Pandemian kriisi vuonna 2020 on paljastanut, kuinka laitokset, joiden olisi pitänyt palvella kansan etua ja tukea edistyksellistä politiikkaa, voivatkin muuntua palvelemaan autoritaarisia ideologioita ja hallitsevaa eliittiä. Sekä autoritaariset että liberaalit voimat pitävät demokratiaa markkinavapauden, äärinationalismin ja valkoisen ylivallan vihollisena. Koko 2000-luvun alkaessa on käynyt ilmi, että liberaali demokratia on vajonnut kohti fasistista politiikkaa.

Vuoden 2008 finanssikriisistä ei opittu sitä, että talouskriisi ei yhdistä niitä eniten kärsineitä edistysmieliseen politiikkaan, eikä se tarjoa takeita yhteiskunnallisen muutoksen suuntaan. Sen sijaan, että talouskriisi olisi herättänyt kansalaisissa kollektiivista poliittista solidaarisuutta, se ruokki fasistista politiikkaa, joka ylisti populistisia demagogeja ja synnytti oikeistolaista vihaa, väkivaltaa ja väärin kohdistettua raivoa vähemmistökohderyhmiä kohtaan. Tällaisia ryhmiä olivat muun muassa paperittomat maahanmuuttajat, pakolaiset, muslimit ja värilliset ihmiset.

Vuoden 2008 talouskriisi aiheutti tuhoa monin tavoin, mutta sen taloudellinen kuorma ei ollut yhtä vakava kuin se, mitä kymmenet tuhannet amerikkalaiset kokivat menettäessään työpaikkansa ja kotinsa. Koronaviruspandemia oli eri mittaluokan kriisi niin menetettyjen ihmishenkien kuin valtion suunnitelmallisuuden puutteen osalta. Pandemia on tappanut tuhansia ihmisiä, joista monia on ollut vähemmistön edustajia, ja samalla paljastanut markkinoiden kyvyttömyyden valmistautua kriisiin. Tämä on ollut seurausta terveydenhuoltojärjestelmien alirahoituksesta ja riittämättömistä lääkinnällisistä resursseista. Kriisit, sekä taloudelliset että terveydelliset, ovat paljastaneet yksityistämisen ja deindustrialisaation kauhut, markkinavetoisen politiikan ja hyvinvointivaltion purkautumisen, vaikka se olikin jo kutistunut varovaiseksi.

Näiden kriisien yhteydessä nousi kuitenkin toinenkin kriisi, joka ei saanut tarpeeksi huomiota: toimijuuden kriisi. Tämä kriisi liittyi identiteettiin, itsemääräämisoikeuteen ja kollektiiviseen vastarintaan, joiden tukahduttaminen johti autoritaaristen populististen liikkeiden nousuun monilla lännen alueilla niin vuoden 2008 finanssikriisin kuin Covid-19-pandemian jälkeen.

Tämän kriisin myötä julkinen tietoisuus muuttui merkittävästi Yhdysvalloissa ja monissa muissa autoritaarisissa maissa. Tällöin nousi esiin kysymys oikeistolaisten populististen liikkeiden voimakkaasta kasvusta, niiden mahdollistavista olosuhteista ja taustalla vaikuttavista poliittisista voimatekijöistä.

Neoliberaalismin ja pandemian jälkeinen vastaus olivat katastrofaalisia esimerkkejä epäonnistuneista valtioista. Politiikka ja ideologia kohtasivat syvällä epäuskomuksella liberalismia kohtaan, erityisesti sen kyvyttömyyteen tarjota taloudellista turvaa tai laajempia mahdollisuuksia tasavertaiselle elämälle. Useissa maissa ja erityisesti Yhdysvalloissa, kansalaisten usko hyvinvointivaltioon, laadukkaisiin työllistymismahdollisuuksiin ja tulevaisuuteen romahti.

Kriisit eivät suinkaan olleet pelkästään hallituspuolueiden, kuten republikaanien, tekosia. Myös demokraatit, kuten Bill Clinton ja Barack Obama, osallistuivat hyvinvointivaltion purkamiseen ja taloudellisen epätasa-arvon laajentamiseen. He hyväksyivät talousuudistuksia, jotka kasvattivat pankkiirien ja suuryritysten valtaa samalla, kun suuri osa kansasta menetti kotinsa, ajautui krooniseen velkaantumiseen ja joutui elämään epävarmuudessa ilman takeita paremmasta tulevaisuudesta.

