Miksi monet uskonnolliset etnonationalistit hylkäsivät Alt-Right-brändin?

Kun yksilön henkilökohtainen identiteetti ja hengelliset vakaumukset ajautuvat ristiriitaan poliittisten liikkeiden kanssa, syntyy väistämätön katkos. Juuri näin tapahtui Stewartin tapauksessa, joka ensin lähestyi Alt-Right-liikettä vastareaktiona siihen, mitä hän koki valkoisten ja valkoisen kulttuurin systemaattisena halventamisena amerikkalaisessa mediassa ja somessa. Hän näki Alt-Rightin aluksi keinona vastata tähän kehitykseen, mutta liikkeen julkinen imago ja moraalinen sisällöttömyys johtivat lopulta siihen, että hän hylkäsi koko brändin.

Hänen luopumisensa ei ollut yksittäistapaus: tunnetut nimet kuten Vox Day ja Paul Ramsey olivat myös hylänneet termin ennen häntä. Stewart korosti, että vaikka ei halunnut olla pelkkä "optics cuck", ulkoinen vaikutelma oli tärkeä niille päämäärille, jotka alun perin vetivät hänet liikkeen piiriin. Alt-Rightin julkinen kuva oli kuitenkin muuttunut liikaa — termi liitettiin liian helposti natseihin ja väkivaltaan, erityisesti Charlottesvillen jälkeen.

Liikkeen moraalinen rappio oli Stewartille keskeinen ongelma. Häntä ei niinkään järkyttänyt Traditionalist Workers Party -johtaja Matt Heimbachin osallistuminen väkivaltaiseen protestin tukahduttamiseen, vaan miehen yksityiselämän skandaalit: uskottomuus ja väkivalta omaa perhettään kohtaan. Tällaiset tapaukset ilmensivät hänen mukaansa laajempaa moraalista puutetta liikkeen sisällä. Hän ei voinut enää samaistua johtajiin, jotka edustivat hänen mielestään turmeltuneisuutta ja tekopyhyyttä.

Merkittäväksi käännekohdaksi muodostui Richard Spencerin twiitti, jossa tämä linkitti artikkelin "The Celebration of Ostara" ja kehui sitä informatiiviseksi esseeksi pääsiäisen pakanallisista juurista. Stewart koki tämän hyökkäyksenä kristinuskoa vastaan. Hän oli aiemmin sietänyt Alt-Rightin sisäisiä kristillisiä halveksuntoja poikkeuksina, mutta Spencerin twiitti edusti hänen mielestään avoimen antikristillistä linjaa. Samansuuntaiset halventavat kommentit hänen pääsiäisateriaresepteihinsä — joissa häntä syytettiin "juutalaisen ristillä roikkujan" palvonnasta — olivat viimeinen pisara.

Yhdenvertaisuuden vastustaminen oli hänelle keskeistä, sillä hänen tulkintansa mukaan Raamattu torjuu väärän käsityksen maallisten kykyjen tasa-arvosta. Hän

Miksi osa amerikkalaisista kristityistä tukee edelleen rotusortoa?

Kristinuskon ja rasismin yhteenkietoutunut historia Yhdysvalloissa on monisyinen ja paikoin kivulias. Vaikka kristinusko on monesti toiminut välineenä sorron vastaisessa taistelussa, se on myös tarjonnut teologisia perusteluita rasismille, segregaatioon ja jopa orjuuteen. Tämä historiallinen kaksoisrooli näkyy edelleen nykyajan keskusteluissa, erityisesti silloin, kun käsitellään kristillisten yhteisöjen reaktioita Alt-Right-liikkeeseen ja valkoiseen ylivallan ideologiaan.

