Liikunta on keskeinen osa monien syöpään liittyvien vammojen ja toimintakyvyn palautumisessa. Kun syöpähoito on käynnissä tai sen jälkeen, potilaan keho saattaa kokea monenlaisia muutoksia, kuten lihaskatoa, luuston heikkenemistä ja tasapainohäiriöitä. Liikunnan rooli kuntoutuksessa on moninainen, ja sen avulla voidaan parantaa elämänlaatua sekä edistää fyysistä ja henkistä hyvinvointia. Erityisesti syöpähoitojen, kuten kemoterapian, aikana liikunnan toteuttaminen vaatii tarkkaa suunnittelua ja huomioimista yksilöllisten tarpeiden mukaan.

Liikunnan suositukset syöpäpotilaille perustuvat useisiin tutkimuksiin, ja niitä on tarkennettu useiden organisaatioiden, kuten ACSM:n (American College of Sports Medicine), suosituksilla. Näiden suositusten mukaan aerobinen liikunta tulisi olla 3-5 päivänä viikossa ja kestävyys- ja lihaskuntoharjoituksia 2-3 päivänä viikossa. Lisäksi joustavat venyttelyharjoitukset voidaan sisällyttää päivittäiseen rutiiniin. Liikunnan intensiteetti tulisi olla kohtuullinen tai jopa reipas, ja sitä voidaan mitata muun muassa sydämen sykkeen tai puhetestin avulla.

Erityisolosuhteet, kuten lymfedeema tai luuston etäpesäkkeet, voivat asettaa lisähaasteita liikunnan toteuttamiselle. Esimerkiksi luuston etäpesäkkeiden kohdalla on tärkeää välttää liikkeitä, jotka asettavat liian suuren kuormituksen heikentyneelle luustolle. Tällaisia liikkeitä voivat olla korkeat iskut, voimakkaat taipumiset tai käännökset, jotka voivat aiheuttaa vaurioita. Näissä tapauksissa tavoitteena tulee olla kaatumisten ehkäisy, koska kaatumiset voivat olla merkittävä tekijä murtumien syntymisessä.

Lymfedeemaa sairastavilla potilailla liikunnan toteutuksessa tulisi ottaa huomioon kompressiosukkien käyttö, erityisesti vastustus- ja voimaharjoittelussa. On myös tärkeää huomioida ylipainon ja liikunnan puutteen vaikutukset lymfedeeman kehittymisriskissä. Liikunnan suosituksissa korostetaan tasapainoharjoittelun ja lihaskunnon parantamista, mikä voi vähentää tämän komplikaation riskiä.

Ostomyä sairastavilla potilailla liikunnan alkuvaiheessa tulee tyhjentää ostomipussi ennen harjoituksia. Lisäksi painonnostoharjoittelussa tulee edetä kevyin kuormin ja tarkasti valvoa tekniikan oikeellisuutta, sillä väärä tekniikka voi lisätä suoliston alueen painetta ja johtaa haitallisiin komplikaatioihin. Erityisesti ileostomipotilaiden kohdalla on tärkeää varmistaa riittävä nesteytys ennen liikuntaa ja sen aikana.

Perifeerinen neuropatia, joka on yleinen syöpähoitojen sivuvaikutus, voi vaikuttaa tasapainoon ja liikkumiskykyyn. Tässä tapauksessa tulee harkita vaihtoehtoisia liikuntamuotoja, kuten vesiliikuntaa tai kuntopyöräilyä, jotka eivät rasita jalkojen tuntoa. Lisäksi sormilla ja käsivarsilla tehtävissä voimaharjoituksissa tulisi ottaa huomioon mahdolliset kipu- ja tunnottomuusoireet ja valita pehmeämmät käsipainot tai käytettävä vastusharjoittelulaitteita.

Erityisesti kantasolusiirron saaneilla potilailla liikunnan alkuvaiheessa tulisi suosia kevyttä harjoittelua, jonka kesto on lyhyt mutta taajuus korkea. Potilaan tilan heikkeneminen saattaa vaatia harjoittelun intensiteetin säätämistä päivittäin. On myös tärkeää ottaa huomioon infektioiden riski ja siirtyä kevyempään liikuntaan ennen kuntosalille palaamista.

Syöpäpotilaiden auringonvalolle altistumisen riski on myös korostettu, erityisesti niillä, jotka ovat saaneet sädehoitoa tai ovat kemoterapian aikana. Syövän toipumisvaiheessa potilaat ovat alttiimpia ihosyöpäriskeille, ja siksi suositellaan ulkoliikunnan välttämistä keskipäivän auringossa. Ulkona liikkuessa on tärkeää käyttää aurinkovoidetta ja suojautua mahdollisimman hyvin.