Neoliberalismi ei ollut vain taloudellinen järjestelmä vaan myös ideologia, joka nosti yksilön oikeudet, vapautensa ja omaisuuden markkinasuhteet kollektiivisten arvojen sijaan. Tämä johti yhteiskunnan polarisoitumiseen ja kulttuuriseen jyrkkään jakautumiseen, joka mahdollisti vihamielisten liikkeiden syntymisen. Rasismin ja ulossulkevan politiikan kasvu oli eräänlainen oikeistolaisten liikkeiden hedelmä, joka ylisti militanttia nationalismia, antisemitismiä ja kansallismielistä protektionismia.

Tämän apokalyptisen populismin taustalla oli syvällinen tyytymättömyys neoliberalismin lupausten tyhjyyteen. Kapitalismi ja demokratia olivat yhdistyneet aivan eri tavalla kuin aikaisemmin. Markkinat eivät enää olleet vain talouden mittareita, vaan niistä oli tullut kaikkien yhteiskunnallisten suhteiden malli. Tämä oli synnyttänyt kapitalistista barbaarisuutta ja poliittista väkivaltaa, joka ei enää pelkästään kahlinnut yksilöitä taloudellisiin kahleisiin, vaan edisti fasistista politiikkaa, joka ei tuntenut rajoja.

Vaikka osa syyksi nähtiin hallituksen äärioikeistolaisten voimasuhteiden kasvu, ei pidä unohtaa, että myös liberaalit demokraatit olivat osaltaan purkaneet kansanvallan rakenteita. Politiikan ja demokratian muutos ei ollut vain yksittäisten poliitikkojen päätös, vaan laajempi liike, joka edusti yksilön itsemääräämisoikeuden ylikorostamista yhteiskunnan yhteisvastuun kustannuksella.

Tämä kehitys merkitsi käännekohtaa demokratiassa, jossa yksilön oikeudet ja markkinavetoisuus syrjäyttivät aiemmat kollektiiviset ideat ja yhteisön tärkeyden. Mutta samaan aikaan, tämä siirtymä vahvisti autoritaaristen liikkeiden nousua ja valtion välinpitämättömyyttä, joka ei enää ollut kansan palveluksessa.

Miten neoliberalismi loi kulttuurin, joka hajotti yhteiskunnan ja loi pelon ilmapiirin?

Neoliberalismi on kehittänyt poliittisen ja taloudellisen järjestelmän, joka ei ainoastaan syrjäyttänyt yhteiskunnallista solidaarisuutta, vaan myös tuotti elitistisen ja ylimielisen poliitikkoryhmän, joka piti itseään valistuneena poliittisena muodostumana, joka työskenteli "tietämättömien kansalaisten" hyväksi. Tämä kehitys johti Wolfgang Merklein kuvaamaan "kapinoivan alistamisen" tilaan, jossa neoliberalismi koki legitiimiyskriisin, joka sai vahvistusta Brexitin myötä Iso-Britanniassa, Donald Trumpin valinnan kautta Yhdysvalloissa, Kansallisen rintaman tuen Ranskassa sekä voimakkaiden oikeistopopulististen liikkeiden nousuunkin eri puolilla maailmaa, erityisesti Brasiliassa, Unkarissa ja Intiassa.

Tässä uudessa neoliberalismin maailmassa taloudellinen toiminta on irrotettu kaikista yhteiskunnallisista vastuista ja eettisistä sääntöjen normeista. Talous ei enää toimi yhteiskunnan hyväksi, vaan yksityiset yritykset ja poliittiset demagogit käyttävät valtaa ainoastaan omaksi hyödykseen. Tämä valtakulttuuri luo järjestelmän, jossa kaikki ovat vangittuja omiin tunteisiinsa ja yksilöllisiin maailmoihinsa, joissa yksilöiden oikeudet ja poliittiset vaatimukset voivat tulla esiin vain perheiden tai yksilöiden toimesta, ei yhteiskunnallisina liikkeinä. Voima on näin siirretty lähes kokonaan suurille yrityksille ja poliittisille hallitsijoille, jotka keskittyvät lähinnä omiin etuihinsa.

