Miksi salaisuudet jäävät usein näkymättömiksi, ja kuinka siihen suhtaudutaan?

Ilman valoa ei ole varjoja. Tämä ajatus on ollut toistuva teema monille salaisuuksille ja niihin liittyville elämänalueille. Tässä kontekstissa, tarkastellessamme yksittäisten henkilöiden roolia erilaisten salaisuuksien kuljettajina, nousee esiin tärkeä kysymys: mitä todella tapahtuu, kun esineet, tiedot tai ihmiset liikutetaan näkymättömiin, mutta niiden vaikutus säilyy?

Eräs miehen kohtaaminen, jolla oli leathersaattipaketti täynnä asiakirjoja, asettaa tilanteen tarkastelun ytimeen. Miehen rooli oli yksinkertainen, mutta samalla verhoiltu monilla salaisuuksilla. Hän ei ollut vastuussa siitä, mitä asiakirjoissa oli, mutta hän oli niiden kuljettaja. Tämä rooli korostaa yksinkertaisuuden ja monimutkaisuuden välistä ristiriitaa: kuljettaminen itsessään on tehtävä, mutta sen merkityksellisyys, sen mukana kulkevat ennakkokäsitykset ja salaisuudet jäävät kokonaan tarkastelun ulkopuolelle. Tämä osuus muistuttaa meitä siitä, kuinka tärkeää on pysyä huolellisena, vaikka olisimmekin vain välittäjiä.

Se, että salaisuudet liikkuvat ilman vastuuta, herättää kysymyksiä omasta roolistamme yhteiskunnassa. Usein kuulemme, että suurimmat ja tärkeimmät asiat liikkuvat kuljettajilta toisilleen salassa. Me emme aina tiedä, miksi juuri meitä tarvitaan tehtäviin, jotka näyttävät yhdeltä, mutta saattavat paljastua jotakin aivan muuta, kun ne lopulta saavuttavat kohteensa. Tämä tilanne luo paradoksin: vaikka roolit ja tehtävät saattavat vaikuttaa arkisilta ja yksinkertaisilta, niiden taustalla voi olla syvempää merkitystä ja pohdittavaa.

Ravintolassa, missä tarinan henkilö odottaa seuraavaa liikettä, pelissä on mukana paljon muuta kuin vain ruokaa tai arkipäivän keskusteluja. Siellä, ruokapöydässä, poliittiset ja taloudelliset valtapelit käyvät samanaikaisesti. M. Datt keskustelee liiketoimista ja varoittaa samalla suuren voiton houkutuksesta, joka saattaa tuottaa vain hetkellistä etua ilman pitkäaikaisia hyötyjä. Tämä muistuttaa meitä siitä, kuinka vaikea on arvioida, mitä oikein on pitkässä juoksussa. Joillakin ihmisillä voi olla huomattavan pieniä etuja, mutta näiden etujen kasaantuminen johtaa joskus odottamattomiin ja merkittäviin tuloksiin.

Mikäli tämä tilanne olisi vain satunnainen ja yksinkertainen arkipäivän hetki, emme ehkä osaisi nähdä, kuinka tämä kaikki liittyy laajempiin yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja salaisiin sopimuksiin, jotka vaikuttavat elämäämme. Salaisuuden jakaminen, sen välinpitämättömyys ja jopa tietämättömyys siitä, mitä todella tapahtuu, muodostavat elämän jatkuvan pelin, jossa pienet eleet ja valinnat voivat paljastaa jotain paljon suurempaa.

Tässä yhteydessä on tärkeää ymmärtää, että kyse ei ole pelkästään fyysisestä kuljettamisesta tai asiakirjojen siirtämisestä paikasta toiseen. On myös tärkeää muistaa, että tämä pelin luonne, jossa toimijat saavat roolinsa, mutta eivät ymmärrä kaikkia sen vaikutuksia, on toistuva teema salaisuuksien maailmassa. Yksilön tehtävä voi olla lähes välinpitämätön, mutta seuraukset voivat olla mittaamattoman suuria. Jokaista liikettä ja toimintaa tulee siis arvioida ei vain sen hetkellisen vaikutuksen, vaan myös sen mahdollisten pitkäkestoisten seurausten näkökulmasta.

Mikä on vallan ja riippuvuuden todellinen luonne terapeuttisessa suhteessa?

