Diandra liikkui kuin unessa, mutta tämä oli sinun unesi. Silloin, kummallista kyllä, kumpikaan ei tiennyt, että toinen oli edes olemassa. Hän oli hoikka tyttö, jonka iho oli sileä ja silmät leveät – jopa liian leveät, kuten monet sanoivat. Hänen luut piirtyivät kauniisti ranteiden ja nilkkojen iholle. Stressipisteet, hän ajatteli niitä. Paikat, joissa koneet kuluivat eniten. Hän seisoi kylpyhuoneen peilin edessä, unelma syventyi. Hänen silmänsä olivat liikkumattomat, laajentuneet ja tuijottivat tiukasti omaa heijastustaan, kun hän hitaasti käänsi päätään, ensin oikealle, sitten vasemmalle. Silmät pysyivät vakaana kuin gyroskoopit. Ei enää räpäyksiä. Hän oli ylittänyt sen rajan. Hän oli herännyt aikaisin, automaattisesti, ennen herätyskelloa – hän oli nyt parempi kuin tuollaiset asiat. Muutokset olivat tulleet hitaasti ja kivuliaasti, mutta tänä aamuna hän tiesi ensimmäisestä silmänräpäyksestä alkaen, että hänen elämänsä ei tulisi enää koskaan olemaan sama.

Tämä oli todellakin viimein palkinto kaikesta, mitä hän oli käynyt läpi. Muutokset olivat olleet vaikeita, mutta nyt hän oli voittanut. Tänään, kun herätyskello vielä soi ja hänen kehonsa oli jo herännyt, hän tiesi, että hän oli mennyt ohi sen, mitä oli ennen. Hän tuijotti omaa kuvaansa. Tiukka, symmetrinen kasvot. Pitkä kaula, hiukset valkeiksi raidoittuneet. Kummallinen, sinisilmäinen albino. Ne, jotka eivät tunteneet häntä, ajattelivat hänen ulkonäkönsä liittyvän rock-musiikkiin, huumeisiin. Mutta hän ei tarvinnut näitä asioita. Hänen kuvansa oli omaa luomustaan. Hän kosketti ihoaan. Se oli kuiva, ei öljyinen, ja hyvin, hyvin vaalea. Veri oli varmasti ohentunut, hän ajatteli. Viimein.

Hänen elämänsä ei ollut enää tavallista. Se oli muuttunut jotain suurempaa varten. Ei enää ollut tilaa turhalle. Elämälle, joka oli täysin irti kaikista vanhoista siteistä. Hitaasti mutta varmasti hän oli oppinut sen, että koneet, laitteet ja teknologiasta muodostuva maailmankuva olivat se, mitä hän tarvitsi. Laitteet, jotka mahdollistivat itsenäisyyden ja virheettömän suorituksen. Hän oli irtautunut ruumiistaan, joka oli joskus ollut rajoitettu ja haavoittuvainen. Nyt hän oli juuri saanut sen, mitä oli tavoitellut: vapautuksen.

Hän ei enää tarvinnut ruokaa. Syöminen oli ollut vaikeinta, mutta vähitellen se oli kadonnut tarpeettomana. Keittiö – jääkaappi, liesi, monitoimikone – olivat pelkkiä esineitä. Niistä ei enää tullut sitä lämpöä ja elämää, joita ne aiemmin olivat edustaneet. Heidän maailmansa oli kylmä ja kova. Ei enää ruumiillista elämää, vaan täydellinen koneen esteettisyys ja toiminnallisuus. Se oli puhdasta, sen hän tiesi.

Mutta vielä yksi testin hetki oli edessä: lennon matkalippu. Tämä yksi matka merkitsi eroa. Se oli viimeinen askel. Hän oli valmis. Diandra otti lipun, tarkasteli sitä hetken, laittoi sen laukkuun ja riemuitsi salassa. Ei enää murehtimista. Ei enää menneisyyttä, joka rajoittaisi. Hän ei tarvinnut matkatavaroita, koska kaikki, mitä hänelle oli tarpeen, löytyisi tulevasta ympäristöstään.