Yhteisesti liikunnan tavoitteena on parantaa tai ylläpitää lihasvoimaa, luuston terveyttä ja toiminnan kykyä. Liikunta tukee myös hengityselinten toimintaa ja sydän- ja verisuoniterveyttä. On tärkeää, että liikuntasuositukset räätälöidään yksilöllisesti potilaan tilan ja tarpeiden mukaan. Samalla on huomioitava säännöllinen seuranta ja tarvittaessa liikuntasuunnitelmien mukauttaminen potilaan edistymisen ja mahdollisten komplikaatioiden mukaan.

Miten diagnosoida ja hoitaa lonkka- ja polvivaivoja?

Lonkka- ja polvikipu ovat yleisiä vaivoja, jotka voivat vaikuttaa elämänlaatuun merkittävästi, erityisesti aktiivisilla henkilöillä. Kivun syiden ja siihen liittyvien sairauksien tuntemus on välttämätöntä oikean diagnoosin ja tehokkaan hoidon valitsemiseksi. Tässä käsitellään yleisimpiä lonkka- ja polvikipujen aiheuttajia, niiden diagnosointia sekä hoitomenetelmiä.

Lonkka- ja sakroiliac-alueen patologioiden toteamiseksi käytettävä provokaatiotesti on tärkeä osa alkuarviointia. Tällöin on huomioitava useita mahdollisia diagnooseja, kuten lonkan nivelrikko, reisiluun pään avaskulaarinen nekroosi, lonkkamurtuma, sakroiliitin sairaus ja muut, kuten aksetabulaari-labrumin repeämä tai tulehduksellinen niveltauti. Tyypilliset radiologiset löydökset lonkan nivelrikossa ovat niveltilan kaventuminen, osteofyytit, subkondraali skleroosi ja subkondraali kystat.

Lonkkaleikkauksen jälkeen potilas voi kohdata monenlaisia komplikaatioita, kuten syvä laskimotukos, lonkan sijoiltaanmeno, haava tai proteesin tulehdus, heterotoppinen luutuminen, proteesin aseptinen löystyminen sekä iskiashermon vaurioituminen. Tällöin on tärkeää noudattaa erityisiä varotoimia, kuten lonkan liikkeiden rajoittaminen: ei saa taivuttaa lonkkaa yli 90 astetta, ei saa adduoida lonkkaa keskiviivan yli eikä sisärotaatio saa ylittää neutraalipistettä. Liikuntaa ja ajamista kannattaa välttää erityisesti leikkauksen jälkeen ensimmäisten viikkojen ajan, koska ajon aikana oikean jalan jarrutusaika on pidempi, kunnes jalan voima ja hallinta palautuvat.

Erityisesti golfin pelaaminen, kuten esimerkissä mainittu 45-vuotiaan naisen tilanne, voi johtaa lateraalisen lonkkakivun syntymiseen. Tällöin kivun erotusdiagnostiikkaan kuuluu suurempi trokanterinen kipusyndrooma (GTPS), lumbosakraali radikulopatia, iliotibiaalin nauhan syndrooma ja monet muut syyt, kuten lonkan osteoartroosi ja labrumin sairaudet. GTPS:ssä, joka sisältää gluteus medius- ja minimus-jänteiden tulehduksen tai repeämät sekä trokanterisen bursiitin, hoito perustuu konservatiivisiin toimenpiteisiin. Näitä ovat muun muassa kipulääkkeet, tulehduskipulääkkeet, venyttelyharjoitukset sekä gluteaalilihasten ja lonkan abduktoreiden vahvistaminen.

Polvikipujen, erityisesti lateraalisten polvikipujen, erotusdiagnostiikka on monivaiheinen ja siinä on huomioitava muun muassa iliotibiaalin nauhan syndrooma, patellofemoraalinen kipusyndrooma ja meniskivammat. Iliotibiaalin nauhan syndrooman diagnosoinnissa käytettävät kliiniset testit, kuten Noble'n kompressiotesti ja Oberin testi, ovat hyödyllisiä ja voivat auttaa tunnistamaan tämän yleisen vaivan. Hoitoon kuuluu usein tulehduksen vähentäminen ja fysioterapeuttiset toimenpiteet, kuten venyttely ja lihaskuntoharjoitukset.

