Äänioikeus ei ole vain osa demokraattista järjestelmää – se on sen sydän. Se on tärkein yhteiskunnallinen väline, jonka avulla kansalaiset voivat vaikuttaa siihen, kuka hallitsee ja millä ehdoilla. Se on se oikeus, jonka kautta kaikki muut oikeudet määritellään, suojataan tai menetetään. Thomas Paine tiivisti tämän sanoen: ”Äänioikeus edustajiin on ensisijainen oikeus, jonka kautta muut oikeudet suojataan. Tämän oikeuden poistaminen on sama kuin orjuuttaminen.”

Amerikassa on käynnissä laajamittainen ja järjestelmällinen kampanja, jonka tarkoituksena on rajoittaa joidenkin kansalaisten mahdollisuutta äänestää ja samalla helpottaa toisten pääsyä vaaliuurnille. Tämä ei ole sattumaa tai yksittäisten tapahtumien summa. Taustalla vaikuttaa joukko vaikutusvaltaisia ajatushautomoja, medioita, poliitikkoja ja miljonäärejä, joiden liiketoimintamallit nojaavat yhteisten resurssien – ilman, veden, luonnonvarojen ja julkisten palveluiden – hyväksikäyttöön.

Tämä eliitti käyttää valtaansa muokatakseen yhteiskunnallista keskustelua. Kansalaisille uskotellaan, että huonopalkkaiset, järjestäytymättömät työt merkitsevät vapautta; että terveydenhuollon puute on yksilön oikeus valita; että ympäristönsuojelu on byrokraattista sortoa; ja että kansalaisyhteiskunnan organisaatiot, jotka kannustavat ihmisiä osallistumaan demokratiaan – kuten esimerkiksi League of Women Voters – ovat rikollisia toimijoita, jotka tulee hiljentää syytteiden tai pelottelun avulla.

Tämä ideologinen sota ei alkanut eilen. Sen siemenet kylvettiin jo vuonna 1971, kun lakimies Lewis Powell kirjoitti ennen nimitystään korkeimpaan oikeuteen muistionsa Yhdysvaltain kauppakamarille. Siinä hän vetosi yritysjohtajiin ja varakkaisiin yksityishenkilöihin: heidän oli ryhdyttävä poliittisesti aktiivisiksi suojellakseen omia etujaan. Powellin muistiosta syntyi uusi, aggressiivinen strategia, jossa markkinat, pääoma ja ideologinen valta yhdistyivät ajamaan poliittista agendaa, joka ei jättänyt tilaa aidolle demokraattiselle osallistumiselle.

Kun hallitus on väline, jolla yhteisiä resursseja hallitaan, ja kun äänestämällä määritellään, ketkä hallituksessa toimivat ja minkälaisia lakeja säädetään, käy selväksi, että äänioikeus ei ole vain yksi oikeus muiden joukossa. Se on se mekanismi, jolla koko demokraattinen järjestelmä toimii – tai lakkaa toimimasta. Ilman laajaa ja tasa-arvoista osallistumista vaaleihin, hallituksen legitiimiys murenee, ja samalla murenee koko käsite "yhteisestä hyvästä".

Samaan aikaan ilmastonmuutoksen kiihtyessä yhteiset resurssit – kuten ilmakehä ja meret – joutuvat ennenäkemättömän paineen alle. Ne ovat keskeisiä elämän edellytyksille, mutta ne ovat myös niitä, joita taloudellinen eliitti pyrkii hyödyntämään maksimaalisen tuoton vuoksi, ilman vastuuta. Ilman toimivaa ja osallistavaa demokratiaa ei ole poliittista voimaa suojella näitä resur

Miksi amerikkalaiset äänestävät poliitikkoja vastaan, joiden politiikkaa he eivät oikeasti tue?

Useimmat amerikkalaiset ovat olleet jo vuosikymmenten ajan lähempänä Bernie Sandersin kaltaisten poliitikkojen näkemyksiä kuin edes maltillisten demokraattien, kuten Bill Clintonin. Kuitenkin vaaleissa valtaan nousevat yhä useammin poliitikot, joiden ohjelmat ovat avoimen vihamielisiä sosiaaliselle oikeudenmukaisuudelle, ympäristönsuojelulle ja julkiselle koulutukselle. Kuinka tämä on mahdollista? Vastaus löytyy miljardöörien vaikutusvallan järjestelmällisestä laajentamisesta politiikkaan, valheiden avulla toteutettavasta massamanipulaatiosta ja äänestysoikeuden tukahduttamisesta.

Ronald Reaganin presidenttikausi oli vedenjakaja. Hänen väitteensä, että "hallitus on ongelma, ei ratkaisu", esitettiin kriisin varjolla, mutta todellisuudessa se oli ideologinen hyökkäys hyvinvointivaltion peruspilareita vastaan: sosiaaliturvaa, sairaanhoitoa, julkisia kouluja ja ympäristönsuojelua. Kun Reaganin hallinto systemaattisesti purki näitä rakenteita, suuri osa kansasta ei vielä ymmärtänyt, mitä oli tekeillä. Mutta miljardöörit ja heidän ajatushautomonsa tiesivät tarkalleen.

