Miten Reagan käytti rodullista vastakkainasettelua politiikassa 1980-luvulla?

Ronald Reaganin poliittinen nousu ja hänen ehdokashistoriansa Yhdysvalloissa ovat erottamaton osa nykyisen konservatiivisen liikkeen muotoutumista. Reagan onnistui yhdistämään monimutkaisella tavalla taloudellisia huolia ja rodullista kahtiajakoa, tarjoten samalla ratkaisun, joka puhutteli erityisesti valkoista työväenluokkaa. Näitä samoja äänestäjiä oli jo aiemmin houkutellut Nixonin ja Wallace'n tarjoama "lakia ja järjestystä" korostava politiikka, mutta Reagan vie tämän eteenpäin omilla yksityiskohtaisilla ja samalla hillityn varovaisilla keinoillaan. Hän ei ollut avoimen rasistinen, mutta käytti taitavasti niin sanottuja "koiranhuiluja" eli hienovaraisia viestejä, jotka vetosivat erityisesti niitä valkoisia äänestäjiä, jotka kokivat, että heitä kohdellaan epäreilusti monien yhteiskunnallisten ongelmien vuoksi.

Reagan käytti hyväkseen tätä tyytymättömyyttä ja syytti valtion roolia monien yhteiskunnallisten ongelmien juurisyynä. Hänen hyökkäyksensä kohdistuivat erityisesti hyvinvointiohjelmiin, joita hän esitti epäoikeudenmukaisena ja vähemmistöjä suosivana. Esimerkiksi niin sanottu "hyvinvointikuninkatar" oli Reaganin keskeinen narratiivi: valkoinen, laiska musta nainen, joka käytti hyväkseen valtion apua ja nauttii elämästään ylellisesti, vaikka valkoiset veronmaksajat kärsivät. Tämä tarina oli täysin fiktiivinen, mutta se iski juuri siihen hermoon, joka oli herkistynyt taloudellisille vaikeuksille ja roskaväen elämää apua saaneiden vähemmistöjen kuvastolle.

Vaikka Reaganin esittämät väitteet olivat usein vääristeltyjä, hän ei käyttänyt avoimia vihapuheita. Sen sijaan hän välitti viestejään suoraan omalle äänestäjäkunnalleen, korostaen sitä, miten heidän kovasti ansaitsemansa rahat olivat menossa väärille henkilöille. Koko ajan hän esitti itsensä yksinkertaisena kansanmiehenä, joka ymmärsi tavallisten amerikkalaisten huolenaiheita ja ajatteli heidän parastaan. Tämän kuvan rakentaminen oli osa hänen laajempaa strategiaansa, jossa hän esitteli itsensä vastavoimaksi suurille liike-elämän eturyhmille ja valtion byrokratialle.

Reaganin esittämät ongelmat, kuten verovaroilla tuetut huono-osaiset ja väkivalta, loivat syvän eron "kunnollisten" kansalaisten ja "epärehellisten" ryhmien välille. Hänen viestinsä ei ollut enää vain taloudellinen tai poliittinen; se oli myös kulttuurinen ja moraalinen. Reaganin viestinnän ydin oli yksinkertainen: hän oli valkoisten tavallisten amerikkalaisten puolustaja ja he, jotka käyttivät valtion apua väärin, olivat syypäitä yhteiskunnan ongelmiin.

Tässä kontekstissa Reaganin kampanjan iskulauseet, kuten "Make America Great Again", olivat paljon enemmän kuin vain markkinointivälineitä. Ne olivat osa suurempaa kertomusta, joka palautti amerikkalaisen unelman perusarvot – perheen, uskonnon ja kansakunnan puolustamisen – valkoisen keskiluokan mieleen. Tällöin Reaganin tarjoama politiikka alkoi tulla paljon tärkeämmäksi kuin pelkät taloudelliset kysymykset: se oli kulttuurinen ja moraalinen taistelu "oikean" Amerikan puolesta.

Vaikka Reaganin retoriikka oli optimistista ja vetosi yhteiseen kansalliseen ylpeyteen, se ei voinut olla huomioimatta tiettyjä yhteiskunnallisia eroja. Hänen politiikkansa keskiössä oli valtion roolin vähentäminen ja markkinoiden "taikavoiman" korostaminen. Reaganin kampanjan vaatimus, joka osaltaan rakentui valkoisten työläisten taloudelliselle ahdingolle ja heidän epäluuloilleen vähemmistöjä kohtaan, heijasteli konservatiivista arvomaailmaa, joka vastusti valtion interventiota ja kannatti yksilön vastuuta.

Endtext

Miten valkoinen vähemmistöhallinta muovaa Yhdysvaltojen poliittista kenttää?

