HCP-johtajat, eli narsistiset ja sosiopaattiluonteiset johtajat, osaavat tehokkaasti herättää ja manipuloida tunteita, luoden yhteiskunnassa jakautumista ja kahtiajakoa. Tämän jakautumisen kautta he voivat houkutella kannattajia ja samalla saada heidät vähitellen hyväksymään heidän hallintaansa. Tämä ilmiö on ollut havaittavissa kautta historian ja on ollut keskeinen tekijä monien merkittävien historiallisten tapahtumien taustalla.

Esimerkiksi Adolf Hitlerin nousu valtaan Saksassa perustui suurelta osin senkaltaiseen jakautumiseen, jossa hän onnistui luomaan viholliskuvia ja hyödyntämään niitä kansan tunteissa. Saksassa 1930-luvun alussa natsipuolue kasvoi pienestä alueellisesta ryhmästä suurimmaksi puolueeksi. Tämä kasvu perustui Hitlerin kykyyn esittää juutalaiset syyllisinä Saksassa koettuihin taloudellisiin vaikeuksiin, ja hänen puolueensa herätti vihaa muiden poliittisten ryhmien parissa. Hän kykeni yhdistämään kannattajiaan yhteiseen viholliskuvaan ja samalla hajoittamaan ja heikentämään toisia puolueita.

Hitlerin tapa hyödyntää ja luoda kahtiajakoa ei jäänyt pelkästään poliittisten puolueiden väliseksi taisteluksi. Tunteet, kuten pelko, viha ja epäluulo, saivat kansan ryhmittymään toistensa vastakohtiin. Tämä jakautuminen oli niin syvää, että vaikka vastustajat eivät aina hyväksyneet Hitleriä, hekin alkoivat nähdä hänen vihollisensa omana vihollisena. Tässä jakautuneessa ympäristössä Hitlerin kyky johtaa ja manipuloida sai aikaan sen, että hänestä tuli Saksan hallitsija.

Myös Neuvostoliitossa Joseph Stalin käytti vastaavaa jakautumisen taktiikkaa. Hänen tavoitteensa oli kollektivisoida maan maatalous, mikä tarkoitti, että pienet maatilat yhdistettäisiin suuriksi kollektiivisiksi tiloiksi, joiden tuottavuutta voitaisiin hallita keskitetysti. Tämä politiikka kohtasi kuitenkin vastarintaa maaseudun omistajilta, joita Stalin piti "kulakkeina", eli maatalouden hyvin toimeentulevina omistajina. Stalin käytti tätä vastarintaa hyväkseen ja ajoi syvempään jakautumiseen kyläyhteisöissä. Hänen käytössään oli emotionaalinen manipulointi, jossa kansa jaettiin "ystävällisiin" ja "vihollisiin" ja näin saatiin aikaan väkivaltaa ja nälänhätää, joka sai aikaan miljoonien ihmisten kuoleman.

Historialliset esimerkit kuten Hitler ja Stalin eivät ole ainoita, vaan tällainen jakautuminen ja tunteiden manipulointi ovat olleet keskeisiä tekijöitä monilla hallitsemattomilla valloitus- ja sodanjälkeisillä alueilla. HCP-johtajat, jotka kykenevät luomaan ja ylläpitämään näitä jakolinjoja, osaavat vaikuttaa niin yksittäisten henkilöiden kuin yhteiskuntien tunteisiin.

Tunteiden tarttuvuus on yksi syy, miksi HCP-johtajat ovat niin tehokkaita. Ihmiset ovat herkästi altistuneita muiden tunteille, erityisesti silloin, kun kyseessä on voimakkaita tunteita herättäviä tilanteita. Aivotutkijat ovat osoittaneet, että pelko, viha ja paniikki voivat levitä yhteisöissä nopeasti. Tunteet eivät ole vain yksilöllisiä kokemuksia, vaan ne voivat vaikuttaa koko ryhmään, kun ryhmän jäsenet reagoivat toistensa tunnetiloihin. Tämä tunnetason reaktio on usein niin nopeaa, ettei sitä edes tunnisteta tietoisuudessa, mutta se vaikuttaa vahvasti ryhmän dynamiikkaan ja valintoihin.

