Clickbait, eli vetävästi muotoiltu sisältö, joka houkuttelee lukijoita klikkaamaan, voidaan nähdä joko uutisena tai ei-uutisena. Jos sitä esitetään uutisena, se täyttää usein valeuutisen kriteerit, mutta jos ei, sitä ei voi pitää uskottavana valeuutisenä. Harry Frankfurt on havainnollistanut, että bullshitille on ominaista täydellinen välinpitämättömyys totuutta kohtaan. Tämä erottaa sen valehtelusta, sillä valehtelija yleensä välittää totuudesta, mutta haluaa peittää sen kuulijaltaan. Bullshitter sen sijaan ei välitä siitä, onko hänen väitteensä totta, vaan esittää väitteitä, jotka ovat hänelle käytännöllisesti hyödyllisiä, olivatpa ne tosia tai eivät.

Bullshitter haluaa tulla uskottavaksi, vaikka totuus ei hänen tapauksessaan ole tärkeää. Hänen motiivinsa ei ole suoraan huijata, mutta hän saattaa tarkoituksellisesti esittää harhaanjohtavaa tietoa, koska välinpitämättömyys totuutta kohtaan sallii sen. Tämä asettaa bullshitterin erilaiseen asemaan verrattuna valehtelijaan: vaikka hän ei välttämättä halua suoraan johtaa harhaan, hänen toimintansa voi johtaa juuri siihen, koska hänen tavoitteensa on vakuuttaa yleisö riippumatta väitteiden totuuspohjasta.

Kun bullshit esitellään uutisena, se muuttuu valeuutiseksi, sillä harhaanjohtava tieto esitetään sellaisena, että yleisö uskoo sen todeksi. Tämä kyseenalaistaa väitteen, jonka mukaan valeuutisilta ei välttämättä vaadita harhaanjohtamistarkoitusta. Valeuutisissa tarkoituksellinen harhaanjohtaminen on usein keskeinen piirre, vaikka motiivit voivat olla erilaisia, kuten taloudellinen hyöty tai poliittinen vaikuttaminen.

Satiriset julkaisut, kuten The Onion, käyttävät harhaanjohtavia väitteitä, mutta heidän tavoitteensa ei ole johtaa lukijoita harhaan. Tämän vuoksi ne eivät täytä valeuutisen määritelmää, jossa tahallinen harhaanjohtaminen on oleellista. Näin ollen tahallinen harhaanjohtaminen on olennaista, kun määritellään, mitä valeuutinen on.

Valeuutisen käsitettä tarkasteltaessa on myös tärkeää erottaa ontologiset ja epistemologiset kysymykset. Vaikka valeuutinen saattaa ulkoisesti näyttää oikealta uutiselta, se ei ole tiedon muoto siinä merkityksessä, että se välittäisi totuudenmukaista informaatiota. Tässä suhteessa valeuutinen on pikemminkin disinformaatiota, joka pyrkii vaikuttamaan yleisön uskomuksiin, ei tiedonvälitystä.

Bullshitissa piilee paradoksi: vaikka se ei suoraan pyri valehtelemaan, sen välinpitämättömyys totuutta kohtaan johtaa harhaanjohtavuuteen, koska bullshitter haluaa tulla uskottavaksi riippumatta totuudesta. Tämä korostaa sitä, että valeuutinen vaatii tahallisen harhaanjohtamistarkoituksen, vaikka motiivit voivat olla moninaiset ja toisinaan epäsuorat.

Ymmärtäminen, että valeuutinen ei ole vain väärää tietoa vaan erityisesti harhaanjohtamisen väline, auttaa hahmottamaan nykypäivän mediaympäristön haasteita. On tärkeää tunnistaa, että vaikka jotkut sisällöt eivät pyri suoraan huijaamaan, niiden esitystapa ja motiivit voivat johtaa lukijan harhaan. Tämä avaa laajemman keskustelun tiedonvälityksen vastuullisuudesta ja siitä, miten yleisön tulisi kriittisesti arvioida vastaanottamaansa tietoa. Lisäksi on olennaista ymmärtää, että valeuutisten tunnistaminen vaatii kykyä erottaa tarkoituksellinen harhaanjohtaminen muista epäselvistä tai puutteellisista tiedon muodoista.