Vuodesta 1876 vuoteen 1965, jolloin äänioikeuslaki hyväksyttiin, jatkuva väkivalta, oikeudelliset juonet ja kansallinen välinpitämättömyys antoivat etelävaltioille mahdollisuuden luoda Jim Crow -järjestelmän, joka teki pilkkaa demokraattisista käytännöistä. Naisten äänioikeus tuli voimaan vasta vuonna 1920 koko maassa. Jos universaalia äänioikeutta pidetään demokratian välttämättömänä ominaisuutena, Yhdysvallat on ollut demokraattinen vain 57 vuotta. Se, mikä oli alun perin etelän ongelma, on tänään kansallinen ongelma. Kahden suurimman puolueen uudelleenmuotoutuessa kansalaisoikeusliikkeen paineessa demokraateista tuli eri rotuisten ja etnisten ryhmien koalitio, kun taas republikaanipuolueesta tuli valkoisempi, vanhempi, enemmän kristitty, maaseutumaisempi ja konservatiivisempi. Demokraattinen koalitio on laaja ja vähemmän kurinalainen, kun taas republikaanien perusta on kapea ja tiiviimmin yhteydessä toisiinsa.

Vähemmistöhallinnan vastustaminen oli osa Barry Goldwaterin väitettä siitä, että Yhdysvallat on “tasavalta, ei demokratia”, ja sillä hän vastusti kansalaisoikeusliikkeen pyrkimyksiä rajoittaa etelävaltioiden kansallista valtaa. Republikaanit kehittivät tätä väitettä vastustaessaan Warrenin tuomioistuimen “yksi mies, yksi ääni” -periaatetta kuudenkymmenen luvun aikana. Ronald Reagan yritti jonkin verran onnistuneesti rakentaa enemmistökoalitioita, jotka tukisivat republikaaniehdokkaita, mutta tämä ponnistus oli riippuvainen hänen henkilökohtaisesta karismastaan, ja puolueen johtajat hylkäsivät sen pian hänen presidenttikautensa jälkeen. George Bush yritti laajentaa GOP:n tukijoukkoja muuttamalla sen maahanmuuttopoliittisia linjauksia, keskittymällä latinalaisamerikkalaisten houkuttelemiseen ja rauhoittamaan islaminvastaista asennetta syyskuun 11. jälkeen – mutta samalla hänet valittiin sen jälkeen, kun hänen kampanjansa oli provosoinut “Brooks Brothers -kapinan” Floridassa, mikä mahdollisti korkeimman oikeuden määrätä vaalien tuloksen. Reaganin puhe “suuresta teltasta” ja Bushin retorinen sitoutuminen osittain osallistavampaan puolueeseen jäivät vain hyökkäyksiksi “RINOs” (vain nimellisesti republikaanit), kun ideologinen litmuskoe alkoi erottaa todelliset uskovat “vain nimellisesti republikaanit”. Sen jälkeen puolue on keskittynyt yhä enemmän vahvistamaan vaalivoimaa vähenevässä valkoisessa väestössä.

Kahdesta kolmesta viimeisimmästä republikaanien presidentin voitosta tuli tiettävästi vaalilinkin kautta, ei kansanäänestyksen kautta. GOP on pystynyt säilyttämään merkittävää vaalivaltuutusta lyhyellä aikavälillä, mutta ei ole selvää, kuinka kauan se voi säilyttää asemansa strategisten ja demografisten rajoitusten kanssa. Keskityttyään vähemmistökoalitioiden rakentamisen sijaan vähenemään ja radikalisoituneen kannattajakannan palvelemiseen se lähestyy yhä enemmän valkoisen nationalistisen vision omaksumista siitä, kuka saa äänestää – ja yhtä tärkeää, kuka ei.

Tämä veronkevennys, vaikka se hyödytti enimmäkseen rikkaita ja suuria yrityksiä, ei nostanut keskiluokan tai työläisten tuloja. Monilla veronmaksajilla on nyt suurempi osuus ennakkoverostaan työnantajalta kuin ennen, ja he maksavat osan ansiotuloistaan enemmän.

Miten Barry Goldwater muokkasi Yhdysvaltojen poliittista maisemaa ja etelän rotukysymystä

Barry Goldwaterin poliittinen ura ja hänen vuonna 1960 julkaisema teoksensa The Conscience of a Conservative muodostivat perustan, joka mahdollisti republikaanipuolueen kiinteän liiton eteläisten valkoisten vaaliväestöjen kanssa. Vaikka Goldwater ei suoraan hyökännyt rotukysymysten pariin, hänen periaatteensa ja näkemyksensä valtion roolista saivat etelän valkoiset äänestäjät tunnistamaan hänessä liittolaisen, joka tuki heidän vastarintaansa kansalaisoikeusliikkeelle.

