework" -malliin, jossa uskomuksen oikeutuksen voidaan katsoa olevan kumottavissa, jos tulee lisätietoa, joka osoittaa alkuperäisen uskomuksen epäluotettavaksi. Näin ollen se, että uskottelemme elävämme väärän tiedon ympäristössä, toimii sellaisena "kumoavana tekijänä", joka voi estää oikeutettua uskomusta uutisten seuraamisesta.

Tämä malli on tärkeä myös siksi, että se ei riipu ulkopuolisista tekijöistä, kuten mediaan liittyvistä ulkoisista luotettavuuskysymyksistä. Se perustuu yksilön omaan arvioon siitä, onko tieto luotettavaa. Tällöin yksilö voi järkevästi päättää jättää uutiset huomiotta, jos hänellä on syytä uskoa, että uutiset antavat enemmän väärää kuin oikeaa tietoa.

Vastaväite, joka liittyy uutisista pidättäytymiseen, on se, että tietämättömät ja vähemmän tietoiset ihmiset ovat alttiimpia väärälle tiedolle, ja siksi uutisten seuraaminen on tärkeää heille. Tällöin uskotaan, että uutisista pidättäytyminen voi itse asiassa pahentaa tilannetta, koska nämä ihmiset saavat väärää tietoa muista lähteistä, kuten ystäviltä. Tämä voisi siis lisätä väärän tiedon leviämistä, koska he eivät ole tietoisia sen epäluotettavuudesta.

On kuitenkin tärkeää huomata, että uutisista pidättäytyminen ei ole täydellinen suoja vääriltä uskomuksilta. Jos henkilö ei seuraa epäluotettavia uutislähteitä, mutta saa tietoa vääristä uutisista muista kanavista, kuten sosiaalisesta mediasta tai henkilökohtaisista keskusteluista, se ei tuo merkittävää epistemologista hyötyä. Kuitenkin uutisista pidättäytyminen voi silti olla hyödyllistä, koska on helpompaa tunnistaa väärää tietoa uutislähteistä kuin ystäviltä tai muilta epävirallisilta tahoilta. Tällöin on tärkeää arvioida, kuinka paljon lisääntyy mahdollisuus saada oikeaa ja relevanttia tietoa ilman väärän tiedon aiheuttamaa vääristymää.

Psykologiset tutkimukset viittaavat siihen, että ihmiset uskovat helposti väärään tietoon ei niinkään siksi, että he eivät tiedä asiaa, vaan siksi, että he eivät käytä analyyttista ajattelua. Daniel Kahnemanin (2011) kaksijakoisen ajatteluteorian mukaan ihmismieli toimii kahtena järjestelmänä: System 1 (automaattinen, intuitiivinen ajattelu) ja System 2 (analyyttinen, harkittu ajattelu). Korkeampi ajattelu (System 2) voi auttaa estämään väärän tiedon uskomista, mutta jos ihmiset eivät osallistu tähän analyysiin, he ovat alttiimpia uskomaan väärään tietoon.

Tärkeintä on ymmärtää, että tieto ei ole vain oikean tai väärän uskomuksen kysymys, vaan myös sen, kuinka uskomukset syntyvät ja kuinka ne voivat olla virheellisiä tai epäluotettavia. Uutisista pidättäytyminen voi siis olla tehokas keino estää väärän tiedon leviämistä, mutta samalla on tärkeää tiedostaa, että se ei ole täydellinen ratkaisu. Jos uutisista pidättäytyvä henkilö ei ole analyyttinen tai kykenevä arvioimaan saamansa tiedon luotettavuutta, hän saattaa silti joutua uskomaan väärää tietoa.

Miksi valeuutiset eivät ole niin suuri ongelma kuin miltä ne vaikuttavat?

Valeuutisten määrä on kasvanut huolestuttavasti viime vuosina. Monet tutkijat ja asiantuntijat ovat varoittaneet siitä, kuinka tämä ilmiö voi rapauttaa luottamusta instituutioihin, heikentää demokratiaa ja estää yksilöitä tekemästä järkeviä päätöksiä. Näitä varoituksia kuunnellessa ei voida kuitenkaan olla huomaamatta, että koko valeuutisten käsite itsessään on ongelmallinen. Jospa ongelma ei ole niin suuri kuin luulemme? Jospa se on itse asiassa seurausta siitä, että meillä on nykyään enemmän tietoa ja näkökulmia kuin koskaan aiemmin? Tällöin valeuutisten käsitteen ongelmallisuus onkin suurempi kuin uskomme.