Miten Google ja media muokkaavat käsitystämme totuudesta ja valeuutisista?

Vuonna 2017 Google muutti hakukoneensa algoritmia salamyhkäisesti ja oikeutti muutoksen tavoitteella estää niin kutsutun valeuutisen leviämistä. Google määritteli valeuutiset sisällöksi, joka levittää räikeästi harhaanjohtavaa, heikkolaatuista, loukkaavaa tai suorastaan väärää tietoa. Koska algoritmin toiminta on salattu, on vaikea arvioida sen kokonaisvaikutuksia, mutta tutkimukset osoittavat, että se suosii suuria instituutioita yksilöiden ja pienempien tahojen kustannuksella. Tämä on vaikuttanut erityisesti itsenäisiin medialähteisiin, jotka eivät ole valtioiden tai globaalien yritysten hallinnassa, kuten Alternet, Truthout, Consortium News ja World Socialist Web Site. Tämä algoritmimuutos on käytännössä hyökkäys internetin demokraattisia ja tasa-arvoisia ihanteita vastaan.

Monet vastustavat tämän kutsumista sensuuriksi, koska he katsovat, että sensuuri on yksinomaan valtion valtaa. Tämä on kuitenkin virheellinen raja. Sensuurin moraalinen merkitys katoaa, jos sen rajaa vain valtion toimintaan, sillä nykyaikaiset yritykset, erityisesti Google, ovat valtavan vaikutusvaltaisia. Francis Baconin sanoin tieto on valtaa, ja Googlen kaltaiset organisaatiot ovat ehkä voimakkaampia kuin yksikään nykyvaltio. Vaikka Google ei hallitse väkivaltaa suoraan, sen vaikutusvallan kautta se voi vaikuttaa siihen, ketkä joutuvat valtion väkivallan kohteiksi.

Washington Post toimii mielenkiintoisena esimerkkinä valeuutiskäsitteen aiheuttamista ongelmista. Vaikka se ei ole teknologiayritys, sen omistajana on Amazonin perustaja Jeff Bezos, ja lehti on toiminut 'aito uutinen' -malliesimerkkinä valeuutisten vastapainona. Silti Washington Post on julkaissut vuosien saatossa sarjan sensaatiomaisia ja virheellisiä juttuja, jotka käsittelevät väitettyjä venäläisiä hyökkäyksiä amerikkalaiseen elämäntapaan. Kysymys kuuluukin, tekeekö tämä lehden itse valeuutislähteeksi.

Jos määrittelemme valeuutisen tarkoituksellisesti valheelliseksi tiedoksi, ja oletamme, että Post oli lähinnä huolimaton totuuden kanssa, eikä tarkoituksellisesti harhaanjohtava, ero on teoriassa olemassa mutta käytännössä merkityksetön. Valeelliset väitteet leviävät laajasti, ne vaikuttavat ihmisten käsityksiin ja hyödyttävät levittäjiään ilman asianmukaista vastuuta. Vaikka Post korjasi osan virheistä, korjaukset eivät saaneet samanlaista huomiota kuin alkuperäiset jutut. Tämä ei erotakaan Postia sen kaltaisista valeuutislähteistä, jotka myös joskus peruuttavat virheellisiä tarinoita.

Harry Frankfurtin mukaan valehtelija ja totuuden kertojat pelaavat eri peliä, sillä valehtelija tunnustaa totuuden auktoriteetin, vaikka hän sitä kiistääkin. Mutta puhuja, joka on välinpitämätön totuudesta – “bullshitter” – ei huomioi totuutta lainkaan ja on siksi vielä suurempi totuuden vihollinen kuin valehtelija. Tämä ilmiö näkyy vahvasti mediassa, jossa suuri osa valtamedian toimittajista ei itse valehtele, vaan siirtää vastuuta virheellisistä tiedoista lähteilleen. Esimerkiksi Judith Miller, New York Timesin toimittaja, joka toimi Yhdysvaltain hyökkäyksen oikeutuksen tukena julkaisemalla virheellisiä tietoja, ei pitänyt työtään itsenäisenä totuuden arvioijana vaan hallituksen näkemyksen välittäjänä.