Polven etupuolen kivun syyt voivat liittyä patellofemoraaliseen kipusyndroomaan, Hoffan syndroomaan tai patellamurtumiin. Yksi tärkeä tekijä patellan väärän seurannan ja siihen liittyvän kivun synnyssä on erityisesti lonkan ja polven biomekaniikka. Patellan virheellinen liike voi johtua muun muassa tiukista nelipäisen reisilihaksista, joka vaikuttaa negatiivisesti patellan kulkuun. Hoitokokonaisuus voi sisältää myös ortoosien käytön, joka parantaa polven seurantaa ja vähentää kipua.

Yleisesti ottaen polven ja lonkan vaivoissa on tärkeää muistaa, että konservatiiviset hoitomenetelmät, kuten fysioterapia, oikeanlaisten liikkumismallien opettelu ja liikuntatottumusten tarkastelu, voivat olla erittäin tehokkaita. Vaikka leikkaukset ja lääkehoidot voivat olla tarpeen tietyissä tapauksissa, useimmissa vaivoissa ei ole kiireellistä tarvetta kirurgisiin toimenpiteisiin. Tärkeintä on löytää kivun ja vaivan syy tarkasti ja hoitaa se oikealla tavalla.

Kuinka kriittisesti sairaiden potilaiden hengitystä ja elintoimintoja voidaan tukea?

Pursilukuinen hengitys (pursed-lip breathing) on yksinkertainen ja tehokas tekniikka, joka tuottaa pienen määrän positiivista loppu-erityshengityspainetta. Tämä auttaa tukemaan pieniä keuhkoputkia ja estämään niiden ennenaikaisen romahtamisen. Pursilukuinen hengitys voi tarjota helpotusta hengitysvaikeuksiin, vähentää hengittämisen työtä ja parantaa kaasujen vaihtoa keuhkoissa. Tällainen hengitystekniikka voi olla erityisen hyödyllinen potilaille, joilla on kroonisia hengityselinsairauksia tai akuutteja hengitysongelmia.

Positiivinen loppu-erityspaine (PEP) -laite toimii samankaltaisesti. Se lisää ilmateihin kohdistuvaa painetta, luoden taustapainetta, joka avustaa hengitysteiden tukemisessa ja estää niiden ennenaikaisen sulkeutumisen. Tämä vähentää kaasujen jäämistä keuhkoihin ja parantaa hengitysteiden avautumista erityisesti uloshengityksessä. Tällaiset laitteet voivat olla ratkaisevia potilaiden hengitystilan parantamisessa ja hengityslaitteiden tarpeen vähentämisessä.

Inspirointilihasharjoittelu (IMT) on toinen keino, joka on saanut huomiota hengityslihasten toiminnan parantamiseksi ja hengitysponnisteluiden tukemiseksi. Tämä harjoittelu voi vahvistaa erityisesti pallealihaksia ja on osoittautunut hyödylliseksi erityisesti tehohoidossa olevilla potilailla, joilla on hengityslihasten heikkoutta.

Erityisesti limanpoisto on keskeinen osa tehohoidon hoitokokonaisuutta. Perinteisesti käytetään asento- ja lyöntilääkintää, yhdistettynä värähtelyhoitoon, liman eritteiden helpottamiseksi. Potilaille voidaan opettaa myös itsesuuntautuvia hengitystekniikoita kuten autogeeninen tyhjennys tai huffing (voimakas uloshengitys), jotka auttavat tuomaan limaa ylös. PEP-laitteen käyttö voi tukea limanpoistoa ja parantaa hengitysteiden avoimuutta.

Joissain tapauksissa, kun potilas ei ole riittävän vahva yskimään, voidaan käyttää mekaanista yskäyspuhallinta tai manuaalista apua tehokkaamman yskän aikaansaamiseksi. Tämä on erityisen tärkeää kriittisesti sairailla potilailla, joilla hengitystiet voivat tukkeutua ja vaikeuttaa elintoimintojen säilyttämistä.

Kivunhallinta on yleinen haaste tehohoidossa olevilla potilailla. Vaikka farmakologinen kivunhoito on edelleen ensisijainen hoitomuoto, myös fysioterapeutit voivat tukea potilaita kipujen lievittämisessä. Asentoterapia, fyysiset hoitomuodot ja kognitiiviset menetelmät voivat auttaa vähentämään kipukokemuksia ja parantamaan potilaan yleistä hyvinvointia.