Samalla aivotutkimukset ovat paljastaneet, että ihmiset seuraavat luonnostaan johtajia, jotka pystyvät herättämään voimakkaita tunteita. Tämä on erityisen ilmeistä, kun johtaja pystyy luomaan selkeän tunteellisen ilmaisun, joka resonoi muiden tunteiden kanssa. Näin ollen HCP-johtajat eivät vain vedä puoleensa kannattajia, vaan saavat heidät myös toimimaan ryhmän kollektiivisten tunteiden mukaan. Tämä tunneilmaisun voima toimii niin romanttisissa suhteissa kuin poliittisessa johtamisessa, ja se on mekanismi, jota johtajat voivat käyttää vahvistaakseen valtaansa ja vaikuttaakseen suurempiin ryhmiin.

On tärkeää ymmärtää, että tämä ei ole pelkästään emotionaalista manipulaatiota. Tunteet voivat olla valtavan voimakkaita ja saada aikaan pysyviä muutoksia yksilöiden ajattelutavoissa ja valinnoissa. Jakautuminen ei ole pelkästään ideologista vaan syvällistä tunnetason vuorovaikutusta, joka voi muuttaa yksilön ja koko yhteisön käsitystä maailmasta ja toisten rooleista siinä.

Tällainen jakautumisen ja emotionaalisen manipulaation malli on ollut keskeinen monissa historiallisissa traagisissa tapahtumissa, mutta se on myös tärkeä huomioitava tekijä nyky-yhteiskunnassa. Tunteet ja jakautuminen voivat synnyttää nykyään poliittisia kahtiajakautumia ja vahvistaa ääri-ilmiöitä, jolloin HCP-johtajat voivat saavuttaa ja ylläpitää valtaansa entistä tehokkaammin.

Mao Zedong ja hänen fantasioiden kriisit: kommunismin ilmentymä ja valta-ajattelun analyysi

Mao Zedong oli henkilö, jonka vaikutus Kiinan historiaan on kiistaton, mutta samalla se on täynnä ristiriitoja ja epäonnistumisia, jotka juontavat juurensa hänen henkilökohtaiseen valta-ajatteluun ja maailmankatsomukseensa. Mao ei noussut valtaan perinteisellä tavalla, vaaleissa valittuna johtajana, vaan hän loi ja edisti jatkuvasti omaa kulttiaan ja henkilökohtaista myyttiään koko elämänsä ajan. Tämä persoonallinen lähestymistapa hallintaan ja politiikkaan oli hänen tapansa hallita kansaa ja valtiota, ja se oli osa laajempaa ideologista ja vallankäytön rakenteellista kehystä, jota hän edisti. Kuten Stalin ja Hitler, Mao hyödynteli syvästi henkilökohtaisia, tunteisiin vetoavia ja ristiriitaisia maailmankuvia, jotka toisaalta palvelevat hänen omia valtapyrkimyksiään ja toisaalta luovat yhteiskunnallisia katastrofeja.

Yksi Maon suurimmista epäonnistumisista oli Suuri harppaus (Great Leap Forward) vuosina 1958–1962, jonka hän esitti keinona nopeuttaa Kiinan teollistumista ja tehdä maasta taloudellisesti ja sotilaallisesti maailman suurvalta. Mao uskoi, että maa voisi kaksinkertaistaa teräksen tuotantonsa vain vuoden aikana, jos maaseudun perheet osalistuisivat takapihan sulatuksiin. Hän myös uskoi, että pieniä viljelysmaita voitaisiin muuttaa suuriksi viljelyksiksi, jolloin muut alueet voitaisiin omistaa ruoantuotantoon ja eläinten laiduntamiseen. Tämä suunnitelma johti miljoonien ihmisten kuolemaan, kun väkisin koottiin kyliä ja pakotettiin heitä työskentelemään yhteisöissä. Maon valta-asema ja pelote hallitsivat ihmisiä niin tehokkaasti, että kaikenlainen vastarinta, olipa se vain pieni epäilys, oli usein syynä syytteeseen ja kuolemaan. Maon käytäntö oli yksinkertainen: jos et noudattanut hänen tahtonsa, olit vihollinen kansaa kohtaan ja tuomittava.