Pienemmillä uutislähteillä ei yleensä ole pääsyä hallituksen tai armeijan sisäisiin lähteisiin, joten ne eivät voi siirtää vastuuta lähteilleen samalla tavalla. Tästä syystä ne leimataan helpommin valeuutisiksi, vaikka niiden virheet eivät poikkea merkittävästi isojen medioiden toiminnasta.

Tämän kokonaisuuden ymmärtäminen edellyttää tietoisuutta siitä, kuinka valta, totuus ja vastuu kietoutuvat yhteen nykypäivän mediakentässä. On tärkeää tiedostaa, että valeuutiskeskustelu ei ole vain tekninen tai mediakriittinen ilmiö, vaan myös poliittinen ja eettinen kysymys vallan rakenteista ja tiedon kontrollista. Lisäksi on huomioitava, että totuuden ja valheen välinen raja on usein hämärä ja että totuudesta välinpitämättömyys voi olla vielä haitallisempaa kuin selkeä valehtelu. Lukijan on ymmärrettävä, että tiedonvälityksen valtasuhteet ja mekanismit muokkaavat merkittävästi sitä, millaista tietoa yleisö vastaanottaa ja kuinka he siihen suhtautuvat.

Miten väärän tiedon tuottaminen ja levittäminen vaikuttaa tiede-kieltäytymiseen?

Väärän tiedon tuotanto ja levittäminen, erityisesti salaliittoteorioiden kautta, on keskeinen tekijä tieteellisen tiedon ja virallisten instituutioiden torjumisessa. Esimerkiksi litteän maan teorian kannattajat ja rokotevastaiset liikkeet käyttävät samankaltaisia menetelmiä tiedonhankinnassaan, jotka estävät objektiivisen ja kriittisen tieteellisen pohdinnan. Tällöin tiedolliset suodattimet, jotka syntyvät salaliittoteorioiden kautta, toimivat esteinä sille, että uutta, ristiriitaista tai tieteellisesti tarkistettua tietoa hyväksyttäisiin. Tässä yhteydessä väärän tiedon rooli on erityisen keskeinen – se ohjaa, mitä pidetään totena ja estää sen, että tieteellisesti pätevät lähteet saavat tilaa tiedonhankinnassa.

Esimerkiksi litteän maan teorian kannattajat eivät hyväksy tieteellisten ja hallitusten instituutioiden tarjoamaa tietoa, koska se ei vastaa heidän maailmankuvaansa. Tämä luo episteemisen suodattimen, joka poistaa kaikki todisteet, jotka eivät tue heidän teoriaansa. Tällöin tieteellinen tutkimus ei ole enää avointa ja objektiivista, vaan se on vain väline, jonka avulla salaliittoteoriaa voidaan tukea. Tällöin tiedonhankinta muuttuu post-kyselyksi (post-enquiry), jossa pyritään vahvistamaan ennakkokäsityksiä sen sijaan, että etsittäisiin objektiivista ja todenmukaista tietoa.

Rokotevastaisessa liikkeessä tilanne on samankaltainen. Sielläkin salaliittoteoria väittää, että viralliset terveysinstituutiot, kuten tautikeskukset, peittelevät rokotteiden ja vakavien terveysongelmien, kuten autismien, välistä yhteyttä. Tällainen salaliittoteoria luo episteemisen suodattimen, joka diskreditoi rokotekehitykseen ja terveysriskeihin liittyvän tieteellisen tutkimuksen. Rokotevastaiset liikkeet käyttävät usein yksittäisiä, satunnaisia tapauksia – kuten 12-vuotiaan tytön kuolemaa rokotteen jälkeen – tukeakseen väitteitään ilman kunnollisia todisteita kausaalisuhteista. Tällöin yksittäiset korrelaatiot esitetään syy-seuraus-suhteina, vaikka tarkempi tutkimus voisi paljastaa, että kuolema johtui esimerkiksi antihistamiinin yliannostuksesta, eikä rokotteesta. Tässäkin tapauksessa episteemiset suodattimet estävät uuden, ristiriitaisen tiedon hyväksymisen ja edelleen levitetään väärää tietoa.

