Republikaanipuolueen perusta on elintärkeä puolueen eloonjäämiselle, joten puolueen on löydettävä tapoja houkutella monimuotoisempaa kannatusta samalla retoriikalla tai muutettava strategiaansa. Yksi tapa, jolla tämä voisi tapahtua, on että latinalaisamerikkalaiset tulisivat "uudeksi" valkoiseksi etniseksi ryhmäksi Yhdysvalloissa. Demokratit puolestaan kohtaavat monimutkaisemman ongelman. Vuosina 1968–1992 demokraatit kamppailivat valkoisten äänestäjien saamiseksi ja presidentinvaalien voittamiseksi. Vasta vuonna 1992, kun Bill Clinton omaksui useita elementtejä republikaanien strategiasta, demokraatit alkoivat voittaa Valkoista taloa. Yhdysvaltojen väestörakenteen muutokset ovat vähentäneet valkoisten äänestäjien merkitystä; itse asiassa vuonna 2012 Barack Obama voitti uusintavaalit vain 39 prosentin valkoisten äänillä. Näiden rodullisten ja etnisten väestömuutosten seuraaminen on tärkeää, kun tarkastelemme niiden vaikutusta molempien puolueiden retorisiin strategioihin.

Ennen kuin esittelen tämän kirjan jäljellä olevan osan, on tärkeää keskustella lyhyesti siitä, mitä tämä kirja ei tee. Ensinnäkin tämä kirja ei ole yritys selvittää, miten presidentit ovat käsitelleet rotua vuodesta 1964 lähtien, eikä se pyri kvantifioimaan presidenttien tunteita tai asenteita eri rotuja kohtaan. Tavoitteeni ei ole mitata, kuinka paljon vihamielisyyttä Nixon tai muut presidentit saattoivat tuntea mustia amerikkalaisia kohtaan, vaan keskittyä rotuun ja etnisyyteen poliittisina strategioina ja analysoida niiden mahdollisia poliittisia vaikutuksia. Toiseksi on tärkeää huomata, että nämä johtopäätökset perustuvat presidentin puheiden analyysiin erityisesti vaalivuosina, kuten 1964, 1972, 1988, 1992, 1996, 2004 ja 2012. Nämä vaalivuodet on valittu tarjoamaan vakiintuneen arvion kunkin presidentin kaudesta. Tämä lähestymistapa ei ole täydellinen, sillä se ei ota huomioon sitä, kuinka tapahtumat voivat vaikuttaa poliittiseen retoriikkaan. Toisin sanoen vuoden 1964 vaalit käsittelevät enemmän rotua, koska Lyndon B. Johnsonin julkinen tuki vuoden 1964 kansalaisoikeuslain puolesta oli keskeinen verrattuna muihin vuosiin, jolloin rotu ei ollut yhtä keskeinen presidentin politiikassa. Kuitenkin, jos valitsisin vaalit rodullisen politiikan ja poliittisten muutosten merkityksen mukaan, olisi vuonna 1968 tehtävä poikkeus, koska Nixonin kampanjastrategialla oli suuri merkitys ja se liittyi aikaan, jolloin poliittiset liittoumat ja strategiat alkoivat uudistua. Koska halusin suorittaa samanlaisen analyysin jokaisesta presidentistä, valitsin juuri nämä vuodet.

Tässä kirjan lähestymistavassa on yksi tärkeä rajoite: en analysoi Fordin ja Carterin vaaleja, kuten 1976 ja 1980, koska valitsemani kysymykset eivät johtaneet niiden käsittelyyn. Tämä valinta ei tarkoita, etteikö esimerkiksi Carter olisi käyttänyt rotuun liittyvää retoriikkaa vuoden 1980 vaaleissa – mutta omat tutkimuskysymykseni eivät johtaneet näiden vaalien tarkasteluun. Tässä lähestymistavassa presidentin retoriikkaa käsitellään ensisijaisesti retorisena instituutiona. Tavoitteeni ei ole tarkastella sitä, kuinka presidentti vaikuttaa rotupolitiikkaan muiden välineiden, kuten täytäntöönpanomääräysten kautta. Sen sijaan käsittelen sitä, miten presidentit käyttävät retoriikkaa strategisesti kampanjoissaan. Tämä lähestymistapa rajoittaa mahdollisten politiikkavalintojen määrää vain niihin, jotka tukevat ja vahvistavat normeja. En väitä, että presidentti voisi vaikuttaa yleiseen poliittiseen mielipiteeseen, eikä yritän näyttää, että presidentti heijastaa enemmistön näkemyksiä.