Neoliberalistinen ajattelu hylkää kaikenlaisen myötätunnon ja eettisen huolenpidon niitä kohtaan, jotka määritellään "muiksi" – riippumatta siitä, onko kyseessä luokka, rotu, etnisyys, seksuaalinen suuntautuminen tai uskonto. Tämä luo kulttuurin, joka on täynnä suuria tekopyhyyksiä ja armotonta väkivaltaa, jossa väkivaltaiset tapahtumat otetaan vastaan kylmästi, ilman inhimillistä huomiota. Ihmiset, jotka jäävät syrjään taloudellisen ja markkinataloudellisen järjestelmän ulkopuolelle – olipa kyseessä työttömät, köyhät tai ne, jotka eivät enää ole kuluttajia – määritellään "hyödyttömiksi" ja heidät jätetään ilman perusoikeuksia, alistettuna valtion väkivallan uhkalle. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ilman asiakirjoja olevat maahanmuuttajat ja Euroopassa pakolaiset ovat joutuneet sen sysäämiksi yhteiskunnista, joissa heitä pidetään "turhina" ja vaarallisina.

Neoliberalistinen politiikka on siten luonut "kuoleman vyöhykkeitä", joissa nämä ihmiset elävät jatkuvassa vaarassa ja pelossa. Tällaisissa vyöhykkeissä heiltä riistetään kaikki yhteiskunnallinen merkitys ja heidän ihmisarvonsa kyseenalaistetaan. Étienne Balibar käyttää termiä "kuoleman vyöhykkeet" kuvatakseen niitä yhteiskunnallisia alueita, joissa nämä "häpeälliset" väestöryhmät elävät. Uudessa neoliberalistisessa järjestelmässä on tapahtunut siirtymä kohti talousnationalismia ja vankilavaltioiden nousua, jotka vievät tilaa kansalaisyhteiskunnalta ja entistä enemmän muistuttavat vankiloita. Yksilöiden elämää seurataan ja valvotaan jatkuvasti – heidän käytöstään, varallisuuttaan ja elintapojaan – ja sitä käytetään verukkeena heidän demonisoimiseen ja syrjäyttämiseen yhteiskunnasta.

Tässä yhteydessä on tärkeää huomata, että neoliberalismi ei ole ainoastaan taloudellinen ja poliittinen järjestelmä, vaan myös kulttuurinen ja sosiaalinen muutos. Se on luonut maailman, jossa yksilöitä ei enää nähdä osina yhteiskunnallista kudosta, vaan kuluttajina, jotka täyttävät markkinatalouden tarpeet. Tämä malli on johtanut siihen, että ihmiset ovat eristäytyneet toisistaan, ja yhteiskunnan yhteiset arvot ja normit ovat hajonneet. Yhteisön siteet ovat heikentyneet ja tilalle on tullut yhä voimakkaampi yksilökeskeinen ajattelu, jossa kaikilla on oikeus vain omaan onneensa ja muiden kohtalot jäävät sivuun.

Samalla neoliberalismi on syventänyt oikeistopopulististen liikkeiden nousua. Liikkeet, jotka suosivat reaktionäärisiä kulttuuriperinteitä, militarisoituja rajoja ja rasismia, voivat nopeasti kasvattaa kannatustaan tilanteessa, jossa kansalaisten yhteinen huoli on vaihdettu yhteisiin peloihin. Tämä populismi syyttää ulkomaalaisia sosiaalisten ongelmien syyllisiksi ja tuottaa vihamielisyyttä niitä kohtaan, jotka poikkeavat vallitsevista normeista. Tällainen politiikka, joka perustuu pelolle ja vihaan, saa ihmiset uskomaan, että heidän ongelmansa johtuvat toisten ryhmien olemassaolosta ja että eristäytyminen ja toisten hylkääminen ovat ratkaisu.

Neoliberalismi on muuttanut paitsi taloudellista myös kulttuurista maisemaa, jossa oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo ovat jääneet taka-alalle. Sen sijaan, että sosiaalinen hyvä olisi ollut yhteiskunnan arvojen kulmakivi, on syntynyt yhteiskunta, jossa yksilöiden selviytyminen ja etujen puolustaminen ovat saaneet keskeisen aseman. Tämä kehitys ei ole vain taloudellinen tragedia, vaan myös sosiaalinen ja kulttuurinen tragedia, joka on hylännyt perinteiset yhteisön ja solidaarisuuden periaatteet.

