Vanhemmuus on jatkuva oppimisprosessi, ja monet vanhemmat kokevat haasteita, vaikka heidän aikomuksensa on aina parhaita. On helppoa ajatella, että hyväksymme ja rakastamme lasta juuri sellaisena kuin hän on, mutta tiedostamatta voimme vahingoittaa häntä omilla sanoillamme ja teoillamme. Vaikka ei ole tarkoitus satuttaa, monet vanhemmat saattavat toistaa lapsilleen asioita, joita he ovat itse kuulleet omilta vanhemmiltaan, ja saattavat käyttää sävyjä, jotka eivät ole rakentavia. Haim Ginott, psykologi ja perheneuvoja, korosti vuorovaikutuksen voimaa ja sen vaikutuksia lapsen kehitykseen ja hyvinvointiin.

Vanhemmat eivät koskaan herää aamulla päättäen pilata lapsensa päivän. He eivät suunnittele riitaa, huutamista tai lapsen nöyryyttämistä. Päinvastoin, monet vanhemmat päättävät aamulla, että tänään ei riidellä, ei huudeta, ei tapella. Silti, hyvistä aikomuksista huolimatta, päivän aikana saattaa syttyä konflikteja, jotka saavat aikaan tunteiden purkauksia ja vuorovaikutusongelmia. Tämä jatkuva vuorovaikutus, pieni konfliktien sarja ja äkilliset kriisit, vaativat jatkuvaa reagointia, joka voi vaikuttaa lapsen itsetuntoon joko rakentavasti tai tuhoavasti.

Ginottin ajatus oli, että kaikki eivät ymmärrä sanojensa tuhoavaa voimaa. Vain harva vanhempi tietoisesti loukkaa lastaan, mutta monet toistavat lapsen kanssa vuorovaikuttaessaan samankaltaisia malleja, joita he itse ovat kokeneet omassa lapsuudessaan. Vanhemmat saattavat syyttää, häpäistä, uhata tai tuomita lastaan ilman, että he tiedostavat, kuinka vahingollisia tällaiset sanat voivat olla. Vanhemmuuden suurin haaste ei ole pelkästään huolenpidon puutteessa, vaan tietämyksen ja ymmärryksen puutteessa.

Tämä korostaa tarvetta vanhemmille oppia, miten puhua lapsilleen rakentavasti, ilman että he tuomitsevat, nöyryyttävät tai pakottavat lasta käyttäytymään tietyllä tavalla. Tässä suhteessa tärkeintä on, että vanhemmat alkavat ymmärtää, kuinka he itse reagoivat lapsensa tunteisiin ja tarpeisiin. On muistettava, että vaikka psykoterapeutti voi hoitaa lapsia tietyissä olosuhteissa, vain vanhemmat voivat tarjota lapselleen psykologista tukea päivittäisessä elämässä ja arjessa.

Ginottin ajattelutapa oli myös poikkeuksellinen siinä mielessä, että hän piti vuorovaikutustaitoja äärimmäisen tärkeinä. Vuorovaikutus ei ole pelkästään sanojen käyttöä, vaan se on ennen kaikkea kykyä kuunnella ja ymmärtää lasta syvällisesti. Vanhemmuus ei ole vain lapsen ohjaamista oikeaan käyttäytymiseen, vaan myös hänen tunteidensa ja kokemustensa hyväksymistä. Hyväksyntä ei kuitenkaan tarkoita täydellistä sokeaa mukautumista lapsen vaatimuksiin, vaan se merkitsee aitoa kiinnostusta lapsen maailmaa kohtaan.

Vanhemmuuden haaste ei ole vain se, miten lapsemme käyttäytyvät, vaan se, miten me itse reagoimme heidän käyttäytymiseensä ja tunteisiinsa. On tärkeää, että vanhemmat pysähtyvät ja miettivät omia reaktioitaan: huutavatko he lapselle siksi, että heidän oma kärsivällisyytensä on loppunut, vai onko kyseessä syvempi ymmärrys lapsen käyttäytymisen taustalla olevista tunteista ja tarpeista? Lapsi ei ole ongelma, vaan hänen käyttäytymisensä on oire jostakin syvemmästä, johon vanhemman tulee kiinnittää huomiota.