Delirium on toinen merkittävä ongelma tehohoidossa olevilla potilailla. Vaikka lääkinnällinen hoito on edelleen pääpaino, deliriumin ennaltaehkäisyssä ja hoidossa voidaan käyttää monikomponenttisia ei-lääkkeellisiä lähestymistapoja, kuten potilaan päivittäistä orientoimista, kognitiivista stimulaatiota ja varhaista mobilisaatiota. Tavoitteena on vähentää modifioitavia riskitekijöitä ja parantaa potilaan tilaa ilman tarpeettomia lääkkeitä, jotka voivat pahentaa tilaa.

Ravitsemus on kriittinen osa hoitoa tehohoidossa. Kehon ollessa hyperkatoottisessa tilassa potilas voi kokea laihtumista, lihasmassan vähenemistä ja aliravitsemusta. Tämän vuoksi tehohoidon ravitsemussuosituksissa suositellaan alikalorista ravitsemusta ensimmäisten 48 tunnin aikana. Tavoitteena on kuitenkin asteittain nostaa kalorien saantia normaalille tasolle mahdollisimman nopeasti potilaan toipumisen tukemiseksi.

Nielemisvaikeudet ovat yleisiä intuboiduilla potilailla. Post-extubation dysphagia (PED) voi esiintyä jopa 41 prosentilla tehohoidossa olevista potilaista ja monilla heistä on myös vaivaton aspiraatio. Nielemisvaikeuksia voi esiintyä myös trakeostomiaa käyttäville potilaille. On tärkeää tunnistaa PED:n riskitekijät, kuten ikä, olemassa olevat neurologiset sairaudet ja trakeostomia, ja käyttää nielemisvaikeuksien arvioimiseksi instrumentaalisia tutkimuksia kuten videofluoroskooppinen nielemistutkimus.

Kommunikaatio on merkittävä haaste intuboiduilla potilailla. Vaikka potilas voi olla hereillä ja yhteistyökykyinen, hänen kykynsä kommunikoida voi olla rajoittunut. Tällöin apuna voivat olla kommunikointivälineet kuten symbolikortit, kommunikointilautaset ja jopa tekniset laitteet, kuten tabletit. Trakeostomiaa käyttävillä potilailla voidaan myös kokeilla erilaisia puheentekotekniikoita, kuten äänihuuliventtiilin käyttöä tai ylivuodolla puhumista.

Mielialan hallinta on tärkeä osa kriittisesti sairaiden potilaiden hoitoa. Vaikka psykologinen ja psykoterapeuttinen hoito ovat tehohoidossa vielä alihyödynnettyjä, niiden käyttö voi auttaa potilasta toipumaan psyykkisistä haasteista, kuten ahdistuksesta ja masennuksesta. Unen edistäminen ja ympäristön rauhoittaminen ovat myös tärkeitä keinoja potilaan psykologisen hyvinvoinnin parantamiseksi.

Tehohoidon jälkeinen kuntoutus on elintärkeää potilaan toipumiselle. Kuntoutus ei pääty tehohoitojakson päättymiseen, sillä monet potilaat kokevat pitkäaikaisia fyysisiä, psyykkisiä ja kognitiivisia vaikeuksia. Monialaisten kuntoutusryhmien arviointi on tärkeää, jotta voidaan varmistaa potilaan optimaalinen toipuminen ja elämänlaatu myös tehohoidon jälkeen.

Miten post-traumaattinen amnesia vaikuttaa aivovamman kuntoutukseen ja elämänlaatuun?

Post-traumaattinen amnesia (PTA) on tila, jossa henkilö ei kykene muodostamaan uusia muistoja, ja tämä vaikuttaa merkittävästi hänen toiminnalliseen itsenäisyyteensä. Vaikka PTA-vaiheessa olevat potilaat kohtaavat vaikeuksia päivittäisessä muistin luomisessa, he voivat oppia epäsuorasti proseduraalisella muistilla. PTA:n kesto on keskeinen ennustava tekijä kuntoutuksen ja elämänlaadun kannalta: yli neljä viikkoa kestävä PTA liittyy heikompaan itsenäisyyteen, vaikeuksiin työelämässä ja korkeampiin laitoshoidon tarpeisiin.