1980-luvulla David Koch käytti Libertaaripuoluetta kokeellisena välineenä tuodakseen esiin agendansa ilman poliittista peittelyä. Hän ehdotti sosiaaliturvan, Medicare- ja Medicaid-ohjelmien lakkauttamista, kaikkien verojen poistamista, julkisten koulujen, ympäristönsuojeluviraston, teiden ja jopa postilaitoksen yksityistämistä. Amerikkalaiset torjuivat tämän suoran iskun: Koch sai vain noin miljoona ääntä koko maassa. Tästä alkoikin strategian muutos – suora libertarismi hylättiin, ja miljardöörit käänsivät katseensa republikaanipuolueen haltuunottoon.

Tähän saumaan tuli avuksi Yhdysvaltain korkein oikeus. Vuonna 1976 Buckley v. Valeo -päätös avasi oven sille, että rahalla saattoi ostaa rajattomasti poliittista vaikutusvaltaa. Kun kaksi vuotta myöhemmin yritykset saivat samat oikeudet, poliitikkojen ostaminen tuli paitsi lailliseksi myös edulliseksi. Muutamalla sadalla tuhannella dollarilla saattoi taivuttaa kongressin hyväksymään lakeja, jotka tuottivat miljardeja lahjoittajilleen.

Samaan aikaan, kun infrastruktuuri rapistui, yliopistojen hinnat nousivat pilviin ja sairaanhoitokustannukset ajoivat satojatuhansia ihmisiä vuosittain konkurssiin, amerikkalaiset alkoivat kysyä, miksi muissa vauraissa maissa kuten Saksassa tai Kanadassa koulutus ja terveydenhuolto olivat lähes ilmaisia. Yhä useampi havahtui siihen, että heidän oma vaikutusvaltansa politiikkaan oli lähes olematon.

Ratkaisuksi luotiin keinotekoinen hajautusstrategia: sosiaaliset kiistat. Rotukysymykset, koulun integraatio, abortti ja aseoikeudet tulivat etualalle. Erityisesti aborttikysymys synnytti uuden, rahakkaan teollisuudenalansa, jossa televankelistit ja poliittiset manipuloijat kykenivät luomaan moraalista paniikkia. Samaan aikaan taloudellinen turvattomuus kasvoi, kun Reaganin politiikka purki ay-liikkeitä ja mahdollisti eläkevarojen ryöstön suuryrityksille. Valkoinen keskiluokka romahti, ja monet mustat perheet menettivät juuri rakentamansa taloudellisen perustan.

Syntyi sukupolvi, joka ei enää voinut uneksia paremmasta kuin vanhempansa – ilmiö, jota ei ollut nähty sitten vuoden 1929 suuren laman. Uusi taloudellinen epätoivo luotiin tietoisesti, mutta sen aiheuttajia ei saanut osoittaa. Siksi huomio siirrettiin ideologisesti oikeutettuihin “vihollisiin”: liberaaleihin, jotka halusivat "pakottaa sosialismia" ja "tuhota amerikkalaiset arvot".

Tällaisen kehityksen ymmärtäminen edellyttää oivallusta siitä, että poliittinen manipulointi ei toimi vain median, vaan koko yhteiskuntarakenteen tasolla. Sosiaalisten kiistojen, kuten abortin tai aseoikeuksien, avulla rakennetaan vahvaa tunnepohjaista samaistumista, jolla pyritään peittämään poliittiset agendat, jotka ovat suoraan kansalaisten enemmistön etuja vastaan. Tämä on tietoinen strategia: viedä keskustelu pois taloudellisista kysymyksistä, joissa eliitin asema on heikoin.

On olennaista ymmärtää, että vaikka amerikkalaiset suurelta osin kannattavat politiikkaa, joka muistuttaa eurooppalaista sosiaalidemokratiaa, he äänestävät usein sitä vastaan. Syynä ei ole rationaalinen harkinta, vaan vuosikymmeniä jatkunut massapsykologinen vaikuttaminen, jossa todelliset valtasuhteet peitetään pelon, moraalisen paniikin ja näennäisten kulttuurikonfliktien taakse.

Yhtä tärkeää on huomioida, että järjestelmä ei lepää pelkästään miljardöörien ja heidän ajatushautomoittensa yllä, vaan se on rakentunut osaksi oikeusjärjestelmää, median omistussuhteita ja vaalijärjestelmän teknisiä yksityiskohtia, kuten äänioikeuden rajoittamista ja vaalipiirien manipulointia. Kun nämä kaikki yhdistetään, syntyy järjestelmä, jossa demokraattinen tahdonilmaus ei enää johda demokraattiseen lopputulokseen.

Miten vaalien manipulointi vaikuttaa demokratiaan Yhdysvalloissa?