Suuri harppaus oli vain yksi osa Maon hallintokautta, joka oli täynnä vastoinkäymisiä ja väkivaltaisia yhteiskunnallisia mullistuksia. Maon seuraava suuri kriisi oli Kulttuurivallankumous (1966–1976), jossa hän pyrki puhdistamaan Kiinan yhteiskuntaa "kapitalistisista" ja "bourgeois" elementeistä, kuten opettajista, virkamiehistä ja maanomistajien jälkeläisistä. Näitä henkilöitä pyrittiin eliminomaan fyysisesti ja ideologisesti. Tällä kertaa Mao ei vain manipuloidut kansaa, vaan hän uskoi itsekin, että hänessä oli se oikea voima, joka kykenisi "pelastamaan" kansakunnan syöksykierteeltä. Kulttuurivallankumous oli katastrofi, joka jätti jälkeensä miljoonia kuolleita ja trauman, joka tuntuu Kiinassa vielä tänäkin päivänä.

Maon kultti oli olennainen osa hänen valtaansa. Hänen kasvonsa näkyivät kaikkialla, ja hänen kirjoituksensa, kuten Pienen punaisen kirjan lainaukset, olivat välttämättömiä kansalaisille. Mao oli kaikkialla, ja hänen viestinsä olivat kaikkien kuultavina. Tunteisiin vetoavan propagandan avulla hän piti kansan hallinnassaan, vaikka samaan aikaan monet hänen politiikkansa olivat tuhoisia. Tämä henkinen ja ideologinen manipulaatio oli vahvempi kuin fyysinen väkivalta ja sen avulla Mao sai miljoonat kansalaiset uskomaan, että hänen suunnitelmansa olivat ainoita oikeita.

Mao Zedongin hallintoa voi siis tarkastella eräänlaisena jatkuvana "fantasioiden kriisinä", jossa viholliset oli keksitty ja liioiteltu, jolloin hän pystyi kontrolloimaan kansaa pelon ja ihailun yhdistelmällä. Mao oli samaan aikaan sekä sankari että hirviö, ja nämä roolit sekoittuivat yhä enemmän hänen valta-aikanaan. Kulttuurivallankumous oli kenties kaikkein äärimmäisin ilmentymä tästä, sillä siinä hän ei vain manipuloinut kansaa, vaan hän itse uskoi olevansa kansan pelastaja.

Valta, joka perustuu henkilökohtaiselle kultille ja tunteiden manipulointiin, ei ole ainoastaan vaarallinen, vaan se on myös kestämätön. Historia on täynnä esimerkkejä siitä, kuinka yksilön henkilökohtaiset myytit voivat johtaa kansakuntia kohti tuhoa. Maon tarina on muistutus siitä, että henkilökohtainen valta, joka perustuu pelkoon ja ihailuun, voi olla niin tuhoisaa, että se syöksyy koko yhteiskunnan tuhoon.

Endtext

Miten Berlusconi ja muut autorитарiset johtajat hyödyntävät fantasian kriisejä politiikassa?

