Miten selviytyä vieraassa maailmassa: Pelon ja vieraan välissä Zebulonin North Hillissä

Tansman saapui North Hilliin, paikkaan, jossa hänet oli määrä tavata Rilke. Matka kankealla, nahkajousitetulla vaunulla oli kolkuttanut niskaa ja aiheuttanut päänsäryn. Hän oli yrittänyt keskittyä paikalliseen pyhään tekstiin, Confraternityn liittoutumiin, mutta lopulta luopui siitä ja katsoi vain ulos ikkunasta tai jalkoihinsa. Hän oli vaunun ainoa matkustaja, ja myrkkypiirin pelko oli saanut muut perumaan matkansa. Tämä teki tilanteesta hänelle helpomman, sillä hän ei oikein osannut lähestyä muita, ei edes Ship-ihmisiä, saati sitten Colonisteja, jotka olivat hänelle etäisiä ja pelottavia.

North Hillin kadut olivat harvat liikenteeltään ja ääniltään. Useimmat adobemökit olivat suljettuja ja verhoilla peitettyjä. Kaupunki vaikutti outoilta ja kalsealta, lähes elottomalta. Saapuessaan hän tunsi jännittyneisyyden kasvavan, muistellen omia harvoja kokemuksiaan muualla kuin kotiplaneetallaan Daudelissa. Tansman oli kromoplastiasiantuntija, eikä hän kuulunut tähän maailmaan, jossa ihmisten keskuudessa hänen taitonsa olivat tuntemattomia ja turhia. Hän oli eräänlainen naamioitu prinssi, epävarma ja pelokas, joka tuskin olisi myöntänyt sitä ääneen.

Nancy Poate, hänen päättäväinen ja määrätietoinen serkkunsa, oli patistanut häntä lähtemään. Hän halusi Tansmanin valvomaan asioita kahden kuukauden ajan, välttämään sekaantumista mutta silti olemassaolon vaikutelman antamista. Tansman vastusteli, väitti ettei halunnut sekaantua kolonioiden asioihin, jotka tuntuivat hänestä etäisiltä ja pelottavilta. Silti hän oli päätynyt tänne, kuljettamaan tulen lahjaa, vailla seikkailunhalua tai halua pelastaa ketään.

Saapuessaan hän kohtasi heti vastustamattoman ja kirvelevän hajun, joka leijui kylän yllä ja tuntui palavan iholla. Se oli ihmisten palamisen haju, kauhea ja musertava. Keskellä aukiota paloi suuri kokko, jonka pääpolttoaineena olivat ihmisruumiit. Alastomat ruumiit, sinipunaiset mustelmat iholla, kuin viininpunaiset arvet, kertoivat julmasta kohtalosta. Kolme miestä työskenteli hiljaisina ja tehokkaina, lastaten ruumiita kyytiin kuin puita. Yksi koetti pitää hurjaa hevosta kurissa, toinen kaksi työskenteli yhdessä pelottomasti mutta väsyneesti.

Tansmanin vieraus, pelko ja etäisyys yhteisöstä kasvoivat hänen seisoessaan aukiolla. Tämä oli maailma, jossa ihmiselämä oli halpaa ja kuolema läsnä kaikkialla. Hän ei ollut varautunut kohtaamaan tätä raakaa todellisuutta, vaikka Nancy oli varoittanut hänet. Tässä maailmassa ei ollut sijaa hänen puhtaille tieteellisille intohimoilleen, eikä myöskään hänen haluttomuudelleen osallistua toisten ihmisten asioihin. Zebulon ja North Hill vaativat jotain aivan muuta – hyväksyntää, sopeutumista, jopa väistämätöntä pelkoa.

Miten muuttuvat aikakaudet muokkaavat tulevaisuudenkuvia ja ihmisen paikkaa maailmassa?

Ukkojäätävä myrsky heitti hänet maahan, voimaton ja upotettuna veteen, joka peitti hänet kokonaan. Sadepisara, yksi ainoa valtava pisara, ympäröi hänet hellästi ja kasteli päästä varpaisiin. Tämän jälkeen hän ei ollut enää entisensä. Hän seisoi, katseli kastuneita käsiään ja nauroi, ravistautui ja tunsi muutoksen sisällään. Hänen ympärilleen kerääntyivät muut, kastuneet olennot, ja hänelle annettiin lahja — uusi, tehtaalla valmistettu laatikko, jonka merkki loisti kirkkaana. Ilo täytti hänet, ja tanssi alkoi — tanssi uudessa vaakasuorassa maailmassa, johon kaikki osallistujat liittyivät, myös outoja olentoja ja lapsia, hänen naapureitaan ja jopa hänen isänsä. Isä, joka ei tarvinnut lahjaa selviytyäkseen, tanssi yhtä riemukkaasti. Tämä uusi maailma oli alkanut.

Vanha aikakausi, joka muovasi elämämme ja ajattelumme toisen maailmansodan jälkeen, on päättynyt. Tähän aikaan kuuluivat tietokoneet, muovit, raketit, ydinaseet, Yhdistyneet Kansakunnat ja kylmän sodan jännitteet. Monet, jotka ovat syntyneet sodan jälkeen, ovat kasvaneet tämän maailman puitteissa, jossa vaihtoehdot näyttivät ennalta määrätyiltä: tuho tai voitto. Protestit 1960-luvulla vastustivat tätä unelmakonetta, mutta vaihtoehdot olivat niin tiukasti lukittuina, ettei todellista muuta mahdollista tulevaisuutta voitu kuvitella. Heidänkin maailmankuvansa rajoittui ydinhelvettiin tai amerikkalaiseen maailmanherruuteen.

