Arkeologia tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden tarkastella menneisyyttä ja ymmärtää sitä, mitä kirjoitetut historiateokset eivät paljasta. Vaikka viralliset historiat usein keskittyvät valtaapitävien kertomuksiin ja sodan kiistattomiin voittoihin, arkeologia voi paljastaa sen, mitä on jäänyt kirjoittamatta ja usein unohdettuna. Arkeologit tutustuvat menneisyyteen ei vain löytämällä esineitä ja rakenteita, vaan myös kyseenalaistamalla olemassa olevan historiallisen tiedon luotettavuuden. Arkeologian avulla voidaan oikaista virheellisiä käsityksiä ja korjata valtaapitävien kirjoittamien dokumenttien yksipuolisia esityksiä.

Yksi arkeologian merkittävimmistä rooleista on sen kyky valottaa menneisyyttä ajanjaksoilta, joilta ei ole olemassa kirjallisia lähteitä. Kirjoitustaito kehittyi noin 6 000 vuotta sitten, ja ennen tätä aikaa ei ollut virallisia kirjallisia dokumentteja, jotka olisivat säilyttäneet tietoa menneisyydestä. Arkeologian avulla voidaan tutkia esihistoriallista aikaa ja etsiä vastauksia kysymyksiin, jotka ovat jääneet vaille vastauksia perinteisen historiatekstitiedon ulottumattomiin. Tämä on erityisen tärkeää, koska viralliset historiat usein kääntyvät vain kirjoitettujen lähteiden varaan, ja ne saattavat jättää huomiotta tavallisten ihmisten elämäntarinoita ja kokemuksia.

Esimerkiksi Assyrian kuningas Sargon II:n 700-luvun eaa. taistelukertomus, joka kuvasi hänen voittonsa vastustajistaan, kuulostaa aivan liian hyvälle ollakseen totta. Kertomuksessa kuningas on kuvaillut itseään lähes yliluonnollisena soturina, joka voitti vihollisensa pienellä joukolla ja surmasi heidän soturinsa. Tällaiset viralliset kertomukset ovat usein täynnä ylisanallisuuksia, joissa voitot ja sankaruus saavat korostetun aseman, ja häviöt ja epäonnistumiset jäävät piiloon. Arkeologia tuo esiin rehellisemmän kuvan menneisyyden sodista ja tapahtumista, ottaen huomioon myös ne kertomukset, jotka jäävät virallisten tekstien ulkopuolelle.

Erityisesti historiallinen arkeologia, joka yhdistää esihistoriallisen arkeologian menetelmät ja historian tutkimuksen, tarjoaa keinoja tarkastella menneisyyttä laajemmin. Historiallisessa arkeologiassa tutkitaan niin alkuperäisiä asiakirjoja kuin myös niiden kontekstia, ja pyritään selvittämään, miksi ja kenelle dokumentit on kirjoitettu. Esimerkiksi henkilökohtaiset päiväkirjat eroavat merkittävästi virallisista hallituksen asiakirjoista, ja tämä ero voi antaa arvokasta tietoa asiakirjan merkityksestä ja sen luotettavuudesta. Oral tradition, eli suullinen perinne, on myös tärkeä osa historiallista arkeologiaa. Se antaa äänen niille, jotka eivät ole kirjoittaneet historiaansa, vaan ovat sen siirtäneet sukupolvelta toiselle tarinoiden, myyttien ja laulujen kautta.

Yksi mielenkiintoinen esimerkki historiallisesta arkeologiasta on New Yorkin unohtunut afrikkalainen hautausmaa. 1700-luvun lopulta 1800-luvun loppuun saakka yli 20 000 afrikkalaisamerikkalaista haudattiin alueelle, joka myöhemmin unohdettiin kaupungin kasvaessa. Vasta vuonna 1991 alue löydettiin uudelleen ja sitä ryhdyttiin tutkimaan arkeologisesti. Kaivauksissa löydettiin yli 400 hautaa, ja niiden perusteella saatiin tietoa muun muassa niiden ihmisten elämäntavoista, jotka olivat olleet orjia. Arkeologian avulla saatiin esiin yksityiskohtia heidän elämästään, kuten lyhyet elinajat ja kova työ. Vaikka orjuus oli armotonta, tutkimuksista ilmeni myös, kuinka orjat olivat säilyttäneet osia alkuperäisistä kulttuureistaan. Tämä tiedon paljastaminen ei ollut vain akateeminen saavutus, vaan myös tärkeä askel orjien jälkeläisten historiassa ja identiteetin palauttamisessa.