Presidentin retoriikka on vain yksi paikka eliittidiskurssille. Näiden kielellisten järjestelmien taustalla on normeja ja totuuksia, jotka asettavat rajoituksia tiedolle ja rakentavat identiteettejä. Tässä tapauksessa presidentin retoriikka keskittyy saamaan ääniä tietystä ryhmästä, mikä puolestaan rajoittaa käytettävissä olevia politiikkavaihtoehtoja. Koska rodullinen retoriikka on usein kytköksissä amerikkalaiseen identiteettiin, presidentit ovat kietoneet nämä käsitteet yhteen. Tämän kirjan päätelmiä voi tulkita niin, että ne saattavat estää rodullisen tasa-arvon edistymistä ja luoda strategisia esteitä, kun yhä useammat ryhmät sulautuvat Yhdysvaltain rodulliseen kaksinapaisuuteen.

Yhdysvalloissa ei ole yksinkertaista kaavaa, joka selittäisi presidenttien rotu- ja etnisyyspuheiden käyttöä ajan myötä. Ei puolue eikä vaalivuosi ole merkittävä ennustaja. Emme voi olettaa, että presidentin rotupuheiden lisääntyminen takaa hänen voittonsa tai että etnisyyttä koskevien viittausten lisääminen johtaa hänen tappioonsa. Sen sijaan vaikuttaa siltä, että presidenttien käyttämät sanat rotujen ja etnisten erojen kuvaamiseen muuttuvat jatkuvasti, ja erityisesti 1970- ja 1980-luvuilla presidentit lisäsivät viittauksiaan etnisyyteen. Tarkempi analyysi on tarpeen ymmärtääksemme paremmin, kuinka presidentin retoriikka on muuttunut kansalaisoikeusliikkeen jälkeen ja seuraavatko sanankäytön muutokset poliittisia muutoksia.

Mikä on siis presidentin puheen rooli? Voimme tarkastella sitä vain historiallisessa kontekstissaan, kuten tässä kirjassa tehdään. Tämä lähestymistapa auttaa meitä ymmärtämään, miksi rotu ja etnisyys ovat edelleen keskeisiä teemoja Yhdysvalloissa ja miksi niiden käsittely tavalla tai toisella on niin tärkeää niin puolueille kuin koko kansalle.

Miten Nixonin vaalistrategia yhdisti etnisiä ja rotuperusteisia vetoomuksia?

Richard Nixonin vaalistrategia, erityisesti hänen kampanjassaan vuonna 1972, oli monivaiheinen ja monikerroksinen, mutta yksi sen keskeisistä elementeistä oli taitava yhdistelmä etnisiä ja rotuperusteisia vetoomuksia. Nixonin tiimi ymmärsi, että hänen viestinsä ei saanut keskittyä pelkästään siihen, mitä hän oli vastaan, vaan erityisesti siihen, mitä hän oli jo saavuttanut ja mitä hän oli tekemässä. Nixonin poliittinen ryhmä löysi tavan tasapainottaa rotuperusteiset vetoomukset ja symboliset vetoomukset vähemmistöryhmille.