Fasismin Varjot: Pandemian Aikakauden Sosiaaliset Rakenteet ja Eriarvoisuus

Fasismin nousu ei ole pelkästään historian opetuksia, vaan jatkuva ja alati muotoutuva uhka, joka voi löytää tiensä mihin tahansa yhteiskuntaan. Vaikka Donald Trumpin aikakausi Yhdysvalloissa ei ollut suora jäljennös Mussolinin, Hitlerin tai Pinochetin diktatuurien kanssa, siinä esiintyvät peruspiirteet – ylikansallinen nationalismi, kaikkialle ulottuva rasismi, seksismi ja laillisuuden halveksunta – viittaavat siihen, että "perusviesti on sama." Fasismin tunnuspiirre on sen joustavuus ja sopeutuvuus. Se ei noudata tiukasti määriteltyjä sääntöjä, vaan mukautuu kunkin maan kulttuuriin, symboleihin ja päivittäisiin rutiineihin. Fasismin voima ei ole vain sen virallisessa poliittisessa ilmauksessa, vaan myös siinä, miten se asteittain vakiintuu yhteiskunnan rakenteisiin.

Yhdysvalloissa nähtiin, miten Trumpin hallinto käytti amerikkalaisia symboleja ja sloganeita omilla tavaramerkeillään, tehden fasismin hyväksyttävämmäksi tavalliselle kansalle. Tässä yhteydessä on tärkeää ymmärtää, että fasismin nousu ei ole koskaan itsestäänselvyys, vaan se on aina seurausta syvästä yhteiskunnallisesta kriisistä, jossa demokratia alkaa hajota. Eriarvoisuus on se maaperä, jossa fasismin siemenet itävät. Pankki- ja finanssikapitalismin jatkuva hyökkäys hyvinvointivaltiota, vähemmistöjä, nuoria köyhiä ja julkista hyvää vastaan on paljastanut fasististen rakenteiden läsnäolon poliittisen vallan keskuksessa. Tällaisessa yhteiskunnassa eriarvoisuus ei ole vain tilastollinen ongelma; se on elämää tuhoavaa väkivaltaa, joka vaikuttaa syvästi yhteiskunnan eri kerroksiin.

Eriarvoisuus luo pohjan sille poliittiselle ajatukselle, että tietyt ihmiset ovat "käytettäviä" – heidän elämänsä ei ole arvokasta, vaan heidän olemassaolonsa on pelkkä taakka. Tällaisessa ilmapiirissä vanhukset, vammaiset, maahanmuuttajat ilman papereita ja vähemmistöt, erityisesti rodullistetut ryhmät, kohtaavat yhä lisääntyvää halveksuntaa. Heidät nähdään ongelmana, joka on sysättävä yhteiskunnan ulkopuolelle. Covid-19-pandemia ja George Floydin murhaan liittyvä kapina ovat paljastaneet, miten nämä ryhmät eivät enää ole yhteiskunnan huomiolta piilossa. Pandemian aikana tuli ilmi, kuinka suuri merkitys oli niillä työntekijöillä, joita pidettiin ennen itsestäänselvinä, mutta joiden elämää ei usein arvostettu yhteiskunnan toimesta.

Pandemian ja poliisiväkivallan rinnakkaiset pandemiat ovat auttaneet tuomaan esiin eriarvoisuuden ja siihen liittyvän rakenteellisen väkivallan. Eriarvoisuuden tuhoavat rakenteet eivät ole vain teoreettinen ongelma; ne ovat osa jokaista arkipäivän elämää, joka on kyllästetty väkivallalla, syrjäytymisellä ja kuolemalla. Tällaiset rakenteet ruokkivat käsityksiä siitä, että tietyt ihmiset eivät ansaitse täysiä oikeuksia tai edes kunnioitusta, ja tämä uskomus juontaa juurensa syvälle yhteiskunnan luokkajakoihin, rodullistettuihin hierarkioihin ja väkivallan kulttuuriin.