Arkeologia ei siis ole vain suurten ja kuuluisien muinaismuistojen tutkimista. Se voi myös valaista tavallisten ihmisten elämää, kuten esimerkiksi Egyptin Dier el Medina -kylässä eläneiden tavallisten pyramidinrakentajien elämää. Vaikka arkeologit olivat aiemmin keskittyneet vain Egyptin hallitsijoiden ja aateliston haudoista ja palatseista löytyviin esineisiin, viime vuosikymmeninä on kiinnitetty enemmän huomiota myös tavallisten kansalaisten elämään. Dier el Medinan asukkaille oli maksettu palkkaa työstä pyramidien rakentamisessa, ja arkeologiset kaivaukset ovat paljastaneet tietoa heidän elinolosuhteistaan, kuten asuntojen rakenteista ja arkisista tavaroista. Työ oli kova, mutta he eivät olleet orjia, sillä heidän saamiensa hoitojen ja oikeuksien mukaan he saivat hyviä lääkärinhoitoja ja heillä oli jonkinlainen oikeusjärjestelmä.

Arkeologia voi paljastaa menneisyyden piilossa olleita tarinoita ja antaa äänen niille, jotka eivät ole olleet virallisissa historioissa mukana. Se on tärkeä työkalu historian syvälliseen ymmärtämiseen ja virallisten kertomusten kyseenalaistamiseen. Virallisten asiakirjojen ja muistomerkkien takana on usein koko joukko ihmiselämien kokemuksia, jotka ovat jääneet pimentoon. Arkeologia auttaa paljastamaan nämä unohdetut kertomukset ja antaa meille mahdollisuuden tarkastella menneisyyttä monipuolisemmin.

Kuinka ihmiskunta liittyy muiden kädellisten ruokavalioihin ja elintapoihin?

Ihmiskunta on olemassa ollut noin 100 000 vuotta, mutta, kuten tässä kirjassa käsitellään, ihmiskunta eroaa monista muista elämänmuodoista monin tavoin. Tämän vuoksi luonnollinen aikaskaala ei välttämättä päde ihmiskuntaan samalla tavoin kuin muihin lajeihin. Ihmiskunta on kehittänyt lukuisia keinoja suojautuakseen niitä uhkia vastaan, jotka saavat muut lajit kuolemaan sukupuuttoon — mutta samalla olemme kehittäneet myös tapoja itsellemme tuhoa, kuten ydinaseet ja biologiset aseet. Kädellisten ruokavalioon liittyvät tavat ja elinkeinot antavat hyvän käsityksen siitä, miten ihmiset istuvat osaksi tätä lajien monimuotoisuutta.

Ruokavalio, eli se, miten organismi täyttää ravinnon, veden ja ravintoaineiden tarpeensa, on yksi tärkeimmistä ominaisuuksista, joka määrittää lajien käyttäytymistä ja elintapoja. Luonnossa on kehittynyt monenlaisia ruokavalioita, kuten lihansyöjä (karnivori) ja kasvisyöjä (herbivori), mutta useimmat kädelliset ovat kaikkiruokaisia, eli ne syövät monenlaisia ruokia. Tämä monipuolisuus on keskeinen ero muista eläinlajeista, kuten krokotiileista, jotka syövät lihaa, tai seeproista, jotka elävät pelkästään kasviravinnolla.

Eri kädellisten ruokailutottumuksia on tutkittu laajasti, ja monet antropologit uskovat, että ruokavalion monimuotoisuus kädellisillä on pitkälti riippuvaista ravinnon saatavuudesta ja jakautumisesta. Toisin sanoen, se kuinka ravinto jakautuu maapallon eri osiin ja miten tämä jakautuminen vaihtelee ajallisesti, vaikuttaa merkittävästi lajien käyttäytymiseen ja fysiologiaan. Käytännössä tämä tarkoittaa, että kädelliset saattavat muuttaa käyttäytymistään riippuen siitä, kuinka saatavilla ravinto on tietyllä alueella ja tietyllä ajankohdalla.