On tärkeää ymmärtää, että vuorovaikutus ei ole pelkästään sanallista, vaan siihen kuuluu myös kehon kieli, ilmeet ja sävy. Lapsi ottaa vastaan kaiken sen, mitä vanhemmat eivät edes sanallisesti ilmaise, ja tämä voi olla vielä voimakkaampaa kuin sanat. Tämä on osa niitä hienovaraisia, mutta voimakkaita elementtejä, jotka vaikuttavat lapsen tunne-elämään ja käyttäytymiseen.

Vanhemman tehtävä on siis olla herkkä ja valppaat huomaamaan ne hetket, joissa lapsi kaipaa tukea, eikä rankaisua. On tärkeää antaa lapselle tilaa tuntea ja ilmaista itseään, mutta samalla asettaa selkeät rajat, jotka tukevat lapsen kasvua ja kehitystä. Ginottin opetuksista käy ilmi, että vanhemmuuden ei tulisi olla pelkästään vallankäyttöä ja sääntöjen noudattamista, vaan jatkuvaa vuorovaikutusta, joka perustuu ymmärrykseen ja kunnioitukseen lapsen tunteita ja tarpeita kohtaan.

Tässä yhteydessä on myös syytä pohtia, kuinka vanhemmat voivat luoda kodin, joka tarjoaa lapselle turvallisen ja lämpimän ympäristön. Tämä ei ole vain fyysinen ympäristö, vaan ennen kaikkea tunneilmapiiri, jossa lapsi kokee olevansa arvostettu ja rakastettu, riippumatta siitä, kuinka hän käyttäytyy tai mitä virheitä hän tekee. Tällainen ilmapiiri mahdollistaa lapselle psykologisen turvallisuuden ja auttaa häntä kehittymään tasapainoiseksi ja itseluottamusta omaavaksi aikuiseksi.

Miten vastata lasten toiveisiin, joita emme voi toteuttaa?

Vanhemmille on usein vaikeaa kieltäytyä lastensa toiveista, varsinkin kun lapset kokevat tarpeen ja halun sekoittuvan. Lapsi, joka pyytää uutta polkupyörää, kokee sen olevan elintärkeää: “Voinko saada uuden pyörän? Tarvitsen sitä todella. Voinko, ole hyvä?” Lelukaupassa: “Haluan tämän rekan. Osta se minulle.” Tällöin vanhemmat voivat kokea suurta tuskaa ja turhautumista, kun he eivät voi täyttää lastensa toiveita. On tärkeää löytää tapa vastata, joka ei ole kylmä ja etäinen, mutta joka ei myöskään anna periksi. Kivuliaimmin tuntuisi, jos vanhemmat vastaisivat jyrkästi: “Ei, et voi saada sitä. Meillä ei ole varaa.”

Tässä tilanteessa voi olla vähemmän vahingollista vastata myötätuntoisemmin: “Voi, kuinka toivoisin, että voisimme ostaa sinulle uuden pyörän. Tiedän kuinka paljon nauttisit pyöräilystä kaupungilla ja koulussa. Se helpottaisi elämääsi. Mutta juuri nyt budjettimme ei anna myöten. Puhun isällesi ja katsotaan, mitä voimme tehdä jouluksi.” Tämä lähestymistapa tunnustaa lapsen toiveen ja antaa ymmärtää, että lapsen tunteet ja halut otetaan huomioon, vaikka ne eivät ole toteutettavissa juuri nyt.

Tällainen vastauksen tapa ei vahingoita lasta samalla tavalla kuin suora kieltäytyminen. Se tarjoaa lapselle mahdollisuuden ilmaista tunteensa ja näyttää, että hänen toiveensa ovat tärkeitä. On tärkeää, että vanhemmat eivät syyllisty raivon tai turhautumisen tunteisiin, sillä se voi estää lasta ilmaisemasta itseään avoimesti. Sen sijaan, että sanotaan “Kaikkea mitä näet, haluat. Et voi saada sitä, lopeta kysyminen”, vanhemman tulisi ilmaista myötätuntoa ja tuoda esiin, että lapsen toive on ymmärretty, vaikka se ei ole toteutettavissa.