Nykyisessä mediaympäristössä saamme osaksemme suuren määrän tietoa ja uutisia joka puolelta. Se, mikä erottaa oikean uutisen väärästä, ei olekaan aina niin ilmeistä. Jos olisi olemassa ryhmä asiantuntijoita, joiden arvioihin voisimme täysin luottaa, ei meidän tarvitsisi itse arvioida uutisten totuudenmukaisuutta tai keskustella niistä. Voisimme luottaa siihen, että tämä asiantunteva ryhmä huolehtisi puolestamme totuuden paljastamisesta ja tekisi päätökset meidän puolestamme. Tällöin ei tarvitsisi vaivautua äänestämään tai osallistumaan yhteiskunnallisiin keskusteluihin – kaikki päätökset ja toimenpiteet voisivat jäädä näiden "jumalallisten" hahmojen käsiteltäviksi.

Kuitenkin, vaikka valeuutisten määrä on kasvanut, se ei ole ainoa asia, johon meidän pitäisi kiinnittää huomiota. Uutisten vääräksi todistaminen tai valheellisten uskomusten estäminen ei ole ainoa arvo, jota meidän tulisi tavoitella. Jos ajattelemme, että nykyään ihmiset uskovat enemmän poliittisesti virheellisiin väittämiin kuin ennen, se saattaa kuulostaa pelottavalta. On kuitenkin mahdollista, että tämä on vain seurausta siitä, että he saavat nykyään enemmän tietoa kuin menneisyydessä. Tietoa ja uskomuksia syntyy jatkuvasti, ja virheellisten uskomusten hankkiminen on osa tiedonhankinnan prosessia. Jos olisimme ainoastaan huolissamme virheellisten uskomusten vähenemisestä, meidän tulisi yksinkertaisesti pysyä kotona ja välttää kaikkia uskomuksia.

Tiedon määrän kasvu on tuonut mukanaan enemmän virheellisiä uskomuksia, mutta samalla se on mahdollistanut myös syvällisemmän ymmärryksen ja tietämyksen kasvun. Tämä kehitys on väistämätöntä, eikä sen tulisi olla huolenaihe, vaan osa tiedonkeruun ja ajattelun prosessia. Tietomme on laajentunut valtavasti verrattuna esi-isiimme, mutta se tarkoittaa myös, että uskomme virheellisiin väittämiin ovat lisääntyneet. Tämä on luonnollinen seuraus tiedon laajentumisesta, eikä se ole itse asiassa huolestuttavaa, ellei tiedon määrän väärinkäyttö ole häiritsevää. Virheellisten uskomusten sijaan meidän pitäisi keskittyä siihen, kuinka voimme hyödyntää tätä laajentunutta tietoa entistä tehokkaammin.

Valeuutisten ongelma itsessään ei ole ongelma, vaan pikemminkin se, että käsite "valeuutinen" on tullut ylikäytetyksi ja käsitteellisesti epäselväksi. Valeuutisten määritelmä on niin hämärä ja epäselvä, että sitä ei voi pitää vakavasti otettavana käsitteenä. Se ei viittaa mihinkään uuteen ilmiöön, eikä sen avulla voida puhua mistään olennaisesti uutisraportointia muuttavasta asiasta. Käsitteen jatkuva käyttö johtaa vain vääristymiin ja marginaalisoi keskustelun, kun sitä käytetään välineenä leimata epämiellyttäviä näkemyksiä vääriksi ilman todellista pohdintaa.

Valeuutiset eivät ole uusi ongelma, vaan pikemminkin seurausta siitä, että yhteiskunnassa on enemmän tietoa ja väitteitä, joiden totuudenmukaisuutta on vaikeampi arvioida. Mikä onkin huolestuttavampaa, on se, kuinka mediassa ja yhteiskunnassa voidaan yksinkertaisesti käyttää valeuutiskäsitettä mieltämättömänä tuomitsevassa tarkoituksessa. Tällöin kaikki, mikä poikkeaa valtavirrasta tai ei mene yhteen valittujen mielipiteiden kanssa, voidaan helposti leimata "valeuutiseksi", vaikka sen sisällöstä ei olisikaan mitään konkreettista näyttöä.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että valeuutisten ilmiötä pitäisi sivuuttaa. On tärkeää, että tiedämme, mikä on luotettavaa ja mikä ei. Kysymys on kuitenkin siitä, että meidän täytyy ymmärtää, mitä me todella tarkoitamme "valeuutisilla" ja miksi kyseinen käsite voi itse asiassa estää meitä ymmärtämästä suurempaa kuvaa ja laajempia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia ilmiöitä.