Esimerkiksi tutkimukset osoittavat, että kun ravintoa on vähemmän, tietyt lajit, kuten spektritarsieerit, viettävät enemmän aikaa liikkumalla ruokaa etsien. Tämä puolestaan vaikuttaa moniin käyttäytymismalleihin, kuten alueellisiin konflikteihin, jotka voivat ilmetä reviiririitojen muodossa.

Kädellisten ruokailutottumuksia tarkasteltaessa voidaan nähdä, että laji, kuten simpanssi, syö paljon hedelmiä, mutta nauttii myös termiittejä ja toisinaan metsästää pieniä apinoita. Toiset apinalajit saattavat suosia linnunmunia, kun taas gorillat keskittyvät lähinnä syömään kaikenlaista kasvillisuutta, joka on saatavilla niiden elinympäristössä. Tämä ruokavalion moninaisuus heijastuu myös kädellisten suuhun, joka on monikäyttöinen ja kykenee käsittelemään monenlaista ravintoa.

Kädellisillä on erikokoisia ja -muotoisia hampaita, jotka soveltuvat eri tarkoituksiin. Etuhampaat (incisors) ovat ohuet ja terävät, ja niitä käytetään ruoan leikkaamiseen ja kuorimiseen. Kulmahampaat (canines) ovat teräviä ja konemaisia, ja niitä käytetään ruoan puhkaisemiseen ja osittaiseen murskaamiseen. Premolaareja käytetään kevyen murskaamisen tarpeisiin ja molaarit, suuret litteät hampaat, on tarkoitettu kovempaan murskaamiseen. Tällainen monikäyttöinen suun rakenne mahdollistaa kädellisten kyvyn syödä laajaa valikoimaa ravintoa. Näin ollen kädelliset voidaan luokitella heterodonteiksi, eli lajeiksi, joilla on erikokoiset ja -muotoiset hampaat.

Insektisyöjät, eli entomofagit, puolestaan saavat suuren osan ravinnostaan hyönteisistä. Vaikka nykyisin useimmat kädelliset eivät keskity pelkästään hyönteisiin, kuten esimerkiksi simpanssit, jotka kaivavat termiittejä oksilla, on joillain lajeilla, kuten hiirenlemureilla, hyönteiset keskeinen osa ruokavaliota. Hyönteisten syöjiä yhdistävät tietyt piirteet: ne ovat pieniä, usein yöeläimiä, joilla on terävät hampaat hyönteisten käsittelyyn ja lyhyt ruoansulatuskanava.

Lehmäkasvinsyöjät (folivorit), kuten punahuutaja-apina Etelä-Amerikasta, keskittyvät pääasiassa lehtiin, mutta syövät myös hedelmiä ja siemeniä, jos niitä on saatavilla. Lehtien sulattaminen on vaikeaa, joten näillä apinoilla on erityisen kehittynyt ja pitkä ruoansulatuskanava. Lehtien ravintoarvo on suhteellisen matala, mikä tarkoittaa, että folivorit syövät suuria määriä kasveja päivittäin. Lehtien hajottaminen vatsassa edellyttää myös erityisiä bakteereja, jotka fermentoivat lehtiä apinan suolistossa. Tämä tekee folivoreista erityisen herkkiä ruokavalionsa muutoksille, ja ne vaativat erityistä huolenpitoa eläintarhoissa.

Hedelmäsyöjät (frugivoret) keskittyvät pääasiassa hedelmiin, mutta syövät myös muita ravintolajeja. Tämä ruokavalio on tyypillistä monille apinoille, kuten ihmisapinoille, joista jotkut saattavat syödä jopa 200 eri lajia kasveja ja hedelmiä. Hedelmäsyöjät eroavat muista kädellisistä siinä, että niiden ruokavalio on makeampaa ja sisältää runsaasti sokeria, joka tarjoaa nopeaa energiaa. Tämä ruokavalio on erityisen tärkeä niiden eläinten elintavoille, jotka tarvitsevat nopeaa ja helposti saatavilla olevaa energiaa.