Erityisesti rokotevastaiset liikkeet hyödyntävät väärää tietoa tukeakseen salaliittoteoriansa todenmukaisuutta ja estääkseen kriittisen tiedon vastaanottamisen. Tällöin käy ilmi, että heidän tiedonhankintaprosessinsa ei ole objektiivista, vaan se on keino valita ne todisteet, jotka vahvistavat heidän ennakkokäsityksiään. Tämä on tiedehistorian kannalta merkittävä poikkeama tavanomaisesta tieteellisestä kyselytavasta, joka edellyttää avoimuutta ja objektiivisuutta uusille tiedoille.

Yksi keskeinen ero litteän maan teorian ja rokotevastaisuuden välillä on episteemisten suodattimien laajuus. Litteän maan kannattajat hylkäävät laajemmin kaikki tieteelliset ja hallitukselliset lähteet, kun taas rokotevastaiset liikkeet keskittyvät vain terveysinstituutioihin ja rokotetutkimukseen. Tämä rajoittaa heidän tiedonhankintaprosessiaan, mutta samalla tekee sen vähemmän jäykäksi ja avoimemmaksi mahdollisille muutoksille. Kuitenkin molemmissa liikkeissä episteemisten suodattimien rooli on ratkaiseva tiedonhankinnan ja tieteellisen keskustelun vääristämisessä.

Rokotevastaiset liikkeet tekevät usein virheen, jossa yksittäiset korrelaatiot tulkitaan kausaalisuhteiksi ilman laajempaa tutkimusta. Tämä voi johtaa siihen, että yksittäinen tapaus saa liikaa huomiota ja vääristää koko keskustelua. Samalla käytetään myös heikosti perusteltuja todisteita ja väärän tiedon levittämistä, jolloin tiedonhankinta ei perustu luotettaviin tieteellisiin menetelmiin.

Tiedonhankinnan ja tutkimusmetodien vääristymisen lisäksi on tärkeää huomata, että rokotevastaiset liikkeet usein käyttävät niin sanottuja "pseudo-asiantuntijoita", jotka voivat edistää vaihtoehtoisia hoitomenetelmiä ilman kunnollista tieteellistä todistusaineistoa. Nämä asiantuntijat voivat myös käyttää salaliittoteorioita, jotka syyttävät hallituksia ja terveysinstituutioita rokotusten pakollisuudesta ja mahdollisista pandemioista, kuten Ebolasta.

Lopuksi on tärkeää ymmärtää, että tieteelliset episteemiset suodattimet eivät ainoastaan estä ristiriitaisten todisteiden hyväksymistä, vaan myös vääristävät koko tiedonhankintaprosessia. Tämä johtaa siihen, että tieteellisen keskustelun standardit laskevat ja tiedonhankinnan laatu heikkenee. On tärkeää, että tutkijat ja kansalaiset ovat tietoisia näistä vääristymistä ja että tiedonhankinta perustuu aina luotettaviin, tieteellisesti päteviin lähteisiin.

Miten episteminen este voi vaikuttaa epäluottamukseen eliittejä kohtaan?

Teknisten termien tulkinta arkikielen näkökulmasta voi johtaa enemmän väärinymmärryksiin kuin ymmärrykseen. Hatchin yllättyminen Elisan käyttämästä termistä ”safe spaces” kuvastaa juuri tällaista tilannetta: hän oli ymmärtänyt termin viittaavan älyllisesti mukaviin ja tuttuisiin ympäristöihin, jotka suhtautuvat epäilevästi älyllisiin haasteisiin. Tämä tulkinta ei ole ainutlaatuinen; monet professorit voivat suhtautua vastaaviin ”safe space” -käsityksiin epäilevästi. Julkisuudessa termi voi herättää mielikuvia yliampuvista ja epärealistisista yliopistolainsäädännöistä, joissa kielletään älyllisesti haastavat opiskelijat, vaikeat kurssitehtävät ja erimielisyys luokkahuoneessa. Tällaiset mielikuvat etääntyvät kuitenkin merkittävästi todellisesta yliopistomaailmasta.