Tärkeä osa tätä strategiaa oli symbolisten tapaamisten järjestäminen erilaisten vähemmistöryhmien kanssa, vaikka itse tapaamisista ei odotettu merkittäviä tuloksia. Haldemanin mukaan Nixonin piti "näyttää tekevänsä edes jonkinlaista yritystä kommunikoida yhteiskunnan eri osien kanssa", vaikka tietyiltä ryhmiltä ei olisi odotettavissa suurempaa tukea. Erityisesti Nixonin tiimi keskittyi "valkoisiin etnisiin ryhmiin", kuten itäeurooppalaisiin ja italialaisiin amerikkalaisiin. Haldeman korosti, että Nixonin piti jatkuvasti "hoitaa katolisia" ja keskittyä erityisesti näihin etnisiin ryhmiin. Vastaavasti strategit ehdottivat, että Nixonin kampanjassa olisi mukana "mustia PR-avustajia", jotka työskenneltäisiin erityisesti mustien ja latinojen mediaan.

Nixonin tiimi ei ainoastaan yrittänyt saada tukea valkoisilta etnisiltä ryhmiltä, vaan myös kehitti retorisen strategian, joka tähtäsi rotuerotuksiin ja valkoisten amerikkalaisten kaunoihin liittyviin tunteisiin. Nixonin vaalistrategit tunnistivat, että keski-Amerikan ja etelän valkoisten etnisten ryhmien tuki oli ratkaisevan tärkeää, erityisesti alueilla, joissa valkoinen ja musta väestö erosivat voimakkaasti toisistaan. Nixonin strategia ei ollut pelkästään poliittista puhetta, vaan hän kehitti erityisiä retorisia keinoja, jotka voisivat vedota esimerkiksi kaupungistumisen ja asuntopolitiikan epäoikeudenmukaisuuksiin, mutta myös kaupunkien rikollisuuden nousuun, joka herätti vastareaktion valkoisessa keskiluokassa.

Kampanjan suunnittelijat, kuten Kevin Phillips, loivat strategian, jossa otettiin huomioon erityisesti vähemmistöjen ja marginaaliryhmien, kuten mustien ja latinalaisamerikkalaisten, asenteet. Phillipsin teoksen "The Emerging Republican Majority" pohjalta Nixonin tiimi käsitti, että 1972 vaalit tulisivat näyttämään, kuinka republikaanien puolue, joka pohjautui eteläisiin ja keskiluokkaisiin arvoihin, pystyi voittamaan äänet itärannikon ja länsirannikon liberaaleilta demokraateilta.

Erityisesti Nixonin ratkaisu oli kohdistaa viestinsä vähemmistönä pidetyille valkoisille etnisille ryhmille ja keskittymään siihen, miten heitä voitaisiin houkutella äänestämään republikaanipuoluetta. Nixonin tiimi tunnisti, että tukea ei voida odottaa niiltä, jotka identifioituvat "etnisesti vähemmistöiksi", vaan pikemminkin niiden valkoisten etnisten ryhmien keskuudesta, jotka olivat pettyneitä valtion rooliin vähemmistöjen tukemisessa. Nixon oli selkeästi sitä mieltä, että "ei lupauksia juutalaisille ja mustille", mutta sen sijaan hän halusi saada tukea erityisesti valkoisilta etnisiltä ryhmiltä, jotka tunsivat itsensä ulkopuolelle jääneiksi ja joiden kokemus sosiaalisten muutosten vaikutuksista oli hyvin erilainen.

Keskeinen osa Nixonin 1972 kampanjaa oli pyrkimys mobilisoida sellainen valkoinen äänestäjäkunta, joka tunsi olevansa syrjäytetty, ja joka koki, että heidän verorahansa käytettiin väärin tukemaan niitä, jotka eivät olleet "työteliäitä" tai "ansioituneita". Tämä oli myös osa hänen retorista strategiaansa: hän halusi esittää itsensä taistelijana "uuden, mutta arvoiltaan vankan keskiluokan" puolesta, joka oli "vastaansanomaton" mediaa, akateemista maailmaa ja "eliittiä" vastaan. Nixonin puheissa ei ollut vain kysymys poliittisesta strategiasta, vaan hän halusi luoda kuvan sodasta, jossa valkoinen työväenluokka taistelee "privilegisoitunutta eliittiä" vastaan. Tämä sodankäynti oli toistuvasti esillä myös Nixonin vaalikampanjassa, erityisesti hänen puheissaan koulujen rotuerotuksista ja etnisten ryhmien välisistä jännitteistä.