Yhteiskunnallisesti meidän tulisi miettiä, kuinka voimme kehittää kykyämme arvioida uutisten paikkansapitävyyttä ja kehittää itse kriittistä ajattelua entistä syvällisemmin. Tämä ei tarkoita sitä, että meidän pitäisi hyväksyä kaikki uutiset sellaisenaan, vaan että meidän pitäisi kehittää kykyämme tunnistaa virheelliset uskomukset ilman, että joudumme turvautumaan epämääräisiin ja kyseenalaisiin käsitteisiin, kuten "valeuutisiin". Tämä puolestaan voisi parantaa yleistä keskustelun tasoa ja vähentää polarisaatiota, joka usein seuraa siitä, että ihmiset käyttävät tällaisia käsitteitä etsiessään syyllisiä virheellisiin uskomuksiin ja tiedon väärinkäyttöön.

Miksi kilpailevat äänet ovat tärkeitä?

Epistemisen autonomian ideaali, jossa yksilö pystyy muodostamaan mielipiteitä ja johtopäätöksiä luotettavien lähteiden pohjalta ilman ulkopuolista manipulointia, on yksi modernin yhteiskunnan peruspilareista. Kuitenkin, kuten historian esimerkit ovat näyttäneet, tämä ideaali on usein uhattuna erilaisilla manipulatiivisilla strategioilla, jotka pyrkivät ohjaamaan julkista keskustelua ja vaikuttamaan kansalaisten uskomuksiin ja päätöksiin. Yksi näistä strategioista on väärän tiedon ja propagandan levittäminen, joka voi vääristää julkista keskustelua ja heikentää yhteiskunnan kykyä harjoittaa tervettä demokraattista päätöksentekoa.

Mallissa A, jossa tietäjät voivat tunnistaa luotettavien lähteiden merkkejä ja arvioida niiden uskottavuutta, yksilöt voivat edelleen muodostaa omia johtopäätöksiään ja valita, mihin uskovat. Tämä malli tarjoaa teoreettisesti mahdollisuuden saavuttaa jonkinlainen episteminen autonomia, vaikka todellisuudessa väärän tiedon ja manipulaation leviäminen tekee sen toteuttamisesta vaikeaa. Tässä mallissa on tilaa monille eri poliittisille näkemyksille, mutta samalla myös riski, että yksilöt voivat langeta harhaanjohtaviin tai valheellisiin viesteihin, vaikka heillä olisikin mahdollisuus arvioida niiden luotettavuutta. Viime kädessä tämä korostaa tarvetta harjoittaa huolellista arvostelukykyä, erityisesti silloin, kun eri lähteet tarjoavat ristiriitaisia viestejä.

Kun puhumme demokraattisista yhteiskunnista, on tärkeää muistaa, että tällaisessa ympäristössä poliittinen manipulointi voi usein piiloutua demokraattisen keskustelun verhoon. Väärä tieto ei aina tule vain suoraan valheellisesti esitettynä, vaan se voi olla myös osa suurempaa retorista rakennetta, jossa yksilöt eivät enää kykene erottamaan totuutta valheesta. Tällöin ei ole enää kyse vain siitä, kuinka hyvin yksilö pystyy arvioimaan tiedon luotettavuutta, vaan myös siitä, kuinka laajasti demokraattisessa keskustelussa on tilaa monille erilaisille, mutta manipuloiville, äänille.

Toisessa mallissa, jossa valtio tai poliittiset voimat kontrolloivat tiedon tuottamista ja levittämistä, tilanne on paljon kapeampi ja vaarallisempi. Tässä mallissa propaganda ja sensuuri yhdistyvät, ja valtio käyttää kontrollivälineitä estääkseen kansalaisten pääsyn vaihtoehtoisiin tietoihin ja rajoittaakseen mahdollisuuksia kyseenalaistaa vallassa olevien toimia. Totalitaristisissa järjestelmissä, kuten Neuvostoliitossa tai Natsi-Saksassa, valtiollinen propaganda oli keskeinen osa kansalaisten tottelevaisuuden ylläpitämistä. Propaganda ei ainoastaan edistänyt hallitsijan tai ideologian hyödyttämistä, vaan se myös tuki valtion kykyä estää kaikenlaista kritiikkiä ja ylläpitää hegemonista kertomusta, jossa totuus oli joustava ja soveltui tarpeen mukaan hallitsevan luokan etuihin.