Tämän kaiken taustalla on, kuten Covid-19-pandemian aikana tuli selväksi, suurempia poliittisia ja taloudellisia patogeenejä, jotka ruokkivat nykyaikaisen neoliberalistisen fasismin nousua. Tämän myötä on yhä ilmeisempää, että suuri osa yhteiskunnan vähemmistöistä – erityisesti nuoret ja vähemmistöt – ei usko enää siihen, että tulevaisuus voi olla samanlainen kuin nykyhetki, joka ylläpitää valtavaa eriarvoisuutta, ympäristön tuhoa ja taloudellista riistoa. Koko ihmisyhteisön tulevaisuus ei voi rakentua sellaiselle pohjalle, joka myöntää vain pienen osan elämästämme arvokkuuden.

Pandemian aikana ihmiset ympäri maailmaa alkoivat kyseenalaistaa vallitsevia rakenteita ja haastoivat yhteiskunnan syvälle juurtuneita valtarakenteita. He alkoivat ymmärtää, että pandemioiden aikakaudella ei riitä vain reagoida yksittäisiin kriiseihin, vaan on aika tarkastella laajempia yhteiskunnallisia ja taloudellisia kysymyksiä, jotka luovat tällaisia kriisejä. Tämä käsitys muistuttaa meitä siitä, että todellinen muutos ei ole mahdollista ilman radikaalia muutosta yhteiskunnan perusrakenteissa ja arvoissa.

Fasismin nousu ja siihen liittyvä yhteiskunnallinen epätasa-arvo eivät ole vain poliittisia ilmiöitä; ne ovat syvästi juurtuneita kulttuurillisiin ja sosiaalisiin rakenteisiin. Tällainen tilanne edellyttää yhteiskunnan kaikkien osien toimivaa ja osallista keskustelua, jossa korostetaan solidaarisuutta, tasa-arvoa ja rehellistä pohdintaa siitä, miksi tiettyjen ihmisten elämää arvostetaan vähemmän kuin toisten. Tämä ei ole vain hallitusten tai poliittisten toimijoiden tehtävä, vaan yhteiskunnan kokonaisuudessa on ymmärrettävä, että vastuu on jaettava ja että eriarvoisuus ei ole vain yksittäisten yksilöiden ongelma, vaan koko yhteiskunnan.

Miten populismi ja autoritarismi muuttavat poliittista maisemaa?

Populismi, joka on noussut yhdeksi 2000-luvun keskeisimmistä poliittisista ilmiöistä, ei ole enää vain väline demokratian puolustamiseen vaan yhä useammin myös sen vastustamiseen. Se ei ole yksinomaan vaihtoehtoinen poliittinen liike, vaan se kietoutuu yhä tiiviimmin osaksi valtavirran politiikkaa. Nykyinen populismin muoto ei enää tähtää vain perinteisten poliittisten rakenteiden uudistamiseen, vaan se pyrkii syventämään erimielisyyksiä ja heikentämään yhteiskunnan koheesiota. Sen taustalla on vahva usko siihen, että populisti on kansan aito edustaja, joka taistelee eliittejä vastaan, vaikka käytännössä tämä "kansan ääni" on usein henkilöitynyt autoritaarisen johtajan ympärille.

Tämä kehitys ei rajoitu vain poliittiseen kenttään, vaan se heijastuu syvälle kulttuurisiin ja sosiaalisiin rakenteisiin. Populistiset liikkeet tekevät jatkuvaa työtä kansallisvaltion sisäisen identiteetin rakentamiseksi, luoden jakolinjoja "meidän" ja "heidän" välille. Erityisesti Yhdysvalloissa Donald Trumpin presidenttikauden aikana nähtiin, miten tämä jakautuminen voimistui. Trump ei vain luonut jakolinjoja poliittisessa kentässä, vaan hän myös kykeni hyödyntämään ja vahvistamaan olemassa olevia sosiaalisia jakolinjoja, kuten rodullisia ja taloudellisia eroja. Tällöin ei ollut kyse pelkästään poliittisesta vastustuksesta, vaan myös kulttuurisista ja identiteettipoliittisista taisteluista.