Goldwaterin perusperiaate, joka oli vahvasti antitotalitaristinen ja keskittyi valtion vallan rajoittamiseen, muokkasi osaltaan republikaanipuolueen nykyistä linjaa. Hän väitti, että liittovaltion valta ei ainoastaan uhkaa yksilönvapautta vaan myös laajentaa valtaansa jatkuvasti. Hän ei ollut anarkisti, mutta hän uskoi siihen, että hallitus voi toimia vain, jos se ei rajoita kansalaisten vapautta eikä käytä ylenpalttista voimaa. Tässä suhteessa Goldwaterin kanta muistutti monia konservatiivisia periaatteita, jotka olisivat myöhemmin vaikuttaneet Yhdysvaltojen poliittiseen kenttään aina Donald Trumpiin saakka.

Goldwater esitti, että koulutuspolitiikka kuuluu osavaltioille eikä liittovaltiolle, eikä se ollut kansalaisoikeus, johon perustuslaki puuttuisi. Hänen mukaansa Brownin päätös, joka käsitteli rotuerotusta kouluissa, rikkoi perustuslain alkuperäistä tarkoitusta, koska sen kirjoittajat eivät koskaan tarkoittaneet, että liittovaltio voisi puuttua osavaltioiden sisäisiin käytäntöihin. Tämä näkökulma, joka korosti valtion roolia rajoittavana voimana, perusti myöhemmät konservatiiviset käsitykset alkuperäisistä oikeuksista ja perustuslain mukaisuudesta.

Goldwaterin teos myytiin laajasti ja se vaikuttikin heti etelän vaalituloksiin. Vuoden 1964 presidentinvaaleissa hän sai 55 prosenttia eteläisten valkoisten äänistä, ensimmäisenä republikaanina, joka onnistui saamaan enemmistön valkoisista eteläisistä äänestäjistä. Tämä oli merkittävä käänne Yhdysvaltain poliittisessa kentässä, sillä se aloitti republikaanipuolueen suunnan kääntymisen etelän valkoisten ja heidän rotukysymyksiin liittyvien huolien suuntaan.

Vaikka Goldwater ei omaksunut avointa rotuerotteluun liittyvää retoriikkaa, hänen vastustuksensa liittovaltion laajentumista kohtaan ja hänen näkemyksensä, että etelän osavaltioiden tulisi itse päättää, miten he käsittelevät rotukysymyksiä, antoivat tukea monille eteläisille valkoisille. Tämä politiikka loi tilaa rotukysymysten ja eteläisten konservatiivisten arvojen yhdistämiselle, vaikka Goldwater ei koskaan halunnut suoraan puuttua etelän asenteisiin.

Vaikka Goldwater julisti itsensä perustuslaillisen ja valtionoikeuden puolustajaksi, hänen politiikkansa herätti ristiriitoja. Hänen perustuslaillinen kantansa koulutuksen osalta oli ristiriidassa hänen muiden poliittisten kantojensa kanssa, sillä hän oli myös sitä mieltä, että äänioikeuden ja muiden kansalaisoikeuksien turvaaminen liittovaltion toimesta oli tärkeää. Tämä ristiriita oli osittain syy siihen, miksi hänen poliittinen perintönsä on monivaiheinen ja monimerkityksinen.

Goldwaterin panos Yhdysvaltojen poliittiseen kenttään oli siis monivaiheinen ja monitasoinen. Hänen tapansa käsitellä liittovaltion valtaa ja osavaltioiden oikeuksia loi perustan republikaanipuolueen rotupolitiikalle, joka näkyi muun muassa George Wallace’n ja myöhemmin Richard Nixonin ja Donald Trumpin poliittisessa urassa. Vaikka Goldwater ei ollut suoraan rotusyrjinnän kannattaja, hänen politiikkansa vaikutti siihen, miten republikaanit suhtautuivat etelän rotukysymyksiin.

Vaalit ja poliittiset konfliktit, jotka saivat alkunsa Goldwaterin kaudelta, heijastavat laajempaa kulttuurista ja taloudellista taistelua, joka käynnistyi kansalaisoikeusliikkeen edetessä. Etelän valkoisten huoli ei ollut pelkästään rodullisessa erottelussa, vaan myös pelossa taloudellisten etujen ja kulttuuristen arvojen muutoksista. Nämä huolenaiheet löysivät poliittisen kodin republikaanipuolueesta, joka oli valmiimpi tukemaan etelän vastarintaa, erityisesti rotusyrjinnän lakien suhteen.

Jokainen vaihe Goldwaterin urassa ja hänen poliittisessa ajattelussaan oli osa suurempaa liikehdintää, jossa valtiollisen vallan ja yksilönvapauden suhteet, rotukysymykset ja alueelliset jännitteet yhdistyivät uusilla tavoilla. Tämä kehitys oli vähitellen muokkaamassa Yhdysvaltojen poliittista kenttää, joka keskittyi enemmän osavaltioiden oikeuksiin ja vähemmän liittovaltion puuttumiseen asioihin, joissa perinteisesti oli uskottu, että paikallinen itsehallinto on paras tapa edistää yhteiskunnan kehitystä.