Näissä järjestelmissä propagandan ja sensuurin yhdistelmä ei vain vääristä keskustelua, vaan se myös vähentää kansalaisten kykyä muodostaa itsenäisiä mielipiteitä. Totuuden ja valheen raja tulee hämäräksi, kun koko yhteiskunnallinen keskustelu on rakennettu yhden ainoan, hallitsevan kertomuksen ympärille. Tämä on erityisen vaarallista, koska se voi johtaa tilanteeseen, jossa kansalaiset eivät enää erota valheita totuudesta, vaan he yksinkertaisesti hyväksyvät kaikki väitteet ja uskonnollisen varmuuden siitä, että johtajat tietävät paremmin kuin he itse.

Kun tämä malli siirtyy demokraattisiin yhteiskuntiin, on tärkeää huomata, että propagandan ja sensuurin elementit voivat olla piilossa, mutta eivät kadonneet. Vaikka demokratioissa on monia äänioikeuden ja sananvapauden muotoja, joskus valtion toimet ja suuri mediatyöskentely voivat silti manipuloida kansalaisten mielipiteitä ja estää aidon keskustelun kehittymistä. Tällöin, vaikka ei ole kysymys täydellisestä totuuden tukahduttamisesta, demokratian sisällä saattaa olla alueita, joissa epätasapaino tiedon tuotannossa ja jakelussa voi heikentää yksilön kykyä arvioida ja ymmärtää maailmaa objektiivisesti.

Tämä tekee selväksi, miksi kilpailevat äänet ovat tärkeitä. Kun moninaiset näkemykset ja erilaiset poliittiset puheenvuorot voivat kilpailla toistensa kanssa, yksilöillä on mahdollisuus tehdä tietoisia valintoja, jotka perustuvat arvostelukykyyn ja valitsemien lähteiden arviointiin. Vaikka manipulaatiota ja väärää tietoa voi olla runsaasti, monipuolinen ja avara keskusteluympäristö tarjoaa mahdollisuuden, jossa yksilöt voivat edelleen säilyttää jonkinlaisen epistemisen autonomian. Se ei takaa täydellistä totuutta tai objektiivisuutta, mutta se antaa mahdollisuuden avoimelle keskustelulle, jossa on tilaa erimielisyyksille ja oikeudelle kyseenalaistaa vallitsevia kertomuksia.

Miksi asiantuntijoihin ei aina luoteta?

Luottamuksen mureneminen asiantuntijoihin ja eliitteihin ei perustu pelkästään informaatioon tai väärinymmärryksiin, vaan arvoihin, joita asiantuntijat edustavat ja jotka usein eroavat suuresti tavallisen väestön arvoista. Asiantuntijoiden ja laajemman kansan välinen arvoristiriita voi vaikuttaa ratkaisevasti siihen, miten asiantuntijan esittämät tiedot ja kannanotot otetaan vastaan. Kun ihmiset havaitsevat, että heidän omat perustavanlaatuiset arvonsa eroavat asiantuntijan arvoista, he saattavat tulkita asiantuntijan väitteet hyökkäyksiksi omia arvojaan vastaan. Tällöin keskustelu ei enää ole tiedonvaihtoa, vaan arvopohjaista puolustusta.

Arvot muuttuvat harvoin nopeasti. Useimmiten muutokset ovat hitaita ja maltillisia, jos niitä tapahtuu lainkaan. Ihmiset ovat valmiita uhraamaan merkittäviä asioita, kuten taloudellista turvaa, suojellakseen arvojaan – usein täysin tiedostamatta. Tämän vuoksi arvoristiriidat muodostuvat helposti keskustelujen esteiksi. Esimerkiksi uskonnolliset vakaumukset tai patriotismi voivat siirtää keskustelun fokuksen pois alkuperäisestä aiheesta ja heikentää kykyä omaksua uutta tietoa.