Tämän retorisen strategian takana oli myös Nixonin strategien tietoisuus siitä, kuinka tärkeää oli rakentaa uusi "koalitio" valkoisten etnisten ryhmien keskuudessa, jotka tunsivat, että heitä ei kuunneltu. Nixonin tiimi oli selvästi tietoinen siitä, että hän ei voisi voittaa mustien ja latinalaisamerikkalaisten ääniä, mutta hän kykeni vakuuttamaan suuren osan valkoisista etnisistä ryhmistä, että heidän huolensa olivat hänen huoliaan.

Tämä strategia oli monivivahteinen ja monenlaisten kohderyhmien yhteisvaikutuksen tulos, joka liikkui etnisten ja rotukysymysten rajamailla.

Miten Richard Nixon käytti etnistä ja rodullista retoriikkaa yhdistääkseen valkoisen Amerikan?

Richard Nixonin puheessaan bussi-integraatiosta ja sen vaikutuksista yhdysvaltalaisiin perheisiin, hän halusi luoda kuvan, jossa tavallisten amerikkalaisten perheiden arvoja puolustettiin roskapuheiden ja polarisaation keskellä. Nixonin retoriikka heijasti monenlaisten valkoisten äänestäjien tuntemuksia ja pelkoja, erityisesti kaupunkialueilla asuvien valkoisten, jotka kokivat, että heidän koulutusjärjestelmänsä oli uhattuna mustan väestön osalta. Hänen viestinsä koski erityisesti valkoihoisten etnisten ryhmien oikeutta elää perinteisten arvojensa mukaisesti ja hylätä "bussi-integraation" vaatimus, joka olisi vienyt lasten koulutuksellista ympäristöä.

Tässä kontekstissa Nixonin argumentit saivat vastakaikua erityisesti eteläisten valkoisten keskuudessa, mutta myös muiden alueiden valkoiset amerikkalaiset alkoivat tunnistaa itsensä hänen sanoistaan. Nixon ymmärsi, että hänellä oli mahdollisuus yhdistää valkoiset etniset ryhmät ja erityisesti valkoiset eteläamerikkalaiset poliittisesti konservatiivisiin kantoihin, joiden yhteinen nimittäjä oli se, että he eivät nähneet bussi-integraatiota osana "amerikkalaisia arvoja". Tässä retoriikassa Nixon pyrki vahvistamaan kuvan siitä, että tavalliset amerikkalaiset, riippumatta asuinpaikastaan, pitivät perhesiteitä, vapauden ja yksityisyyden kunnioittamista tärkeimpinä arvoinaan. Näitä arvoja ei pitänyt uhata, vaikka Yhdysvalloissa käydyt rotukysymykset olisivat voineet muuten vaatia laajempaa yhteiskunnallista keskustelua.

Bussi-integraation vastustaminen oli Nixonille taktinen valinta, koska hän halusi vahvistaa valkoihoisten kansalaisten tuntemuksia siitä, että heillä oli oikeus päättää lasten koulutuksesta ilman liiallista valtion puuttumista. Tämä oli hänen tapansa asettua kansan puolelle, väittäen että "bussi" merkitsi lasten aika- ja energiaresurssien haaskausta, mikä oli valkoinen vanhemmuusfilosofia, joka edusti parempaa maailmankuvaa. Nixonin viesti ei ollut pelkkä poliittinen puheenvuoro, vaan se oli tarkoitettu lievittämään huolia siitä, että rotukysymykset uhkaisivat tavallisten valkoisten perheiden arkea.