1990-luvun alussa Italia kohtasi vakavia taloudellisia ongelmia, ja kaikki viisi vasemmistolaista hallituspuoluetta olivat korruptioskandaalien tutkinnan kohteena. Silvio Berlusconi nousi valtaan itsenäisenä ja itsevarmana poliittisena persoonana. Hän esittäytyi ainoana mahdollisena pelastajana kärsivälle kansakunnalle: hän oli poliittinen ulkopuolinen, joka tulisi pelastamaan Italian hallitsevalta, korruptoituneelta hallitukselta. Berlusconi lupasi palauttaa maan kansainvälisen arvostuksen. Hän väitti, että maata hallitsevat viisi lännenmyönteistä puoluetta, joihin kuului entisiä kommunisteja ja liberaaleja, riistivät italialaisilta heidän etuoikeutensa ja lisäsivät veroja.

Berlusconin sankari oli siis hän itse. Hän lupasi vaaleissa, että jos hänet valittaisiin, hän toisi varallisuutta ja loistoa kaikille sekä miljoona uutta työpaikkaa. Hän vakuutti ratkaisevansa Italian velkakriisin Euroopan unionin kanssa. Nämä lupaukset olivat läpinäkyviä valheita, joita ei tietenkään voinut toteuttaa. Silti hänen kertomansa narratiivi oli niin tehokas, että italialaiset anteeksiantavat hänelle jatkuvasti hänen epäonnistumisensa lupausten täyttämisessä – puhumattakaan hänen omista korruptioistaan.

Berlusconi ei kuitenkaan jäänyt pelkästään politiikkaan. Hän omisti kolme päätelevisiokanavaa, jotka kuuluivat Mediaset-imperiumiin, ja hänen perheensä kontrolloi Italian suurimpia kansallisia TV-kanavia. Tämä antoi hänelle lähes täydellisen hallinnan italian mediassa, etenkin televisiossa. Berlusconi käytti tätä valtaa jatkuvasti omien poliittisten etujensa edistämiseksi ja kriittisen median vaientamiseksi. Hän ei sietänyt vastustajia ja painosti median johtoa hiljentämään kriittiset äänet. Mediassa vuotaneet tiedot ovat usein viitanneet Berlusconin ja hänen liittolaistensa osallisuuteen erilaisiin korruptioskandaaleihin.

Berlusconi ei onnistunut pitämään lupauksiaan eikä voittanut seuraavia vaaleja, mutta hänen kykynsä manipuloida mediaa ja luoda voimakkaan narratiivin itsestään politiikan pelastajana mahdollisti sen, että hän jatkoi valtansa säilyttämistä ja vaikutusvaltansa kasvattamista. Tämä tarina ei ole ainutlaatuinen vain Italiassa, vaan se heijastaa laajempaa ilmiötä, jossa poliitikot voivat käyttää fantasian kriisejä ja voimakkaita henkilökohtaisia narratiiveja saadakseen tukea ja voimaa. Tämänkaltaiset poliitikot hallitsevat tai vaikuttavat usein merkittäviin mediaorganisaatioihin ja luovat mielikuvan itsestään voittamattomina sankareina, vaikka todellisuus on toista.

Berlusconin tapaus muistuttaa siitä, kuinka tärkeää on kyseenalaistaa poliittiset lupaukset ja olla kriittinen poliittisen kuvajournalismin suhteen. Maan median puolueellisuus ja valtavat resurssit, joita nämä poliitikot käyttävät omien narratiivien luomiseen, voivat viedä kansalaisilta mahdollisuuden nähdä totuus. Berlusconi ei ollut ainoa, joka onnistui manipuloimaan kansalaisia ja saavuttamaan valtaa median avulla – hänen kaltainen johtaja voisi nousta missä tahansa, jos olosuhteet ja mediatilan rakenne sallivat sen.