Eliitit – erityisesti akateeminen eliitti – edustavat usein arvojärjestelmiä, jotka poikkeavat ratkaisevasti valtaväestön vastaavista. Esimerkiksi professoreista lähes puolet ilmoittaa olevansa ateisteja tai agnostikkoja, kun taas yleisväestössä luku on vain noin seitsemän prosenttia. Samalla tavoin poliittiset arvot kallistuvat merkittävästi liberaaliin suuntaan korkeasti koulutettujen keskuudessa. Tämä ei rajoitu vain yliopistomaailmaan – mitä korkeatasoisempi korkeakoulu, sitä jyrkempi on ero konservatiivisten ja liberaalien arvojen välillä.

Kun asiantuntijat ilmaisevat näkemyksiään, joita ohjaavat nämä poikkeavat arvot, ei ole yllättävää, että moni kokee tulleensa loukatuksi. Vastareaktiona ihmiset alkavat puolustaa omia arvojaan, eivätkä enää keskity itse väitteeseen. Tällainen "arvopuolustuksen tila" häiritsee merkittävästi tiedollista vuorovaikutusta: ihminen ei enää ole vastaanottavainen uusille näkökulmille tai korjauksille. Esimerkiksi kun konservatiivinen kristitty pohtii omaa suhdettaan tiettyyn poliittiseen johtajaan ja kohtaa asiantuntijan, joka vaikuttaa arvoiltaan vastakkaiselta, voi potentiaalisesti rakentava keskustelu romahtaa nopeasti, mikäli asiantuntija ei tunnista tätä jännitettä.

Episteeminen herkkyys – kyky havaita, milloin keskustelukumppani on siirtynyt arvojen puolustamiseen – on ratkaiseva taito asiantuntijalle. Ilman sitä asiantuntija ei kykene ohjaamaan keskustelua takaisin tiedollisesti merkityksellisiin teemoihin. Tiedollinen sokeus ilmenee siinä, ettei huomata milloin keskustelun painopiste on siirtynyt. Tällöin jopa alun perin avoin keskustelija voi sulkeutua, puolustautua ja hakeutua vain samanmielisten seuraan. Tämä ruokkii polarisaatiota, jossa ei ainoastaan luovuta avoimesta mielestä, vaan myös halusta oppia.

Vaikka asiantuntijat eivät ole tiedollisesti parempia kaikessa, heidän erityistaitonsa – kriittinen ajattelu, päättelykyky, argumentaatiovirheiden tunnistaminen – tekevät heistä keskeisiä toimijoita tiedon jakamisessa. Samalla tämä asema tuo mukanaan suuremman vastuun. Jos asiantuntijat toimivat episteemisesti epäherkästi, haitta ei rajoitu vain yksittäisiin keskusteluihin, vaan voi johtaa laajempaan epäluottamukseen, joka vaikeuttaa yhteiskunnallista dialogia ja oppimista.

Asiantuntijan virhe on erityisen vakava juuri siksi, että hänellä on valtaa, näkyvyyttä ja vaikutusmahdollisuuksia. Vaikka asiantuntijat olisivat keskimäärin vähemmän episteemisesti sokeita kuin muut ryhmät, heidän virheensä voivat aiheuttaa suuremman tiedollisen vahingon. Siksi asiantuntijoiden herkkyys – kyky tunnistaa keskustelukumppanin arvopainotukset ja reaktiot – ei ole ylellisyyttä, vaan välttämätön osa vastuullista osallistumista.

Tärkeää on ymmärtää, että arvoristiriidat eivät ole vain erimielisyyksiä. Ne ovat eksistentiaalisia perustuksia, joita ihminen kokee velvollisuudekseen puolustaa. Jos asiantuntija jättää tämän huomiotta, hän ei ainoastaan menetä mahdollisuutta opettaa, vaan myös lisää vastakkainasettelua. Vaikka asiantuntija ei olisi aggressiivinen tai halventava, pelkkä arvojen ristiriita voi riittää laukaisemaan puolustusreaktion.

Lisäksi on otettava huomioon, että luottamuksen rakentaminen on hidasta, mutta sen menettäminen voi tapahtua hetkessä. Tämä pätee erityisesti tilanteissa, joissa keskustelukumppanin identiteetti on kiinteästi sidoksissa hänen arvoihinsa – kuten usein on. Episteeminen herkkyys ei siis ole vain tiedollista osaamista, vaan myös moraalista harkintakykyä ja inhimillistä hienovaraisuutta.