Datt puhui kuin mies, joka oli rakentanut oman pienen valtakuntansa. Hänen työnsä ytimessä oli ajatus siitä, että ihminen paljastaa itsestään eniten hetkinä, jolloin hän tuntee olevansa turvassa ja vapaa – usein seksuaalisuuden kautta. Tämä ei ollut hänelle pelkkää viettiä tai kiihkoa, vaan menetelmä, tapa nähdä syvemmälle mielen rakenteisiin ja suojauksiin. Hän oli vakuuttunut siitä, että juuri näissä hetkissä yksilö paljastaa motiivinsa, pelkonsa ja toiveensa ilman naamioita. Siksi hänen menetelmänsä edellytti älykkäitä ja ymmärtäväisiä naisia, joiden tehtävänä oli kuunnella ja houkutella esiin nämä piilotetut kerrokset.

Hän väitti, ettei hänen tavoitteensa ollut manipulaatio vaan auttaminen. Hän korosti, että hänen potilaansa tulivat hänen luokseen keskeneräisinä ja lähtivät vahvempina, tietoisempina omista voimavaroistaan. Tämä oli hänen mukaansa prosessi, jossa keskustelu ja seksuaalinen vapaus kietoutuivat toisiinsa, vapauttaen lisää puhumisen tarvetta, mikä puolestaan lisäsi tunnetta hallinnasta ja itseluottamuksesta. Datt näki itsensä ennemmin tieteilijänä kuin kiristäjänä, joka käytti vain lyhyempää reittiä potilaan ytimeen – ei kiristysmateriaalia, vaan dataa, jonka avulla ymmärtää paremmin.

Silti hänen ympärillään leijui epäilys. Valta, jonka hänellä oli potilaisiinsa, oli kiistämätön, vaikka hän itse kiisti sen. Hän myönsi, että transference – siirtovaikutus – oli kaikkien terapeuttisten suhteiden perusta, mutta hänen tapauksessaan se näytti menevän pidemmälle. Potilaat eivät vain luottaneet häneen, vaan he tarvitsivat häntä. Kuuden kuukauden jälkeen he eivät hänen mukaansa enää voineet olla ilman häntä. Tässä piilee paradoksi: vapauttaminen ja riippuvuuden luominen kulkivat käsi kädessä, ja sitä hän ei myöntänyt ääneen.

Datt puolustautui sanomalla, että hän kantoi potilaistaan henkilökohtaisen vastuun. Hän kertoi, että jos joku hänen potilaistaan tekisi murhan, tämä voisi tulla tunnustamaan sen hänelle luottamuksellisesti. Hän uskoi olevansa enemmän kuin psykologi tai terapeutti – hän oli suojelija, joka tunsi olevansa vastuussa siitä, mitä oli avannut potilaissaan. Tämä oli hänen mielestään välttämätöntä työnsä luonteen vuoksi, mutta se myös teki hänen asemastaan vaarallisen. Hän hallitsi tietoa, joka olisi voinut tuhota ihmisiä, ja hän vartioi sitä mustasukkaisella tarkkuudella.

Tilanteen moniulotteisuus tulee esiin juuri tässä jännitteessä. Toisaalta Datt oli rakentanut järjestelmän, jonka hän näki terapeuttisena ja vapauttavana, toisaalta hän oli itse tämän järjestelmän keskiössä, halliten sen kaikkia lankoja. Potilaan ja terapeutin välinen valtasuhde oli hänen käsissään muuttunut lähes poliittiseksi välineeksi, vaikka hän itse kutsui sitä tieteeksi. Samalla hänen ympärillään liikkuneet ihmiset – Maria, Loiseau, Kuang – toivat esiin sen, että vallan verkko ei päättynyt hänen klinikkansa seinille. Jokainen epäili toista, jokaisella oli oma agendansa, ja jokainen oli valmis käyttämään toisen heikkoutta hyväkseen.

Mikä on tärkeää elämässä: matka vai päämäärä?