Sama jännittynyt tulevaisuudenkuva näkyi science fictionin kulta-aikana. A. E. van Vogt, Robert Heinlein ja Isaac Asimov piirsivät maailmankuvia, joissa ihmiset asuttivat tähtiä, hallitsivat vieraita rotuja ja perustivat galaktisia imperiumeja. Nämä tarinat heijastivat sodanjälkeisen ajan toiveita ja pelkoja. Mutta 1950-luvun lopulla nämä suuret narratiivit alkoivat kuihtua. Sankarit paljastuivat epätäydellisiksi, ja ihmiskunnan hallinnan hyveet kyseenalaistettiin. 1960-luvulla tuli vastareaktio, jossa kerrottiin kadonneista siirtokunnista, holokaustin jälkeisistä mystiikoista ja maailmoista, jotka olivat säilyneet ydintuholta. Silti nämä kertomukset olivat usein vain pakenemista, eivät todellisia vaihtoehtoja.

J. G. Ballardin tarinat 1960-luvulla kuvasivat mielikuvituksen sisäisiä maisemia — steriilejä, kuolleita tiloja, jotka kuvastivat hänen vihaansa sodanjälkeistä maailmaa kohtaan. Nämä eivät kuitenkaan tarjonneet uutta suuntaa, vaan korostivat vain entisen tyhjyyttä ja epätoivoa. Kaikki 1960-luvun kapinat ja protestit päättyivät lopulta epäonnistumiseen; rock-tähdet menettivät uskottavuutensa, radikaalit menivät maan alle, ja poliittinen valta palautui entiselleen.

Ymmärtäminen, että historiassa ja kulttuurissa vallitsevat mallit muovaavat tulevaisuudenkuvia, mutta eivät määritä niitä lopullisesti, on ratkaisevaa. Ihmisen vapautta ei saa aliarvioida, eikä tulevaisuus ole vain kahden vaihtoehdon välissä, vaikka joskus siltä näyttääkin. Uusi aikakausi voi muuttaa koko käsityksemme todellisuudesta ja ihmisyydestä, avaamalla tilaa uusille unelmille ja teoille, joita emme vielä osaa kuvitella.

Miksi pahuus leviää, vaikka se on tunnistettu ja torjuttu?

Työ ei odota. Näin sanoo veli Boris, eikä hänen sanoissaan ole epäilystä: hän kantaa harteillaan totuuden taakkaa ja tuntee velvollisuuden siihen, mikä on vielä ratkaisematta. Mutta hänen kiihkonsa ei ole pelkkää halua tietoon – se on myös pelkoa. Kun totuus kätkeytyy harhaoppisten teksteihin ja väärä tieto leviää pyhän yhteisön nimissä, kysymys ei ole vain virheestä, vaan moraalisesta romahduksesta.

Veli Alva Abarbanelin kirjoitukset, vaikka jo kerran hylätty ja tuomittu, jatkavat kiertoaan. Ne ovat kuin rutto: kerran päästyään liikkeelle, niitä ei voi pysäyttää ilman uhrauksia. Edes yliheitetyt leimat eivät suojaa – kirja The Secret of the Ships kantaa vanhemman veljen merkkiä, mutta silti se on "saastaa", kuten veli Boris raivokkaasti toteaa ennen kuin hänen kehonsa sortuu. Hänen viimeinen tunnistuksensa ei ole teologinen, vaan ruumiillinen: hänen käsivartensa paljastaa ruton stigmat, pahuuden fyysisen merkin.

Tansman, joka ei pelkää megrimiä – ei siksi, että hän olisi rohkeampi kuin muut, vaan koska hänellä ei ole siihen syytä. Hän on ulkopuolinen, ei osallinen siihen, mikä megrimin aiheutti. Mutta hänen pelkonsa on toisaalla: hevosten ohjastamisessa, käytännön toiminnassa, jonka kanssa hänellä ei ole kokemusta. Tämä pelko on konkreettinen, mutta samalla kuvainnollinen: hän joutuu ohjaamaan tietä, jota hän ei tunne, viemään ruumiin – vielä elävän – paikkaan, josta ei kuulu vastausta.

Kukaan ei halua koskea sairastuneeseen. Garth, vanha mies, ei tee sitä pelosta. Ei pelkästään tartunnan, vaan tuomion pelosta. Megrim ei ole vain sairaus – se on synti, joka johtaa kadotukseen. Jokainen liike, jokainen kosketus, voi olla viimeinen. Tansman ei pakota häntä. Hän ymmärtää. Ja ehkä juuri tässä piilee moraalinen ydin: ymmärrys ilman hyväksyntää, myötätunto ilman myötäsyyllisyyttä.

Tämä on maailma, jossa pahuus tunnetaan, mutta sitä ei silti estetä. Tieto ei riitä. Leimat eivät estä. Ja yksilö, joka ei kuulu mihinkään, joutuu toimimaan, kun kukaan muu ei tee niin. Hän ei tee sitä vakaumuksesta, vaan siksi, ettei kukaan muu tee.

Pahuuden leviämisen ymmärtämisessä on tärkeää erottaa se, mikä on tietoista ja mikä tiedostamatonta. Kirjat eivät leviä itsestään. Joku myy ne, joku lukee ne, joku tulkitsee ne uudelleen. Mutta myös pelko – pelko tuomiosta, pelko sairaudesta, pelko vastuusta – toimii salakavalana liittolaisena. Kukaan ei halua olla se, joka koskee, se, joka nostaa, se, joka tekee sen, mitä täytyy. Ja niin pahuus jää makaamaan lattialle, odottamaan seuraavaa liikettä, seuraavaa lukijaa, seuraavaa, joka ei uskalla sulkea kirjaa.