Jemar Tisbyn mukaan, joka toimii Witness: A Black Christian Collective -järjestön puheenjohtajana, amerikkalainen kirkko on useammin valinnut myötäilevän kuin rohkean kristillisyyden silloin, kun se on joutunut valitsemaan rasismin ja tasa-arvon välillä. Kristilliset yhteisöt eivät ole ainoastaan jääneet syrjään taistelussa oikeudenmukaisuuden puolesta, vaan ne ovat olleet mukana oikeuttamassa rotuerottelua ja valkoista ylivaltaa käyttämällä Raamatun kertomuksia välineinä rasismin tukemiseksi.

Historioitsija Colin Kidd osoittaa, että vaikka kristinusko on ollut keskeinen ideologinen vastavoima rasismille, se on samalla tarjonnut kielellisiä ja teologisia välineitä rasismin oikeuttamiseksi vielä 1900-luvun jälkipuoliskolla. Erityisen merkittävä on Nooan kirous Hamin pojan Kanaanin yli, jota on historiallisesti käytetty perustelemaan mustien alempiarvoisuutta ja orjuutusta. Tämä teologinen tulkinta on toiminut sekä orjuuden että myöhemmin mustien amerikkalaisten syrjinnän perusteluna. Esimerkiksi Loving v. Virginia -tapauksessa tuomari, joka vastusti rotujen välistä avioliittoa, vetosi "Jumalan alkuperäiseen suunnitelmaan" erillisten rotujen säilyttämisestä erillään – väittäen tämän olevan todiste siitä, ettei Jumala tahtonut rotujen sekoittuvan.

Alt-Rightin nousu 2010-luvulla, erityisesti vuoden 2016 presidentinvaalien yhteydessä, nosti jälleen pintaan kysymyksen kristillisten yhteisöjen roolista rasismiin liittyvissä kysymyksissä. Kysymys ei ollut vain siitä, miten kirkot suhtautuvat äärioikeistolaisiin, vaan siitä, miten ne ottavat vastuuta rakenteellisesta rasismista ja siihen liittyvästä institutionaalisesta väkivallasta – ei vain yhteiskunnassa, vaan myös kirkoissa itsessään.

Kristillisen vasemmiston äänenkannattaja, Sojourners-lehti ja sen päätoimittaja pastori Jim Wallis, ovat vuosikymmenten ajan ottaneet kantaa rasismia vastaan. Wallis, joka nousi esiin jo Vietnamin sodan vastaisissa kristillisissä piireissä, on käsitellyt erityisesti valkoisten evankelikaalien tukea Donald Trumpille, pitäen tätä tukikuntaa moraalisesti vastuullisena yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden jatkumisesta. Wallis ei kuitenkaan kirjassaan America’s Original Sin nosta Alt-Rightia erillisenä ilmiönä, vaan näkee sen laajempana oireena syvemmästä sairaudesta amerikkalaisessa yhteiskunnassa – erityisesti sen kristillisissä yhteisöissä.

On tärkeää ymmärtää, että rasismi ei ole amerikkalaisen kristillisyyden marginaalinen ongelma, vaan historiallisesti keskeinen osa sen rakennetta. Teologiset tulkinnat ovat toimineet sekä sorron että vapautuksen välineinä. Tässä suhteessa kristillisen yhteisön vastuu ei rajoitu Alt-Rightin kaltaisten ääriliikkeiden torjumiseen, vaan sen on aktiivisesti purettava ne rakenteet, jotka tekevät mahdolliseksi näiden liikkeiden nousun.

Nykyajan kristityn haaste ei ole pelkästään erottaa itsensä äärimmäisistä näkemyksistä, vaan katsoa syvälle omaan traditioonsa ja tunnistaa ne kohdat, joissa uskoa on käytetty muiden ihmisarvon tukahduttamiseen. Kyse on hengellisestä itsetutkiskelusta, joka ei voi päättyä pelkkään symboliseen solidaarisuuteen, vaan sen on näyttävä teoissa, rakenteellisessa muutoksessa ja uskonnollisen opetuksen uudelleenarvioinnissa.