Monet matkailijat, jotka kulkevat kohti Hindu-jumala Sivan pyhiinvaelluspaikkoja, ovat vanhoja ja usein sairaita. Heidän matkastaan suuri osa menee hukkaan, sillä monet heistä kuolevat korkeilla vuoristoteillä, joiden varrella heidän pienet telttansa voivat kadota äkillisiin sateisiin. Heidän omaisensa eivät itke. Tämä ei merkitse heille mitään. Itse matkan alku — joka on aina täyden kuun yönä — ei ole heille sen tärkeämpi kuin itse matka. Moni tietää, ettei he koskaan saavuta päämääräänsä. Pyhiinvaellusmatka itsessään on se, joka on pyhä. Sama koskee eksistentialisteja: elämä on tärkeämpää kuin kuolema. Vaikka elämässä tekeekin monenlaisia asioita, ihmiset ovat liian ahneita päästäkseen päämääräänsä. Seksuaalinen teko, hieno ateria, golfin pelaaminen – monesti on houkutus kiirehtiä, ahmia tai juosta. Tämä on kuitenkin turhaa, sillä elämässä tulisi edetä rauhallisesti, nauttien siitä työstä, jota tekee, sen sijaan että juoksee kohti kunnianhimoisia tavoitteita tai lopullista kuolemaa.

Erilaiset ihmiset suhtautuvat elämään eri tavoin, mutta yhteinen piirre kaikille on kiire. Aikamme on täynnä ihmisiä, jotka tavoittelevat jotain — rahaa, menestystä, tunnettuutta — mutta harvat pysähtyvät miettimään, miksi he tekevät sen. Onko se todella tärkeää? Vai onko oikeastaan elämän itsessään nauttiminen, läsnäolo joka hetkessä, se mitä pitäisi tavoitella?

Parisissa, kaupungin kaduilla, tämän kaiken voi nähdä hyvin selvästi. Kaupunki ei ole vain paikka vaan elämisen tila, jossa ihmiset kulkevat, ostavat, myyvät, kiistelevät ja rakastavat. Mutta myös väkivalta ja rikollisuus ovat osa tätä elämän kudelmaa. M. Picard, pesulan omistaja, joutui ryöstetyksi ja surmatuksi. Hänen verensä roiskui vaaleneville vaaleanpunaisille vaaleanpunaisille vaaleille vaalivihreille julisteille.

Elämän kiihdyttäminen vain päämäärän saavuttamiseksi ei ole ratkaisu. Aivan kuten yksilöt voivat elää elämäänsä, nauttien yksinkertaisista hetkistä, yhteiskunta voi myös käsittää elämän syvällisemmin — nauttien hetkestä, eikä jatkuvasti pyrittäessä kohti jotain kaukaista, tulevaa päämäärää. Se ei tarkoita heittäytymistä täysin passiiviseksi, mutta tarkoittaa sen hyväksymistä, että kaikki hetket ovat arvokkaita, eivät vain ne, jotka johtavat lopulliseen päämäärään.

Näiden ajatusten vastakohtana seisoo se, että ihmiset usein nojaavat tärkeisiin suhteisiin ja vaikutusvaltaisiin ystäviin. Monet elävät maailmassa, jossa vaikutusvalta voi ratkaista asioita ja tuoda nopeasti tuloksia. Puhutaanpa sitten taiteen maailmasta, bisneksistä tai poliisityöstä — kaikki näyttäytyy suhteiden ja yhteyksien verkostona. Mutta tärkeintä ei ole, mitä voi saavuttaa muiden avulla, vaan mitä voi saavuttaa omalla tavalla. Elämä ei ole pelkästään pyrkimystä valloitukseen; se on monella tapaa taidetta olla olemassa tässä hetkessä.

Mikä on väkivallan ja arkipäivän välillä oleva raja?

Tässä maailmassa elämä on yhtä ikuista kuin kuolema, yhtä kuin hääyön vavahteleva onnellisuus; jos hän ei ole ruusu, valkoinen ruusu, silloin hän on punaisempi kuin veren punainen. Maria nauroi. "Luulin, että aiot sanoa 'hän on punaisempi kuin Kiinan kansantasavallan lippu.'" "Ah. Se ei ole mahdollista," sanoi M. Kuang-t’ien ja naurahti lempeästi. Maria ohjasi minut pois kahden kiinalaisen luota. "Näemme myöhemmin", hän huudahti olkansa yli. "Hän saa minut pelkäämään", hän kuiskasi. "Miksi?" "Makeat kyyneleet. Jos hän ei ole valkoinen, hän on punainen veren kanssa, kuolema rintojen välissä." Hän pudisti ajatuksen pois. "Hänellä on sairaalloinen sadistinen piirre, joka pelottaa minua."