Samalla on tärkeää ymmärtää, että kyse ei ole pelkästään taloudellisista kriiseistä tai poliittisista epäonnistumisista. Kysymys on myös siitä, kuinka suuret ja voimakkaat persoonat voivat vaikuttaa kansalaisiin ja luoda ilmapiirejä, joissa ihmiset eivät enää erota mielikuvitusta ja todellisuutta. Vaikka Berlusconin lupaamat muutokset olivat mahdottomia, hänen luomansa fantasian kriisi oli tehokas, koska se puhutteli kansan toiveita ja pelkoja, jotka olivat todellisia vaikka lupaukset olivatkin tyhjää.

Tällaisilla henkilöillä on usein narsistisia ja jopa sosiopaattisia piirteitä. Heidän valtava itsekorostuksensa, kyky manipuloida ja heidän raivokkaat hyökkäyksensä vastustajia kohtaan voivat synnyttää todellisia vaaroja demokraattisille yhteiskunnille. Kuten Berlusconin kohdalla, heidän valtaansa voi olla vaikea kyseenalaistaa, koska he käyttävät mielikuvia ja tarinoita itsestään "pelastajana" estääkseen todellisuuden tuomisen esiin.

On myös tärkeää muistaa, että vaikka poliittiset voimat voivat näyttää olevan yksinkertaisia tai mustavalkoisia, ne voivat pohjimmiltaan olla paljon monimutkaisempia ja vaarallisempia. Nämä johtajat voivat tulla lähes joka puolelta poliittista kenttää. Vaikka Berlusconin kaltainen hahmo on usein liitetty oikeistopopulismiin, vastaavia ilmiöitä voidaan nähdä myös vasemmalla, kuten historiallisessa Jim Jonesin tapauksessa tai jopa nykyajan vasemmistolaisuuden populistisessa ilmapiirissä.

Mikä on "fantasiakriisin" rooli politiikassa ja demokratiassa?

Fantasiakriisit ovat erityinen ilmiö, jossa todelliset ongelmat muokataan tai liioitellaan dramaattisiksi uhkiksi, joiden taustalla on usein joko todellisia tai kuviteltuja vihollisia. Tällaiset kriisit voivat olla poliittisten pelureiden ja vallanpitäjien käsissä voimakkaita työkaluja, joiden avulla he voivat vahvistaa omaa asemaansa, vaientaa vastustajia ja manipuloida kansan mielipiteitä. Fantasiakriisit eivät aina perustu todellisiin ongelmiin, mutta ne luovat mielikuvia, jotka voivat ohjata yhteiskunnan kehitystä ja vaikuttaa ihmisten arkipäiväisiin valintoihin ja uskomuksiin.

Yksi tunnetuimmista esimerkeistä fantasiakriiseistä on Viktor Orbánin Unkarissa vuodesta 2010 eteenpäin, jossa hän on jatkuvasti luonut tarinoita ulkoisista uhilta, kuten muslimeista, maahanmuutosta ja Euroopan unionin vallan laajenemisesta. Orbánin hallinto on kyennyt luomaan viholliskuvia, joita vastaan kansalaisia on helppo mobilisoida. Hän on käyttänyt Euroopan unionin ja sen tukemia arvoja vastavoimana Unkarin perinteisille arvoille ja kansalliselle identiteetille. Tämän prosessin myötä hän on saanut laajan kansansuosion, mutta samalla heikentänyt demokratian peruspilareita, kuten vapaata mediaa ja riippumatonta oikeuslaitosta.

Venezuelassa Nicolas Maduro on hyödyntänyt samankaltaista strategiaa. Hänen hallituksensa on luonut kuvia siitä, kuinka "imperialismi" ja "kapitalistiset suurvallat" uhkaavat kansallista itsenäisyyttä. Tällaiset fantasioidut kriisit antavat Madurolle mahdollisuuden oikeuttaa diktatoriset toimet, kuten opposition ja median vaientamisen. Esimerkiksi Venezuelan valtion TV-kanavat on suljettu, ja kansalaisia vastaan on käynnistetty laajoja väkivaltaisia kampanjoita, joissa heitä on syytetty vallankaappausyrityksistä ja "imperialististen voimien" apulaisiksi.