Nixon ei kuitenkaan vain esittänyt vastalauseita bussi-integraatiolle, vaan hän ymmärsi myös etnisten vähemmistöjen, kuten italialaisten amerikkalaisten, äänten tärkeyden. Erityisesti hän käytti etnisyyttä tavalla, joka teki politiikastaan houkuttelevampaa useille valkoisille etnisille ryhmille eri puolilla maata. Hän toi esiin, kuinka eteläamerikkalaisilla oli yhteisiä arvoja muiden valkoisten etnisten ryhmien kanssa, kuten italianamerikkalaisten tai muiden kaupunkialueilla asuvien valkoisten keskuudessa. Näin Nixon ei vain puhutellut eteläisiä valkoisia, vaan hän laajensi viestinsä niin, että monet valkoihoiset amerikkalaiset eri puolilla maata voisivat samaistua hänen sanomaansa.

Tämä taktiikka ei jäänyt huomiotta, sillä Gallupin kyselyt vuoden 1972 elokuussa osoittivat, että valtaosa Yhdysvalloista kannatti vaaleissa ehdokkaita, jotka vastustivat bussi-integraatiota. Vastaavat kannat olivat suuria eri puolilla maata: keskiosassa 65 %, lännessä 69 %, idässä 66 % ja etelässä 64 %. Nixon onnistui yhdistämään valkoisen Amerikan vähemmistöryhmät eri alueilla ja luomaan yhtenäisen vastauksen bussi-integraatioon.

On tärkeää huomioida, että Nixon ei yksinään luonut tätä poliittista kuilua rotu- ja etnisyysrintamille, vaan hän oli osa suurempaa muutosta, jossa republikaaninen puolue, erityisesti Etelästä tulleet edustajat, käyttivät rasismia ja etnistä erottelua luodakseen uutta poliittista liittoutumaa. Hän ei toiminut yksin vaan oli mukana luomassa pitkäkestoista poliittista linjaa, jossa rotu ja etnisyys olivat tärkeitä, mutta ei suoraan sanoen esiin tuotuja. Tämä johti siihen, että republikaanit pystyivät puhumaan monille valkoisille äänestäjille ilman, että he käyttivät räikeitä rasistisia ilmauksia. He puhuivat "perinteisistä arvoista", jotka näyttäytyivät yhteisinä kaikille valkoisille ja jotka eivät olleet sidoksissa suoraan rotukysymyksiin. Nixonin retoriikassa etnisten ryhmien osalta ei ollut kysymys vain rotuun liittyvistä asioista, vaan siitä, miten etnisten ryhmien kokemat taloudelliset ja sosiaaliset epävarmuudet voitaisiin yhdistää konservatiivisiin politiikkalinjoihin.

Mikäli tarkastelemme tätä nykyajan politiikassa, on selvää, että etninen ja rodullinen retoriikka ovat edelleen keskeisiä elementtejä poliittisessa viestinnässä, ja Nixonin strategia on edelleen mallina useille poliittisille johtajille. Racialiseringin ja etnisten linjojen hyödyntäminen ei ole kadonnut, mutta se on saanut uusia muotoja, joita on entistä vaikeampaa tulkita.

Miten Reaganin talouspolitiikka vaikutti rotukysymyksiin ja etnisiin yhteisöihin?

Ronald Reaganin politiikka ja erityisesti hänen talouspolitiikkansa vaikuttivat monin tavoin yhdysvaltalaisten rotukysymyksiin ja etnisiin suhteisiin. Reagan käytti puheissaan usein vetoomuksia perinteisiin amerikkalaisiin arvoihin, jotka olivat erityisen tärkeitä valkoisille etnisille ryhmille, kuten puolalaisille ja italialaisille siirtolaisille. Hän korosti heidän panostaan amerikkalaiseen yhteiskuntaan ja työetiikkaansa. Esimerkiksi puolalaiselle yleisölle vuonna 1984 pitämässään puheessa hän kuvaili puolalaisten siirtolaisten "moraalisen voiman" olevan osa kansakunnan selkärankaa ja muistutti, kuinka heidän työvoimansa oli rakentanut Amerikan tehtaat. Tällaiset puheet olivat osa laajempaa Reaganin politiikkaa, joka halusi yhdistää perinteiset arvot eri etnisiin ryhmiin, mutta samalla erotteli ne mustista hyvinvointivaltion saajista.