Kun tarkastellaan ruokavalion kehittymistä ja kädellisten sopeutumista erilaisiin ympäristöihin, on tärkeää ymmärtää, että ruokailutottumusten ja elintapojen monimuotoisuus on merkittävä osa kädellisten selviytymiskykyä. Lajien sopeutuminen ravinnon saatavuuteen, jakautumiseen ja kausivaihteluihin on tärkeä tekijä, joka vaikuttaa niiden elämänlaatuun ja käyttäytymiseen. Tämä ei ole vain biologinen sopeutuminen vaan myös kulttuurinen ja sosiaalinen ilmiö, joka linkittää yksilöiden ja yhteisöjen selviytymisstrategiat toisiinsa.

Miten sivilisaatio kehittyy ja miksi kaikki yhteiskunnat eivät mene samaan suuntaan?

Kun tarkastelemme sivilisaation kehittymistä ja siirtymistä keräilijöistä maanviljelijöiksi, voi herätä ajatus, että kaikkien yhteiskuntien pitäisi seurata samaa polkua. Todellisuudessa kaikki yhteiskunnat eivät kehity samalla tavalla, eikä se tee niistä yhtään vähemmän inhimillisiä kuin meidän omamme. Se merkitsee vain sitä, että nämä yhteiskunnat ovat kehittyneet hieman eri tavoin. Sivilisaatio on vain yksi tapa selviytyä ihmiselle nykymaailmassa.

Sivilisaation ominaispiirteet

Edellisessä osassa käsiteltiin, kuinka sivilisaatio eroaa muista inhimillisistä yhteiskuntamuodoista. Seuraavaksi tarkastelemme joitakin sivilisaation pääpiirteitä. On olemassa 14 ominaispiirrettä, joita useimmat arkeologit pitävät sivilisaation indikaattoreina. On kuitenkin syytä muistaa, että jo yli 150 vuotta sitten alkaneessa arkeologian ammatillisessa tutkimuksessa esitettiin erilaisten määritelmien ja ominaisuuksien luetteloita, ja tämä keskustelu jatkuu edelleen. Tässä kirjassa käytämme sivilisaation piirteiden luetteloa, joka on koottu useilta tunnetuilta esihistorioitsijoilta. On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että jokainen muinainen sivilisaatio oli omalla tavallaan ainutlaatuinen. Yhteistä kaikille sivilisaatioille oli kuitenkin se, että niiden ominaisuudet erottivat ne selkeästi kaikista tuntemistamme klaaneista, heimoista ja päälliköiden hallitsemista yhteiskunnista.

Tässä lueteltuja piirteitä ei ole asetettu mihinkään erityiseen järjestykseen, mutta ne ovat kaikki kytköksissä toisiinsa. Vaikka tarkastelen niitä erikseen, ne eivät ole olemassa itsenäisesti. Jos pitäisi valita yksi piirre, joka yhdistää kaikki sivilisaation muut piirteet, se olisi maatalouden rooli yhteiskunnan perustoimintana. Suurin osa näistä piirteistä kehittyi ja oli mahdollinen vain, koska yhteiskunnassa oli ruokatuotannon ylijäämää. Erityisasiantuntijat, kuten keramiikan valmistajat ja seppä, voivat keskittyä omiin taitoihinsa vain, jos he eivät ole koko ajan keräämässä ruokaa.

Urbanisaatio

Urbanisaatio tarkoittaa ihmispopulaation keskittymistä alueelle, joka ei voi tukea sitä ekologisesti. Kaupungit tarvitsevat ulkopuolelta tuotavaa ruokaa ja muita hyödykkeitä. Käytännössä tämä on kaupunkien kasvua, joissa asuu suuri määrä ei-maatalousalan erikoisasiantuntijoita, kuten savenvalajia ja seppiä. Nämä ihmiset työskentelevät ammateissa, jotka eivät liity suoraan maatalouteen tai ruokatuotantoon. Muinaisten sivilisaatioiden keskukset olivat oikeastaan kaupunkeja, joissa oli asuntoja, markkinoita, hallintokeskuksia, temppeleitä ja muita uskonnollisia tiloja. Suurissa kaupungeissa, kuten Roomassa ja Sumerissa, asui monia ihmisiä tiiviisti, hyvin samankaltaisesti kuin nykypäivän suurkaupungeissa. Toisaalta joissakin sivilisaatioissa, kuten Mayat Keski-Amerikassa ja Egypti, vain muutama suuri kaupunki oli olemassa, ja enemmistö väestöstä asui maatalousalueilla.

