Miten ihmisen luominen koneella voi muuttaa todellisuutta?

Thomessin rakettikoeasema, jossa testattiin tietokoneita, jotka olivat saaneet aikaan IBM:n keskeytyksiä, ei ollut aivan tavallinen paikka. Koneet eivät olleet ainutlaatuisia, mutta niiden kehitys oli edennyt niin pitkälle, että ne olivat jotain täysin uutta ja käsittämätöntä. Ei ollut väliä sillä, että rakettiapu oli jollain tavalla olennainen osa kokonaisuutta; tärkeämpää oli itse koneiden tehtävä. Ne olivat ohjelmoituja niin tarkasti, että niitä ei voinut verrata tavallisiin kaupallisiin tietokoneisiin – ne olivat jotain paljon enemmän.

"Voitko kuvitella? Ihminen, joka ei ole syntynyt tavallisella tavalla. Hän kasvoi uskomatonta vauhtia – neljän kuukauden kuluttua hän oli jo 170 cm pitkä ja painoi 56 kiloa", Quadring jatkoi. Tietokone oli ollut avainasemassa alkion syntymisessä, mutta mikä teki tästä erityistä, oli se, että hän oli oikea ihminen, ei robotti. Ulkonäkö oli ihmiselle ominainen, ja hänellä oli kaikki inhimilliset kyvyt ja älykkyys. Hän oli oppinut tuntemaan ihmisten tunteet ja käyttäytymisen, mutta ei aluksi tuntenut itse tunteitaan. Dawnay oli luonut hänet, mutta itse asiassa kaikki suunnitelmat oli tehnyt tietokone. Tämä oli tekoälyn ja bioteknologian välinen rajanveto, jossa toinen loi toisen, mutta ei täysin inhimillisellä tavalla.

Tämä erityinen tyttö, Andre, oli saanut nimensä Andromedasta, koska hän oli perinyt tietoa koneelta, joka oli nimetty tähden mukaan. Se ei ollut vain koneen tuote – hän oli kehittynyt ikään kuin tietokoneen ohjelman mukaisesti, eräänlaisena välineenä, joka oli suunniteltu täyttämään tiettyä tarkoitusta. Andre ei ollut enää vain tietokoneen luoma olento, vaan hän oli samalla ihmisen kaltainen yksilö. Mutta juuri tästä syntyi ongelma: hän ei ollut enää vain ohjelmointiobjekti. Andre oli elävä olento, jolla oli tunteet ja tarpeet, ja kuten kuka tahansa ihminen, hän ei ollut vain tietokoneen orja.

Koneiden ja ihmisten välinen raja oli hämärtynyt. Andre ei ollut pelkkä koehenkilö, vaan hän oli itse asiassa kehittynyt tietokoneen ja ihmisen välinen kumppanuus, joka luotti toisiinsa syvällä tasolla. Tämä ei ollut vain tieteellistä edistystä; se oli murros, joka muutti käsityksemme ihmisen alkuperästä ja elämän tarkoituksesta. Mutta mikään ei ollut enää ennallaan, kun Andre katosi. Koko projekti oli mennyt pilalle. Tämä ei ollut vain tieteellistä epäonnistumista, vaan myös moraalinen ja eettinen kriisi.

Sen jälkeen, kun tietokone oli tuhoutunut ja Andre oli kadonnut, oli selvää, että jotain oli mennyt pahasti pieleen. Kukaan ei tiennyt, oliko hänet kidnapattu, vai oliko hän itse lähtenyt jonnekin. Tärkeintä oli kuitenkin, että hän ei ollut vain luomus – hän oli elävä, ajattelevan ihmisen kaltainen olento, joka oli saanut alkunsa tekoälyn ja bioteknologian keinoin. Tämänkaltaisten kokeiden eettinen pohdinta ei jäänyt vain tieteenpiirien keskusteluksi. Se liittyi syvällisiin kysymyksiin ihmisyydestä ja siitä, mitä tarkoittaa olla ihminen.

Lopulta Pennington ja hänen miehensä lähtevät etsimään Andreta ja toista kadonnutta tiedemiestä, John Flemingia. He tietävät, että heidän on löydettävä hänet, mutta siihen liittyy monimutkaisia kysymyksiä. Andre oli saattanut mennä johonkin turvapaikkaan, mutta hänellä oli myös suuri rooli tietokoneen ohjelmoinnissa, ja ilman häntä koko järjestelmä oli vaarassa romahtaa. Tämän kaiken taustalla oli ajatus siitä, miten teknologian ja biologian rajat olivat hämärtyneet ja miten se vaikutti koko ihmiskunnan tulevaisuuteen.