Myös vanhemmat, jotka kokevat omat toiveensa ja tarpeensa toteuttamattomiksi, voivat tulla turhautuneiksi ja vihaisiksi. He haluavat nähdä lastensa onnellisina ja täyttää heidän toiveensa, mutta kun se ei ole mahdollista, vastaukset voivat olla jyrkkiä. On kuitenkin tärkeää tunnistaa, että lapset tarvitsevat myös rajat ja selkeän käsityksen siitä, mitä he voivat odottaa.

Toinen esimerkki tästä voi olla vanhemman vastaus 17-vuotiaan lapsen toiveeseen: “Tarvitsen äidin timanttikorvakorut tanssiaisiin. Voinko saada ne?” Äidin vastaus “Ei missään nimessä! Tiedät, etten anna kenenkään käyttää timanttikorvakoruja” saattaa tuntua lapsesta kuin tuomio. Sen sijaan, vähemmän vahingollinen vastaus voisi olla: “Voi, kuinka toivoisin, että minulla olisi ylimääräiset timanttikorvakorut, joita voisin antaa sinulle. Onko jotain muuta korulaatikostani, joka kiinnostaisi sinua?” Tällöin äiti tunnustaisi lapsensa halun, mutta ei antaisi periksi, eikä vastauksesta tulisi yhtä negatiivinen.

Vanhemmat voivat kokea syyllisyyttä, kun he eivät pysty täyttämään lasten toiveita, mutta lapset tarvitsevat myös oppia, että kaikki ei ole aina mahdollista. Se, että vanhemmat tunnustavat lapsen tunteet ja tarpeet, mutta selittävät miksi toive ei ole toteutettavissa, voi estää lasten turhautumista ja vihaa. Tämä luo myös vahvemman yhteyden vanhemman ja lapsen välille.

Lapsille on tärkeää antaa mahdollisuus valita. Valinnanvapaus ja ääni omissa asioissaan antavat lapsille tunteen itsenäisyydestä ja auttavat heitä tuntemaan itsensä arvokkaiksi. Itsenäisyyden kokeminen vähentää vihamielisyyksiä ja kapinaa vanhempia kohtaan. Jo pienelle lapselle voi antaa valinnanvapauden: “Haluatko hilloa vai voita paahtoleipääsi?” tai “Nukkumaanmenoaika on seitsemän ja kahdeksan välillä. Voit päättää, milloin tunnet olevasi tarpeeksi väsynyt.” Tämä ei ole vain pienten lasten kanssa tärkeää, vaan myös vanhemmassa iässä, kun ihminen saattaa jälleen kokea avuttomuutta ja riippuvuutta.

Eräässä kirjeessä kirjoittaja kertoi kokemuksestaan, kun hänen 80-vuotias isänsä oli kuolemansairas. Hänen isänsä oli äärimmäisen riippuvainen hänestä ja koki sen olevan erittäin turhauttavaa. Kirjeen kirjoittaja yritti antaa isälleen mahdollisuuden tehdä valintoja omassa elämässään: “Haluatko, että autan sinua kylpyhuoneeseen? Haluatko minun puhuvan kanssasi vai istuvan hiljaa? Haluatko lounasta? Haluatko, että lapsenlapset tulevat käymään?” Vaikka nämä olivat pieniä asioita, ne antoivat isälle tunteen, että hänellä oli edelleen jonkinlainen kontrolli omassa elämässään, vaikka hän ei enää pystynytkään huolehtimaan itsestään täysin.

Vanhemmuus on haasteellinen matka, jossa ei ole valmiita ohjeita, mutta on olemassa suuntaviivoja, jotka voivat auttaa vanhempia navigoimaan lasten kanssa käydyssä vuorovaikutuksessa. Lapsille, jotka kokevat elämänsä olevan jatkuvassa muutoksessa, on tärkeää antaa mahdollisuus vaikuttaa omiin asioihinsa ja toiveisiinsa. Tällöin he oppivat arvostamaan itseään ja ymmärtävät, että heidän tunteensa ja toiveensa ovat tärkeitä, vaikka ne eivät aina toteudu.

Miten valmistetaan ravitsevia ja maukkaita kasvisruokia viikonlopun brunssille?
Miten maailma ja ihminen voivat jälleen nousta raunioistaan?
Miksi juuri viivapiirros on paras tapa oppia piirtämään kasveja?
Presidentin valta, skandaalit ja harhautukset: Nixonin ja Watergaten vaikutus