Aivovamman varhainen arviointi ja hoito ovat keskeisiä tekijöitä potilaan ennusteen kannalta. Erityisesti, jos kuntoutusohjelma aloitetaan kuuden viikon kuluessa vammasta, se voi johtaa lyhyempään sairaalahoidon kestoon, parantuneeseen toiminnalliseen tilaan, pienempään vammaisuuteen ja parempiin kotiutumisprosentteihin verrattuna akuuttivaiheen kuntoutukseen. Tärkeä osa hoitoa on myös yksityiskohtainen kliininen arviointi, jossa otetaan huomioon potilaan sairaushistoria, perhesuhteet, sosioekonomiset tekijät ja mahdolliset samanaikaiset sairaudet.

TBI:n (traumaattinen aivovamma) hoitokäytännöissä tärkeimmät mittarit, kuten Glasgow Coma Scale (GCS) ja Disability Rating Scale, arvioivat potilaan tietoisuuden tasoa ja toimintakykyä. Muita käytettyjä mittareita ovat Rancho Los Amigos -kognitiivisen toiminnan tasot ja Modified Barthel Index, joka mittaa päivittäisten elämän toimenpiteiden itsenäisyyttä. Näiden mittarien avulla voidaan seurata potilaan edistymistä ja kehittää yksilöllinen kuntoutussuunnitelma.

Post-traumaattinen kiihtyneisyys on toinen tärkeä haaste TBI-potilaiden kuntoutuksessa. Se on deliriumin muoto, joka ilmenee erityisesti PTA-vaiheessa. Potilas voi olla hämmentynyt, liikahtelevainen, puhua sopimattomasti, olla emotionaalisesti epävakaa tai osoittaa aggressiota itseään, ympäristöään tai muita kohtaan. Tällainen käyttäytyminen vaatii erityistä huomiota, ja sen arviointiin käytetään standardoituja mittareita kuten Agitated Behaviour Scale (ABS), joka mittaa kiihtyneisyyden vakavuutta ja sen hoitovastetta.

Kiihtyneisyyden hallinnassa tärkeää on ensin poissulkea mahdolliset lääketieteelliset, fyysiset tai psykiatriset syyt, kuten infektiot, aineenvaihduntahäiriöt, lääkityksen aiheuttamat reaktiot tai aikaisemmat psykiatriset sairaudet. Hoidossa keskitytään ensisijaisesti ei-lääkkeellisiin menetelmiin, kuten ympäristön ja käyttäytymisen muutoksiin, joiden tavoitteena on vähentää ärsykkeitä ja turvata potilaan ja hoitohenkilökunnan turvallisuus. Toissijaisesti voidaan käyttää neuropsykofarmakologisia lääkkeitä.

Ympäristön muokkaaminen on ensisijaisen tärkeää. Tämä tarkoittaa muun muassa visuaalisten ja auditiivisten ärsykkeiden vähentämistä, tilojen rauhoittamista ja potilaan sopeuttamista yksilöllisiin hoitotarpeisiin. Tärkeä osa hoitoa on myös perheiden ja hoitohenkilökunnan kouluttaminen, jotta he voivat tukea potilasta mahdollisimman hyvin ja varmistaa, että hoitoon liittyvät päätökset perustuvat yksilöllisiin tarpeisiin.

TBI:n ennusteeseen vaikuttavat useat tekijät. Ikä on yksi keskeisistä muuttujista, sillä vanhemmilla ihmisillä ennuste on yleensä huonompi. Erityisesti yli 80-vuotiailla potilailla kuolleisuus on huomattavasti korkeampi. Myös aivovamman vakavuus, kuten Glasgow Coma Scale -pisteet ja tietyt aivojen kuvantamislöydökset, kuten aivovamman aiheuttamat verenvuodot tai difuusit aksonivauriot, voivat heikentää ennustetta. Toisaalta monet tekijät, kuten pre-injury työhistoria, korkea koulutustaso ja hyvä sosioekonominen asema, liittyvät parempiin tuloksiin ja matalampaan kuolleisuuteen.

Kuntoutus on siis monitahoinen prosessi, jossa yhdistyvät sekä lääketieteelliset että psykologiset tekijät. On tärkeää ymmärtää, että kuntoutuksen onnistuminen ei perustu pelkästään fysiologisten vaurioiden hoitoon, vaan myös psykologisten, sosiaalisten ja ympäristöllisten tekijöiden huomioon ottamiseen.

Kuinka ratkaista ristiriitaiset prioriteetit ja tehdä oikeita päätöksiä kiireessä
Kuinka mallintaa ja analysoida terveysriskien suhteita ja vaikutuksia
Miten Platon ja Aristoteles kuvastavat eri tapoja ymmärtää maailmaa Raffaelin ”Ateenan koulussa”?
Onko korkea kolesteroli todella terveysongelma?