Hatchin nopea myötätunto oikeaa määritelmää kohtaan korostaa eroa teknisen käsitteen todellisen merkityksen ja sen yleisen ymmärryksen välillä. Episteminen este ei vaikuta pelkästään uskomuksiin vaan muovaa myös ei-uskomuksellisia asenteita, kuten luottamusta, epäluottamusta, halveksuntaa ja ihailua. Hatchin silmien pyörittäminen ja nauraminen ”safe spacesin” tarpeelle ilmentävät epistemistä halveksuntaa ja epätoivoa: hän kokee, ettei tietäminen toisen ryhmän kanssa ole enää mahdollista, ja tämä asenne on tyypillinen konservatiiviksi identifioituville, jotka suhtautuvat epäluuloisesti liberaaleihin eliitteihin.

Vastaavasti erään Facebook-päivityksen kautta ilmenee toisenlaista epistemistä epätoivoa, tällä kertaa eliitin suunnalta: Trumpin kannattajien ja kriitikoiden välinen kommunikaatio nähdään usein hyödyttömänä, ja monet valitsevat ”kaveruuden lopettamisen” tämän vuoksi. Päivityksen saamissa kommenteissa toistuu halveksunta ja itseoikeutettu torjuminen. Tämä molemminpuolinen episteminen epätoivo kuvaa tilannetta, jossa eri ryhmät kieltäytyvät aidosta tiedollisesta vuorovaikutuksesta, koska pitävät sitä ajanhukaksi tai mahdottomana.

Tällainen suhtautuminen voi johtaa epistemiseen ekskommunikaatioon, jossa ihmiset suljetaan tiedollisen yhteisön ulkopuolelle ilman todellista erimielisyyttä – jopa tilanteessa, jossa he ovat myötämielisiä siihen, mistä heidän oletetaan olevan eri mieltä. Tämä epäoikeudenmukainen erottelu vaikeuttaa aidon dialogin syntymistä ja ylläpitää polarisaatiota.

Joidenkin mielestä asiantuntijoilla ei ole moraalista tai epistemologista velvollisuutta selittää tai yksinkertaistaa omaa tutkimustaan ei-asiantuntijoille. Argumentit perustuvat teknisen kielen epistemiseen arvoon, yksinkertaistamisen aiheuttamaan epätarkkuuteen sekä siihen, että politiikkaan tai tutkimukseen osallistuvien tulisi itse oppia tarvittava kieli. Lisäksi teknistä kieltä käytetään asiantuntijaympäristössä, joten kielen muuttamiseen tai selittämiseen ei pitäisi olla velvollisuutta.

Kuitenkin, vaikka emme voi systemaattisesti mitata teknisen kielen vaikutusta ymmärrykseen tai epistemiseen hyötyyn, käytännön kokemukset viittaavat siihen, että asiantuntijoiden pyrkimykset tehdä tutkimuksesta saavutettavampaa voivat lisätä epistemistä hyötyä erityisesti ei-asiantuntijoille. Opettajana olen huomannut, että huolellisesti valitut termit ja esitystavat voivat merkittävästi parantaa opiskelijoiden ymmärrystä, vaikka täydelliseen tiedolliseen valaistumiseen olisi matkaa. Tämä osoittaa, että kielen saavutettavuuteen panostaminen kannattaa, sillä se edesauttaa tiedon leviämistä ja syvempää ymmärrystä laajemmassa yhteisössä.

On tärkeää huomata, että episteminen este ei ole pelkästään kieliongelma, vaan syvempi yhteiskunnallinen ja kulttuurinen ilmiö, joka vaikuttaa siihen, keihin luotetaan ja keitä suljetaan tiedon piiriin. Luottamuksen rakentaminen edellyttää paitsi kielen saavutettavuutta myös aitoa halua kuunnella ja ymmärtää toista osapuolta, vaikka tämä olisikin erilainen tai haastava. Episteminen este voi vahvistaa epäluottamusta ja polarisaatiota, mutta sen voittaminen vaatii tietoista pyrkimystä murtaa ennakkoluuloja ja lisätä tiedollista saavutettavuutta eri yhteisöissä.

Miten hyvin Google näkyy vetäytyneet tieteelliset artikkelit ja miksi se on tärkeää?

Tieteellisten artikkelien vetäytyminen julkaisusta on merkittävä osa tutkimuksen luotettavuuden varmistamista. Vetäytyminen tarkoittaa, että artikkeli on todettu virheelliseksi tai petolliseksi, ja se poistetaan julkaisun virallisesta tietokannasta. Kuitenkin vetäytyneiden artikkeleiden tunnistaminen hakutuloksissa ei ole yksinkertaista, ja tämä vaikeus korostuu erityisesti Googlen hakukoneissa.