Hän kulki kaupungin kaduilla, ohi mietteliään katukuvien, ohi ihmisistä, joiden ruumiit eivät enää kiinnostaneet häntä. Ne olivat vain hajoavaa lihaa. Hänen silmänsä kiinnittyivät vain siihen, mikä oli pysyvää, siihen mikä ei kuole: koneisiin. Ei enää ruumiillista elämää, vaan niihin rakenteisiin, jotka olivat aineettomia mutta ikuisia. Hänen maailmansa oli juuri sitä: rakennetta, terästä, elektroniikkaa ja laitteita. Ihminen oli vain osa tätä maailmaa – kuluttava ja haurastuva osa, mutta kone oli täydellinen ja pysyvä.

Hänen matkansa vei hänet paikkoihin, jotka olivat vanhan maailman jäänteitä, sellaisiin tiloihin, jotka olivat jääneet historiaan. Ei sen takia, että niitä olisi arvostettu, vaan koska ne olivat olleet viimeisiä todistuksia, ei vain ihmisen, vaan myös koneen alkuperästä. Croesus, ikoninen rakennus, joka oli säilynyt, ja Diandra astui sen sisälle täysin tietoisena siitä, että tämä paikka oli vain muistutus maailmasta, jolle hän oli valmis sanomaan hyvästit.

Hän ei antanut itselleen mahdollisuutta jäädä kiinni menneeseen. Hän ei etsinyt lohtua, eikä hän enää tuntenut yhtään emotionaalista yhteyttä mihinkään, mitä oli ollut. Hänen elämänsä oli koneellistettu. Mutta hän oli valmis, vapaa ja tulevaisuuden arkkitehti.

Tärkeää on ymmärtää, että tämänkaltaisessa maailmassa, jossa tekniikka on erottamaton osa ihmisen olemassaoloa, identiteetti muuttuu. Ihminen ei ole enää vain lihaa ja verta, vaan se on muuttuva prosessi, jossa keho ja kone sulautuvat yhteen. Tämä ei ole pelkkä tieteiskuvitelma, vaan käynnissä oleva kehitys, jossa ihmiset alkavat valita elämäänsä koneellisia osia, jopa täysin erottamatta niitä omasta kehostaan. Teknologian kanssa risteytyvä identiteetti tuo esiin kysymyksen siitä, missä menee raja ihmisen ja koneen välillä. Eikö se olekin aivan yhtä paljon ihmisen valinta, kuinka paljon hän on valmis irrottautumaan inhimillisestä, fyysisestä maailmastaan ja kuinka paljon hän haluaa liikkua kohti mekaanista, täydellistä ja kuolematonta olemusta?

Miten käsitellä kohtaloa ja välinpitämättömyyttä elämässämme?

Gillian oli nähnyt kaikenlaista aviomiehensä Julianin kanssa vuosien varrella, mutta tämä, mitä hän oli tullut todistamaan, oli jotain aivan toista. Julian, entinen mediamaestro ja manipulaattori, oli nyt polvillaan hänen edessään, epätavallisessa ja avuttomassa tilassa, täysin vieraantuneena omista teoistaan. Hän ei ollut enää se sama itsevarma ja kylmäkiskoinen mies, jonka hän oli tuntenut. Mutta mikä oli saanut hänet tähän tilaan? Mikä oli ollut se syy, joka oli saanut tämän kerran niin itsevarman ja hallitsevan miehen antautumaan täysin?

Julianin puheessa oli jotain epätavallista, sanoja ja lauseita, jotka saivat Gillianin varuilleen. "Hän antoi hänet mennä... hän tappoi itsensä ja antoi hänet mennä... hän on tarttuva..." Julian puhui Diandrasta, nuoresta naisesta, joka oli ollut jollain tavalla sidoksissa Julianin ja hänen elämäänsä. Diandra ei ollut pelkkä henkilö, vaan ilmeisesti myös jotain enemmän, jotain biologisesti ja henkisesti tuhoisaa. Mutta mitä tämä tarkalleen ottaen merkitsi?

Gillian oli aina ollut tehokas ja rationaalinen, mutta juuri tässä tilanteessa, kaiken tämän kaaoksen ja epätoivon keskellä, hän ei voinut olla miettimättä syvempiä kysymyksiä. Miten hän oli päätynyt tähän? Oliko tämä jokin kohtalon tarjoama mahdollisuus? Olisiko hän voinut estää sen, mitä oli tapahtumassa, ja jos ei, mitä hän voisi tehdä?

Julianin epätoivo oli tarttuvaa. Hänen sanansa raivostuttivat ja hämensivät Gilliania. Hän ei voinut uskoa, että Julian oli niin peloissaan, ettei hän ollut ilmoittanut viranomaisille tapahtuneesta. Mutta toisaalta hän tiesi, että jos hän tekisi niin, se olisi loppu Julianin uralle, hänen maineelleen ja vaikutusvallalleen. Kaikki, mitä Julian oli rakentanut, voisi kaatua siihen, mitä hän oli piilottanut ja jättänyt huomiotta.