Samankaltaisia malleja on nähtävissä myös Yhdysvalloissa, erityisesti vuosina 1950–1954 ja 1968–1974, jolloin poliittiset johtajat, kuten Joseph McCarthy ja Richard Nixon, loivat uhkakuvia kommunisteista ja vähemmistöistä. McCarthyn "punainen pelko" johti laajaan vainoamiseen, jossa tuhansia kansalaisia mustamaalattiin ja heidän elämänsä tuhoutui, koska heitä epäiltiin kommunistiyhteyksistä. Nixon puolestaan käytti televisiota ja mediaa hyväkseen vahvistaakseen omaa asemaansa ja pelotellakseen kansaa "kapinallisilla" ja "yhteiskunnan vihollisilla".

Yhdysvalloissa Donald Trump on rakentanut oman version fantasiakriisistä, jossa hän esittää, että maa on tulvinnyt ulkomaalaisista, erityisesti meksikolaisista ja muslimeista, jotka uhkaavat kansallista turvallisuutta ja yhteiskunnan eheyden. Trumpin retoriikka on rakentanut kuvia vaaroista, joita ei oikeastaan ole olemassa, mutta hän on onnistunut mobilisoimaan suuren osan väestöstä käyttämällä hyväkseen pelkoa ja vihaa.

Fantasioidut kriisit voivat olla erittäin haitallisia demokraatiale ja ihmisille, koska ne luovat todellisuudenvastaisia viholliskuvia, jotka saavat kansan toimimaan irrationaalisesti ja vahvistavat autoritaarisia hallintoja. Tällaisissa tilanteissa vähemmistöjen ja opposition oikeudet voivat jäädä unohduksiin, ja valta keskittyy yhä enemmän yksittäisiin johtajiin ja puolueisiin. Media, joka on yksi demokraattisen yhteiskunnan kulmakivistä, voi joutua sensuuriin tai jopa suljettavaksi, kuten olemme nähneet useissa esimerkeissä, kuten Unkarissa ja Venezuelassa.

Fantasiakriisien avulla poliittiset johtajat voivat luoda tarinoita, joissa he itse toimivat "sankareina" – ainoina, jotka pystyvät pelastamaan kansan kuvitteellisista uhilta. Tämä ei kuitenkaan ole vain kansalaisten manipuloimista; se on myös demokraattisten instituutioiden rapauttamista, sillä kansan pelon ja epäluulon voimistaminen luo ilmapiirin, jossa ihmiset eivät enää usko demokraattisiin prosesseihin tai luota oikeuslaitokseen.

On myös tärkeää huomata, että fantasiakriisit eivät aina perustu täysin valheisiin. Usein ne hyödyntävät olemassa olevia ongelmia ja liioittelevat niitä, mutta luovat sitten kuvitteellisia vihollisia ja ratkaisuja. Esimerkiksi maahanmuutto, joka on todellinen ja monimutkainen ilmiö, voidaan liittää täysin epärealistisiin uhkakuviin, jotka palvelevat poliittista agendaa.

Tällaisissa tilanteissa on tärkeää, että kansalaiset pysyvät kriittisinä ja pystyvät erottamaan todelliset ongelmat kuvitteellisista uhkista. Tietoisuuden lisääminen, median riippumattomuuden tukeminen ja kansalaisten osallistuminen demokraattisiin prosesseihin ovat keskeisiä tekijöitä, jotka voivat estää fantasiakriisien leviämistä ja vahvistaa yhteiskunnallista eheyden tunnetta.

Mitä sinun on tiedettävä hain ja muiden syvyyksien olentojen maailmasta?
Mitä hyötyjä ja haasteita etäseurannalla on potilaiden hoidossa?
Miten valita ruokaostokset ja ymmärtää espanjankielisiä hintatietoja?
Miksi Nixonin toimet Watergatessa johtuivat hänen omista valta-asenteistaan?