Pitkän matkan kauppa

Muinaiset sivilisaatiot käyttivät laajoja kauppaverkostoja tuodakseen ja viedäkseen erilaisia tuotteita. Nämä tuotteet olivat tavallisesti ei-päivittäistavaroita, kuten eksoottisia esineitä, joiden arvo oli tullut niiden etäisyyksistä. Esimerkiksi Egyptissä tuotiin puolijalokiviä Afganistanista, joka oli satojen kilometrien päässä. Inkavaltion eliittiväelle haudattiin usein osia piikkikampasimpukasta, joka oli saatavilla vain pohjoisilta rannikkoyhteisöiltä. Yleisesti ottaen sivilisaatiot eivät tuoneet ruokatarvikkeita, vaan erikoisesineitä, joita hyödynsivät lähinnä yhteiskunnan eliitit. Pitkän matkan kaupankäynnissä oli tärkeää se, että sillä oli merkittävä rooli myös ei-maanviljelyyn erikoistuneiden työvoimien, kuten kauppiaiden ja käsityöläisten, toimeentulossa.

Sosiaaliset luokkajaot

Erilaisista yhteiskunnista poiketen muinaiset sivilisaatiot eivät aina taanneet tasavertaisia pääsyä resursseihin kaikille jäsenilleen. Sivilisaatioissa oli tarkat hierarkiat, joissa ihmiset jaettiin erilaisiin luokkiin. Ylimmässä kerroksessa hallitsi eliitti, usein kuninkaat ja kuningattaret, jotka nähtiin elävänä jumalana tai vähintään jumaliin verrattavina olentoina. Tämä eliitti oli usein kuninkaallisia, ja sen jäsenet muodostivat dynastioita, jotka hallitsivat sivilisaatiota siihen saakka, kunnes verilinjan katkesi, tavallisesti salamurhien tai juonittelun seurauksena. Eliitin sisällä olivat korkeat papit, sotilasesikunnat ja alueelliset hallitsijat, ja tavallisimpana väestönä olivat kauppiaat, käsityöläiset ja maataloustyöntekijät. Nämä tavalliset kansalaiset muodostivat verotulojen suurimman osan, joka rahoitti monenlaisia valtiohankkeita, kuten monumentaalisen arkkitehtuurin rakentamista ja sotilaallisia retkiä.

Kestävä kirjanpito ja kirjoitustaito

Kun väestö kasvoi ja yhteiskuntien monimutkaisuus lisääntyi, muinaiset sivilisaatiot kehittivät keinoja, joilla seurata tätä monimutkaisuutta. Usein tämä tarkoitti kestävän kirjanpidon ja kirjoitustaidon kehittämistä. Esimerkiksi Sumerissa veronkannon yhteydessä viljelijän maksama vero merkittiin savikivelle, joka arkistoitiin valtion asiakirjahalleihin. Inkassa puolestaan käytettiin monimutkaisia naruja, quipuja, jotka koodasivat tietoja esimerkiksi siitä, kuinka monta sotilasta tuli siirtää jollekin alueelle. Kirjanpitoa pitivät usein kirjoittajat, jotka olivat yhteiskunnan etuoikeutettuja jäseniä.

Seisovat armeijat ja laajamittainen sota

Kaikki muinaiset sivilisaatiot olivat mukana sodankäynnissä. Osa sodista käytiin alueiden laajentamiseksi, osa puolustamaan omia rajojan. Erityisesti sivilisaatioissa oli pysyviä armeijoita, jotka harjoittelivat jatkuvasti ja olivat valmiina pitkiin sotaretkille, toisin kuin muissa yhteiskunnissa, joissa sota oli lyhytkestoista ja enemmänkin kostoa tai pienimuotoista väkivaltaa. Sivilisaatiossa sotilaat saivat tukea valtion hallinnoimista viljavarastoista ja pystyivät ylläpitämään suuria armeijoita pitkän aikaa. Tämä mahdollisti laajamittaiset, pitkittyneet sotaretket, joissa armeijat liikkuivat myös alueiden ulkopuolelle.

Miten kemiallinen potentiaali käyttäytyy bosoneilla ja fermioneilla lämpötilan funktiona?
Kuinka hoitaa hedelmäpuita ja kasveja kylmien kuukausien aikana?
Miten digitaalinen transformaatio muuttaa kemianteollisuutta ja sen prosesseja?