Reaganin talouspolitiikka ei kuitenkaan saanut positiivista vastaanottoa mustilta amerikkalaisilta. Vuosien 1980 ja 1984 Gallupin kyselyt osoittivat, että Reagan sai hyvin vähän tukea vähemmistöiltä, erityisesti mustilta, joiden tuki hänen hallitukselleen oli alhainen. Reagan itse puolusti politiikkaansa vetoamalla siihen, että hänen talouspolitiikkansa, kuten verojen laskeminen ja liiketoimintaystävälliset toimenpiteet, hyödyttäisivät eniten niitä, joilla oli suurin tarve, eli taloudellisesti heikoimmassa asemassa olevia. Hänen mukaansa hyvinvointivaltion laajentaminen oli estänyt taloudellista kasvua ja mahdollisuuksia, erityisesti mustille amerikkalaisille, ja siksi hän puolusti sosiaaliohjelmien leikkaamista ja pienempää hallituksen roolia.

Reaganin talouspolitiikkaan liittyvät väitteet, kuten se, että hänen toimenpiteensä hyödyttivät mustia enemmän kuin valkoisia, eivät kuitenkaan pitäneet täysin paikkaansa. Vaikka mustien työttömyysaste laski 1980-luvulla nopeammin kuin valkoisten, heidän työttömyysasteensa oli edelleen kaksinkertainen valkoisiin verrattuna. Tämä ristiriita ilmenee myös Reaganin väitteistä siitä, että hänen politiikkansa olisi ollut tehokas ratkaisu rotujen välisiin taloudellisiin erimielisyyksiin. Reaganin puheet, joissa hän sanoi mustien amerikkalaisten hyötyvän enemmän kuin valkoisten hänen talouspolitiikastaan, olivat osittain harhaanjohtavia, koska ne jättivät huomiotta sen, että mustilla oli vieläkin korkeampi työttömyysaste.

Erityisesti Reaganin keskustelut mustien yhteisöjen kanssa osoittavat jännitteen hänen talouspolitiikkansa ja rotukysymysten välillä. Kun Reagan puhui mustille yleisöille, hän myönsi rotuerot, mutta syytti näitä eroja "isohallituksen ohjelmista", jotka olivat hänen mukaansa luoneet riippuvuussuhteen. Tämä viesti oli osa laajempaa oikeistolaista puhetta, joka yhdisti taloudellisen vapauden ja pienemmän hallituksen roolin rotukysymyksiin. Reaganin mukaan mustille amerikkalaisille oli tarjottava "enemmän mahdollisuuksia, enemmän yrittäjyyttä ja taloudellista vapautta". Tämä puolestaan oli hänen vastauksensa niin sanottuun hyvinvointivaltiokriittiseen keskusteluun, mutta monet mustat amerikkalaiset eivät olleet yhtä innostuneita tällaisista talouspolitiikan muutoksista.

Vaikka Reaganin talouspolitiikka oli suosittua monien valkoisten äänestäjien keskuudessa, se ei onnistunut houkuttelemaan mustia äänestäjiä. Vuoden 1984 presidentinvaaleissa mustat amerikkalaiset hylkäsivät Reaganin talouspolitiikan ja etenkin hänen käsityksensä työttömyydestä ja sosiaaliohjelmista. Mustien mielestä Reaganin toimet eivät olleet tehokkaita rotujen välisten taloudellisten erojen poistamisessa. Lisäksi Reaganin väitteet siitä, kuinka hänen talouspolitiikkansa paransi mustien tilannetta, eivät olleet täysin totuudenmukaisia, sillä mustien työttömyys oli edelleen korkea verrattuna valkoisiin.