Tutkimuksessa, jossa analysoitiin lokakuun ja joulukuun 2018 välillä vetäytyneitä artikkeleita, havaittiin, että Google Search ja Google Scholar eivät ole luotettavia välineitä vetäytyneiden artikkeleiden löytämisessä tai vetäytymisilmoitusten näkyvässä esittämisessä. Valikoidut artikkelit olivat erityisesti dataa väärentämällä tehtyjä petoksia, mikä on selkeä esimerkki tieteellisestä vilpistä. Kuitenkin sekä Google Search että Google Scholar sijoittivat useimmiten alkuperäisen, vetäytyneen artikkelin linkin korkeammalle kuin itse vetäytymisilmoituksen. Tämä tarkoittaa, että käyttäjät, jotka etsivät tietoa artikkelin nimen perusteella, saattavat löytää ja käyttää epäluotettavaa tietoa, ilman että he tietävät artikkelin vetäytymisestä.

Googlen hakutulossivujen ensimmäisellä sivulla vetäytymislinkkejä oli usein piilossa tai ne vaativat manuaalista selaamista, mikä lisää riskiä, että käyttäjä ei edes huomaa vetäytymistä. Google Scholar, joka on suunniteltu tieteellisten julkaisujen hakemiseen, ei suoriutunut odotettua paremmin. Se usein ehdotti parhaaksi hakutulokseksi vetäytynyttä artikkelia eikä vetäytymisilmoitusta, ja retraction-linkit löytyivät vasta laajemmasta hakutuloslistasta, usein kaukana ensimmäisistä tuloksista. Joissakin tapauksissa retraction-linkki puuttui kokonaan ensimmäisen hakutulossivun näkyvistä.

Tämä järjestelmässä oleva puute on erityisen huolestuttava, koska tutkimuksen luotettavuus on kiinni siitä, että virheelliset tai petolliset tutkimukset eivät johda harhaan tiedeyhteisöä tai yleisöä. Kun vetäytyneet artikkelit ovat helposti löydettävissä ja sijoittuvat korkealle hakutuloksissa ilman vetäytymismerkintää, väärän tiedon leviämisen riski kasvaa merkittävästi. Tämä heikentää tieteellisen tiedon itsekorjautuvuutta ja voi johtaa virheellisiin johtopäätöksiin tai päätöksiin esimerkiksi terveydenhuollossa tai politiikassa.

On tärkeää huomata, että vetäytymisen ja tieteellisen vilpin käsite eivät ole täysin yhtenevät; kaikki vetäytykset eivät johdu vilpistä, vaan voivat johtua myös vilpittömistä virheistä tai toistettavuusongelmista. Tämä tutkimus keskittyi nimenomaan vilpillisistä syistä vetäytyneisiin artikkeleihin, mikä korostaa ongelman vakavuutta.

Lukijan on ymmärrettävä, että hakukoneiden nykyiset algoritmit eivät riittävästi huomioi vetäytyneitä artikkeleita. Tieteellisen tiedon kriittinen arviointi vaatii siksi itsenäistä tarkkuutta ja tietoisuutta siitä, että kaikki julkaisujen löydöt eivät ole yhtä luotettavia. Lisäksi on olennaista tukea järjestelmiä, jotka voivat tehokkaammin korostaa vetäytymisiä ja suojata tieteen kuluttajia harhaanjohtavalta tiedolta. Tieteellisen julkaisukentän avoimuuden ja läpinäkyvyyden parantaminen edellyttää, että vetäytymisilmoitukset integroidaan selkeästi ja näkyvästi hakutuloksiin sekä että hakukoneiden algoritmit mukautuvat näihin tarpeisiin.

Miten CO₂ poisto teollisuudessa parantaa ilmastonsuojelua ja energiankäyttöä?
Miten käsitellä epävarmuutta ja olettamuksia tutkimuksessa ja arjessa
Miten suhtautua EMDR-terapiaan ja käsitellä menneisyyden muistot ilman ylikuormitusta?
Miten selviytyä yllättävistä uhkista ja selvittää menneisyyden salaisuudet?