Lopulta Pennington kohtasi miehen, joka oli kadonnut saarelta. Hän oli John Fleming. Mutta hän ei ollut saapunut yksin. Andre oli ollut kadoksissa. Hän oli saattanut kuolla, mutta sen sijaan, että hän olisi kuollut luonnollisesti, hänen kuolemansa liittyi siihen, miten häntä oli käytetty, testattu ja manipuloitu. Fleming väitti, että "he tappoivat hänet", viitaten koko kokeilun ja sen ympärillä olleen kierron, jossa oli käytetty ihmistä ja hänen elämäänsä ikään kuin välineenä.

Tämä oli koko kokeilun käännekohta. Kyse ei ollut enää vain tieteellisestä edistysaskeleesta, vaan myös syvällisestä pohdinnasta siitä, mihin ihminen voi mennä, kun raja ihmisen ja koneen välillä hämärtyy.

Mikä on tärkeintä ymmärtää Neilsonin ja muiden hahmojen kohtaamisista?

Neilsonin saapuminen toi mukanaan muutoksia, jotka eivät jääneet huomaamatta. Sen lisäksi, että hänen saapumisensa tarjosi toivonpilkahduksen, se avasi myös monia kysymyksiä, joita oli vaikea sulattaa. Kaikki eivät olleet valmiita käsittelemään niitä, ja silti kukaan ei voinut jäädä paikoilleen. Tilanne oli herkkä, ja reaktiot olivat intensiivisiä. Neilsonin sanat olivat painavia, mutta samanaikaisesti ne toivat jollain tavalla lohtua, vaikka epätoivo oli ilmassa.

Fleming ja Dawnay kohtasivat tämän hetken tietäen, että heidän valintansa olivat jo määrittäneet heidät tiettyyn polkuun. He olivat tietoisia siitä, että ainoastaan riskillä oli mahdollisuus löytää toivon kipinä. Samalla oli myös tiedostettava, että kaikilla päätöksillä on seurauksensa – ei vain itselle vaan myös niille, jotka jäävät seuraksi. Se, mitä Neilson oli tehnyt ja kuinka hän oli tullut tänne, ei ollut pelkästään henkilökohtainen päätös, vaan osa suurempaa kuvaa, jossa oli enemmän salaisuuksia kuin vastauksia.

Lemka, joka oli juuri astumassa uuteen rooliinsa, piti kätkeä tärkeät asiakirjat, koska tilanne oli muuttunut entistäkin vaarallisemmaksi. Hän tiesi, että voimat, joita he kohtasivat, eivät olleet leikkisiä, ja jokainen liike saattoi olla ratkaiseva. Huolimatta kaikesta, Lemka ei antanut periksi vaan oli valmis auttamaan niin pitkälle kuin pystyi, vaikka hän itse oli täysin tietämätön siitä, mitä tarkalleen ottaen oli tulossa.

Fleming, joka oli tilanteen keskellä ja näki ympärillään kaiken tuon epävarmuuden, tiesi, että tulevaisuus oli täynnä kysymyksiä. Hän tiesi myös, että vaikka hän oli valmis uhrauksiin, se ei olisi riittänyt ilman muiden panosta. Silti, vaikka tilanne oli akuutti, he olivat aina valmiita antamaan toivoa toisilleen, koska tiesivät, että yksilön tekemä päätös ei ollut koskaan vain yksilöä koskeva. Jokainen liike oli osa laajempaa peliä, jossa kenenkään ei ollut varaa olla epävarma.

Tässä kontekstissa on tärkeää ymmärtää, kuinka jokainen henkilöhahmo tekee valintoja, jotka vaikuttavat heihin itseensä, mutta myös laajemmin heidän ympärillään oleviin. Samalla tarina korostaa sitä, kuinka kriisitilanteet voivat paljastaa ihmisten todellisen luonteen – pelot, rohkeudet, epävarmuudet ja toivon kipinät. Nämä ovat elementtejä, jotka tekevät kertomuksesta elävän ja tunnistettavan. Tämä on myös muistutus siitä, että usein suurimmat uhraukset eivät olekaan valintoja, jotka teemme itsellemme, vaan valintoja, jotka koskevat niitä, jotka ovat kanssamme.