"En usko," sanoi Maria. "Tietysti aiot", Datt sanoi. "Tiedät, että tulet nauttimaan siitä." "En tänään", sanoi Maria. "Hölynpölyä", sanoi Datt lempeästi. "Kolme ottelua vielä. Yksi niistä on jättiläinen neekeri. Uskomaton mies, jolla on jättiläismäiset kädet." Datt nosti yhden omista käsistään havainnollistaakseen, mutta hänen katseensa tarkkaili Mariaa tarkasti. Maria kävi levottomaksi hänen katseensa alla, ja tunsin hänen puristavan kättäni tiukasti, kuin pelosta. Hälytyskello soi, ja ihmiset viimeistelivät juomiaan ja siirtyivät takanovelle. Datt laittoi kätensä olkapäillemme ja johdatti meidät väkijoukon mukana. Kun saavuttiin suurille kaksinkertaisille oville, näin salonkiin. Keskellä oli painin kehys, sen ympäri taitettavat tuolit olivat asetettuina riveihin. Salongin itse oli upea huone, jossa oli kultaisia karyatideja, koristeltu katto, valtavat peilit, hieno matto ja punainen, hieno matto. Kun katsojat asettuivat paikoilleen, kattokruunut alkoivat himmentyä. Tunnelma oli odottava.

"Vie paikkasi, Maria", sanoi Datt. "Tulee hieno ottelu, paljon verta." Marian kämmen oli kosteaa omassani. "Älä ole kamala", Maria sanoi, mutta hän irrotti kätensä ja siirtyi kohti istuimia. "Istu Jean Paulin kanssa", Datt sanoi. "Haluan puhua ystäväsi kanssa." Marian käsi vapisi. Katsoin ympärilleni ja näin Jean Paulin ensimmäistä kertaa. Hän istui yksin. "Mene Jean Paulin kanssa", sanoi Datt lempeästi. Jean Paul huomasi meidät, hän hymyili. "Istun Jean Paulin kanssa", Maria sanoi minulle. "Sovittu", sanoin.

Jokaisessa huoneen kulmassa oli TV-kamera, joka oli kytketty maadoitettuihin monitoriin, jotka olivat kauempana. Näyttöruudut näyttivät nauhoitettua kuvaa. Oli ilmeistä, että monitorit näyttivät tallennettuja kuvia, sillä ne olivat epäselviä ja kuvat ruudulla ilmestyivät muutaman sekunnin myöhässä verrattuna todelliseen toimintaan. Tämä aikaero nauhoituksen ja toiston välillä antoi yleisölle mahdollisuuden kääntää katseensa monitoriin joka kerta, kun tuli hyökkäys, ja nähdä se toistettuna näytöllä.

"Tuletko ylös?" sanoi Datt. "Hyvin", vastasin. Tuli räsähdys: he olivat matossa, ja vaaleahiuksinen mies oli jalka-lukossa. Hänen kasvonsa vääntyivät. Datt puhui kääntämättä katsettaan: "Tämä taistelu on harjoiteltu. Vaaleahiuksinen mies voittaa, vaikka hänet melkein kuristetaan viimeisessä kierroksessa." Seurasin häntä ylös upeaa portaikkoa ensimmäiseen kerrokseen. Ovi oli lukossa. Klinikalla. Yksityinen. Hän avasi oven ja johdatti minut sisään. Se oli suuri, lämmin huone, jonka hyllyt olivat täynnä satoja kirjoja. Pöydillä ja hyllyillä oli itämaisia esineitä: tyhjäilmeisiä Buddhoja, jadehevosia ja monimutkaisesti veistettyjä norsunluulaatikoita. Se oli kuin antiikkikauppiaan koti, joka toivoi, että vieraat ostaisivat jotain. Datt näytti pitävän lohikäärmeistä. Lohikäärmeitä oli kaikkia muotoja ja kokoja – paperisia, kivisiä ja korkea posliinilohikäärme, joka piti kolmea mustaa kynttilänjalkaa. Huoneessa oli vanha nainen, joka seisoi kulmassa. Mietin, keskeytinkö Dattin loputtomat Monopoly-pelit.