Ja kuitenkin, Gillian ei voinut vain jäädä paikalleen ja katsella. Hänellä ei ollut aikaa surra tai jäädä miettimään menneisyyttä. Hänellä oli tehtävä, ja se oli selvä. Hänen täytyi toimia, eikä tämä tilanne ollut vain henkilökohtainen tragedia. Se oli enemmän kuin vain hän ja Julian. Se oli osa suurempaa kuvaa, suurempaa, maailmalla jylläävää voimaa.

Samalla, toisaalla, Diandra liikkui kaupungilla. Hän ei ollut enää vain yksinkertainen nainen. Hän oli muuttunut. Hänen olemuksensa oli muuttunut sellaiseksi, että hän ei enää kuulunut tavallisten ihmisten joukkoon. Hän oli siirtynyt toiseen tilaan, erillään kaikesta ja kaikista. Hänen sisällään oli jotain, joka teki hänestä pelottavan, mutta myös hypnoottisen kiehtovan. Hänen kosketuksensa tavaroihin, kädenjälkensä, ei ollut vain merkki siitä, että hän oli ollut niiden kanssa tekemisissä. Se oli vaikutus, joka jäi jäljelle, joka muokkasi niitä ja sai ne muuttumaan.

Hänen kulkunsa kaupassa oli kuin rituaali. Se oli tiedostamaton, mutta samalla täysin tarkoituksellinen. Hän ei ollut enää pelkästään asiakas, hän oli voima, joka pystyi muuttamaan ympäristönsä vain olemalla siinä. Tämä maailma, jonka hän oli päättänyt ottaa haltuunsa, oli syvällä kaupallisen manipuloinnin ja modernin kulutuskulttuurin sydämessä. Ihmiset eivät tienneet, mitä he olivat tekemässä. He kulkivat sumussa, seuraamalla kaavoja, jotka oli asetettu heidän eteensä. Mutta Diandra tiesi, mitä he eivät ymmärtäneet: he olivat pelinappuloita jossain suuremmassa pelissä.

Ja kuitenkin, vaikka hänen vaikutuksensa oli kaikessa, hän oli valmis siirtymään seuraavaan vaiheeseen. Jokin suurempi oli alkamassa. Se oli paluu johonkin, jota ei voitu enää kieltää. Hän odotti, että joku tulisi hakemaan hänet, viekseen hänet pois täältä. Hänen ei tarvinnut edes miettiä sitä, hän tiesi sen tulevan. Se oli väistämätöntä.

Tämän kertomuksen keskeinen teema on välinpitämättömyys ja kyvyttömyys tunnistaa suurempia voimia, jotka ohjaavat elämäämme. Julianin ja Diandran hahmot heijastavat kahta puolta samasta kolikosta: toinen on syvällä omissa pelkuruuksissaan, kun taas toinen on täysin erillään ja välinpitämätön kaikesta inhimillisestä. Molemmilla on oma käsityksensä maailmasta ja siitä, mitä heidän tulisi tehdä, mutta heidän maailmansa törmäävät toisiinsa kuin kaksi vastakkaista voimaa, jotka lopulta johtavat johonkin väistämättömään.

Lopulta, kuten Gillianin toiminta osoittaa, ei ole pelkästään tärkeää, mitä meille tapahtuu, vaan myös se, kuinka me reagoimme siihen. Reaktiomme eivät ole vain henkilökohtaisia, vaan ne voivat muuttaa koko ympäristömme. Tässä kertomuksessa ihmiset, jotka eivät kykene ymmärtämään oman elämänsä syitä ja seurauksia, voivat myös vahingossa muuttaa muiden elämää – kenties jopa ilman, että he itse sitä tietävät.

Miten kuolema muuttaa kaiken: Kuoleman kohtaaminen ja sen jälkeiset hetket
Miten kärsimys ja elämä kietoutuvat yhteen ihmisen sydämessä?
Miksi kuoleminen Pariisissa maksaa niin paljon?
Miten media ja formaatit muokkaavat julkista keskustelua ja poliittista viestintää?
Miten EMDR auttaa hallitsemaan kehon fyysisiä stressioireita ja kroonista kipua?