Reaganin politiikan analysointi osoittaa, kuinka talouspolitiikka ja rotukysymykset olivat tiiviisti kytköksissä toisiinsa hänen hallintokautensa aikana. Vaikka Reaganin hallinto pyrki viestimään taloudellisen vapauden ja yksilön vastuullisuuden olevan avain rotujen tasa-arvon edistämiseen, mustat amerikkalaiset eivät nähneet tämän politiikan tuovan todellisia muutoksia heidän elämäänsä. Lisäksi Reaganin politiikan kritiikkiä ei välttämättä kohdistettu vain mustiin äänestäjiin, vaan myös niihin valkoisiin äänestäjiin, jotka eivät halunneet tukea poliitikkoja, joiden nähtiin olevan rotukysymyksissä konservatiivisia tai jopa rasistisia.

Kun tarkastellaan Reaganin politiikkaa rotukysymysten ja etnisten suhteiden näkökulmasta, on tärkeää huomata, että hänen talouspolitiikkansa ei ollut vain tekninen kysymys verotuksesta ja liiketoimintapoliittisista valinnoista. Se oli myös osa laajempaa keskustelua siitä, kuinka Amerikan identiteetti ja yhteiskunnalliset arvot muotoutuivat ja kehittyivät monimuotoisessa etnisessä ja rodullisessa ympäristössä. Reaganin hallinnon retoriikka, joka kohdistui erityisesti valkoisiin etnisiin ryhmiin ja mustien yhteisöihin, oli osa laajempaa poliittista strategiaa, joka pyrki esittämään taloudelliset ja sosiaaliset ongelmat yksilön vastuulla ja perinteisten amerikkalaisten arvojen kautta.

Miten George Bushin poliittinen retoriikka muokkasi käsityksiä rasismista ja hyvinvointivaltion uudistuksesta?

George Bushin retoriikka 1990-luvun alussa käsitteli rasismia ja hyvinvointivaltion uudistamista, mutta hänen tapansa käsitellä näitä aiheita herätti monenlaisia kysymyksiä ja keskusteluja. Erityisesti Los Angelesin mellakoiden jälkeen, Bushin hallinto joutui ottamaan kantaa hyvinvointivaltion ongelmiin, mutta sen rinnalla oli myös jatkuva keskustelu rasismista ja sen juurisyistä Yhdysvalloissa.

Bushin politiikassa hyvinvointivaltion uudistus ja sen vaikutukset olivat keskeisiä teemoja. Hänen näkemyksensä mukaan hyvinvointijärjestelmän uudistaminen estäisi tulevia mellakoita, koska hän katsoi, että juuri tämä epätäydellinen järjestelmä oli monien yhteiskunnallisten ongelmien juurisyy. Kuitenkin Bushin alkuperäinen suhtautuminen aiheeseen oli varovainen, ja hän pysytteli pitkään vaitonaisena mellakoiden jälkeen, kunnes hänen kannatuksensa alkoi kasvaa julkisten mielipidemittausten myötä.

Vaikka Bush ei aktiivisesti käyttänyt suoraa rasistista retoriikkaa, hänen puheensa herättivät kuitenkin huolta siitä, että hänen viestinsä saattoivat vaikuttaa hyvinvointivaltion väheksymiseen ja ruokkia valkoisten amerikkalaisten etuja ja rasistisia ennakkoluuloja. Bushin retoriikka oli vähemmän eksplisiittistä verrattuna hänen edeltäjiinsä, kuten Ronald Reaganiin, mutta siinä oli silti läsnä koodattuja viestejä, jotka koskivat moraalia, itsekunnioitusta ja ahkeruutta. Tämä retoriikka muovasi edelleen käsitystä amerikkalaisesta identiteetistä ja hyvinvointivaltion roolista.