Tämä kahtiajako näkyi erityisesti 2020-luvun alussa, kun populistiset ja autoritaariset liikkeet ympäri maailmaa nousivat korostamaan kansallista yhtenäisyyttä vastustamalla maahanmuuttoa, globalisaatiota ja monikulttuurisuutta. Yhdysvalloissa tämä ilmenee esimerkiksi Trumpin politiikassa, joka usein otti kantaa ilmastonmuutoksen kieltämiseen ja tieteellisen konsensuksen hylkäämiseen. Trumpin suosimalla populistisella kielellä on suuri rooli tässä prosessissa: se tuo esiin sen, miten populismi voi olla sekä polarisoivaa että legitimisoivaa. Se vahvistaa autoritaarisia mielipiteitä ja tukeutuu helposti tunteisiin ja yksinkertaistettuihin kertomuksiin, jotka eivät ole yhteensopivia laajempien yhteiskunnallisten ja tieteellisten tosiasioiden kanssa.

Populismi ei kuitenkaan ole ainoastaan vastareaktio globalisaation lieveilmiöihin tai taloudellisiin muutoksiin. Se on myös kytköksissä laajempiin yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin muutoksiin, jotka liittyvät valtakulttuurin ja perinteisten elämäntapojen kokemaan uhkaan. Tässä yhteydessä populismi tarjoaa yksinkertaisia ratkaisuja ja syyllisiä, jotka tarjoavat helpon selityksen kompleksisiin ongelmiin. Se on tapa vastustaa kaikkea, mikä koetaan vieraanvaraiseksi tai uhkaavaksi, ja se tarjoaa yksinkertaisia vihollisia, jotka kuvastavat pelkoja ja epävarmuuksia, jotka ovat levinneet kansan pariin.

Populististen liikkeiden kautta on tullut yhä selvemmäksi, kuinka helposti poliittinen viestintä voidaan muuttaa välineeksi, joka tukee totalitaristisia tai autoritaarisia pyrkimyksiä. Trumpin ja muiden johtajien toimet eivät vain ilmentäneet populismin nousua vaan myös sen vaarat. Populismi ei enää ole vain poliittinen väline, vaan siitä on tullut hallitseva ideologia, joka kyseenalaistaa demokratian perusteet ja valmistelee maaperää autoritaariselle hallinnolle.

Mikä on kuitenkin tärkeää ymmärtää, on se, että populismi ei ole vain ilmiö, joka on sidoksissa yksittäisiin johtajiin tai poliittisiin liikkeisiin. Se on laajempi kulttuurinen ja yhteiskunnallinen ilmiö, joka voi vaikuttaa jopa eniten niihin, jotka eivät suoraan kannata populistisia poliitikkoja. Populismi voi levitä yhteiskuntaan laajemmin, sillä se perustuu peruspelkoon ja epäluottamukseen, joka on helposti hyödynnettävissä. Yhteiskunnalliset epävarmuudet, kuten taloudelliset kriisit ja globaalit pandemiat, ovat suuria mahdollisuuksia populistisille liikkeille, jotka voivat syventää yhteiskunnallista jakautumista ja laajentaa niiden kannatusta.

Yksi tärkeimmistä huomioista on, että populismi ei ole vain reaktio yhteiskunnan ongelmiin, vaan se voi myös olla omiaan tuottamaan uusia ongelmia. Se voi estää oikeanlaisen yhteiskunnallisen keskustelun ja luoda keinotekoisia jakolinjoja, jotka estävät yhteisön toimivan yhdessä. Kriittinen ajattelu ja avoin keskustelu ovat keskeisiä työkaluja yhteiskunnan terveen kehityksen ylläpitämiseksi, ja niitä tulee vaalia erityisesti populismin aikakaudella, jolloin yksinkertaiset ja tunteisiin vetoavat ratkaisut saattavat houkutella, mutta pitkällä aikavälillä ne voivat olla tuhoisia.

Miten aivohalvauksen tautitaakka mitataan: prevalenssiin ja insidenssiin perustuvat YLD- ja DALY-laskelmat
Miten fotoniikkateknologiat voivat tukea uusiutuvia energiajärjestelmiä teollisuudessa 5.0?
Miten tietojen järjestys ja rakenne vaikuttavat liikenneonnettomuuksien analysointiin ja tulkintaan?
Miten vanhemmat voivat kehittää vuorovaikutustaitojaan lapsen kanssa?