Bushin suhtautuminen rasismiin oli kuitenkin ristiriitainen. Hän tuki esimerkiksi Vihanrikosten tilastointilakia, joka oli ensimmäinen laki, joka erotti rikokset rodullisten motiivien mukaan ja määritteli niitä ankarampiin rangaistuksiin. Tämä laki kuitenkin toi esiin hänen näkemyksensä siitä, että rasismi oli pikemminkin yksilöiden välinen ongelma kuin yhteiskunnallinen rakenteellinen vääryys. Tämä ajattelutapa oli vastakkainen niille, jotka pitivät rasismia systeemisenä ongelmana, joka ilmenee muun muassa tuloeroissa ja asuinalueiden segregaatiassa.

Bushin puheiden mukaan rasismi oli ongelma, joka voitaisiin ratkaista puhumalla siitä ja sitoutumalla yksilöiden vastuuseen. Hänen mukaansa rasismia ei voitu ratkaista lainsäädännöllä vaan pikemminkin moraalisella asenteella. Tämä herätti huolta erityisesti mustien amerikkalaisten keskuudessa, jotka kokivat hallituksen välinpitämättömyyden syynä korkeaan työttömyyteen ja muihin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Gallupin mukaan suuri osa mustista amerikkalaisista piti valtion välinpitämättömyyttä ja rasistisia politiikkoja ongelman pääsyinä.

Bushin puheet toivat myös esiin käsityksen siitä, että rasismi oli amerikkalaisen yhteiskunnan osa, joka oli olemassa ennen Los Angelesin mellakoita ja jatkui niiden jälkeen. Hän väitti, että amerikkalaiset olivat kuitenkin voittaneet rasistiset ongelmat, mutta että ne olivat edelleen jollain tavalla piileviä ja piiloutuneita yksilöiden tasolle. Hänen mukaansa kansakunnan tulisi sitoutua yhteiseen sopimukseen rasismia vastaan. Tämä lähestymistapa sai kuitenkin osakseen kritiikkiä, koska se ei ottanut huomioon rakenteellisia epäkohtia eikä tarjonnut konkreettisia toimia ongelman ratkaisemiseksi.

Tässä kontekstissa on tärkeää ymmärtää, että vaikka Bush puhui rasismia vastaan, hän ei ottanut kantaa sen juurisyihin, kuten tuloeroihin, koulutuksen eriarvoisuuteen tai asumisratkaisuihin, jotka vaikuttavat erityisesti vähemmistöihin. Hän ei hyväksynyt, että rasismi olisi osa yhteiskunnan rakenteita, vaan pyrki yksilön vastuullisuuteen ja moraaliin, jättäen yhteiskunnallisten ongelmien korjaamisen pitkälti pois poliittisista toimenpiteistä.

On tärkeää myös huomata, että Bushin ja Clintonin väliset erot hyvinvointipolitiikassa olivat merkittäviä. Clinton otti käyttöön osan Bushin retoriikasta, mutta lisäsi siihen konkreettisia toimia, jotka lopulta johtivat hyvinvointiuudistukseen, joka oli luonteeltaan radikaali. Tämä tilanne osoittaa, kuinka poliittiset strategiat voivat olla yhteydessä moniin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, mutta myös, kuinka ne saattavat vaikuttaa eri tavoin eri kansanryhmiin.

Bushin politiikan ja retoriikan taustalla oli siis monenlaista ristiriitaa, mutta erityisesti hänen tapansa käsitellä rasismia ja hyvinvointivaltion ongelmia jäi vaille selkeää rakenteellista analyysiä. Tämä herätti tärkeitä kysymyksiä siitä, kuinka hyvinvointivaltion uudistus ja rotukysymykset voivat olla yhteydessä toisiinsa ja mitä käytännön toimenpiteitä tarvittaisiin, jotta nämä ongelmat voitaisiin ratkaista.

Miten maailmat hajoavat ja ihmiset unohdetaan?
Mikä tekee aseista ainutlaatuisia ja kuinka ne kehittyvät ajan myötä?
Miten nauttia makeista ja hiilihydraattipitoisista herkuista ilman, että hankit kiloja?