Vuoden 2016 presidentinvaalien aikaan Georgiassa tapahtui merkittävä ilmiö: tuhannet äänestäjät, erityisesti afroamerikkalaiset, saivat vain niin sanotun väliaikaisen äänestyslipun, jonka ääniä tuskin koskaan laskettiin. Tämä johtui osittain siitä, että osavaltion vaaliviranomainen, Brad Kemp, oli poistanut yli miljoona äänestäjää äänestäjärekisteristä ja estänyt noin 50 000 pääasiassa afroamerikkalaisen rekisteröinnin käsittelyn. Monet heistä käyttivät väliaikaisia äänestyslippuja, mutta eivät tienneet, että niiden ääniä ei välttämättä otettaisi huomioon. Tämä selittää osaltaan niin sanotun “punaisen siirtymän” eli republikaanien yllättävän voiton monissa käännepaikoissa, joissa äänestäjät raportoivat demokraattista äänestään uloskäyntikyselyissä, mutta heidän äänensä eivät päätyneet virallisiin tuloksiin. Tämä vääristää julkista keskustelua ja luottamusta vaalituloksiin, vaikka vastaavia ongelmia onkin tutkittu avoimemmin muualla maailmassa, esimerkiksi Australiassa, Irlannissa ja Kanadassa.

Äänestyksen merkitystä vähentävät myös kaksi keskeistä tekijää: gerrymandering eli vaalipiirien manipulointi ja rahan vaikutus politiikkaan. Näiden mekanismien seurauksena äänestäjien todellinen vaikutusvalta heikkenee tai katoaa kokonaan. Gerrymandering on prosessi, jossa vaalipiirien rajat vedetään poliittisen edun saamiseksi, usein siten, että vaalien tulokset eivät vastaa todellista äänestysjakaumaa. Esimerkiksi Wisconsinissa vuoden 2012 vaaleissa republikaanit saivat valtiollisen vaalipiirin piirityksen ansiosta enemmistön lainsäädäntöelimeen, vaikka koko osavaltion äänestyksessä demokraatit saivat enemmistön. Brennan Centerin tutkimuksen mukaan republikaanien hallitsemissa osavaltioissa vaalipiirit on piirretty niin, että puolue saa suhteettoman suuren osuuden paikoista verrattuna saamaansa äänimäärään. Tämä on pitkään ollut osa amerikkalaista politiikkaa jo 1800-luvulta lähtien, ja vaikka korkein oikeus on asettanut joitakin rajoituksia, viime vuosien päätökset sallivat puoluepoliittisen gerrymanderingin jatkumisen.

Monet demokraattien hallitsemat osavaltiot ovat ottaneet käyttöön puolueettomat vaalipiirien rajauskomiteat, mikä on lisännyt vaalien kilpailullisuutta ja oikeudenmukaisuutta. Näissä järjestelmissä vaalipiirit heijastavat paremmin todellista äänestäjien jakaumaa. Korkein oikeus kuitenkin antoi vuonna 2019 luvan jatkaa poliittisesti motivoitua gerrymanderingia, mikä tarkoittaa, että erityisesti republikaanit jatkavat rajojen manipulointia tavoitteena vahvistaa valtaansa, usein miljardöörien taloudellista tukea vastaanottamalla. Tämä uhkaa heikentää demokratian periaatteita ja estää tasapuolisen edustuksen.

Toinen vaalien vaikutusta heikentävä tekijä on rahan rooli politiikassa. Yhdysvalloissa on pitkät perinteet poliittisesta korruptiosta, jossa rahan määrä vaikuttaa suoraan vaalituloksiin ja päätöksentekoon. Tämän ilmiön voimakkaat vaiheet sijoittuvat muun muassa 1800-luvun loppuun, 1920-luvulle ja viime vuosikymmenille, erityisesti vuoden 2010 Citizens United -päätöksen jälkeen. Tämä korkeimman oikeuden ratkaisu purki monia rajoituksia yritysten ja miljardöörien vaalirahoitukselle, mikä on johtanut siihen, että rikkaat yksilöt ja korporaatiot voivat vaikuttaa politiikkaan massiivisilla rahasummilla. Tämä näkyy esimerkiksi mediassa, jossa miljardööri Rupert Murdoch ohjaa omistamaansa verkostoa edistämään etuja, jotka hyödyttävät eliittiä mutta vahingoittavat tavallisia kansalaisia. Myös konservatiiviset poliitikot ovat huomanneet, etteivät he pärjäisi vaaleissa ilman miljardöörien tukea, koska heitä haastetaan rahoitettujen ehdokkaiden toimesta.

Mediassa harvoin tuodaan esiin, kuinka rahoitus vaikuttaa suoraan poliittisiin päätöksiin ja miksi poliittinen valta keskittyy yhä harvemmille. Tämä ilmiö tekee Yhdysvalloista de facto oligarkian, jossa poliittinen lahjonta on käytännössä rajatonta. Tällainen järjestelmä uhkaa demokratian perusarvoja ja äänestäjien vaikutusmahdollisuuksia.

On tärkeää ymmärtää, että vaalijärjestelmän manipulointi ja rahan vaikutus politiikassa eivät ole vain teknisiä ongelmia, vaan ne heijastuvat suoraan kansalaisten luottamukseen demokratiaan ja haluun osallistua vaaleihin. Kun äänestäjät kokevat, että heidän äänensä ei vaikuta, tai että poliittinen järjestelmä on korruptoitunut ja epäreilu, se johtaa äänestysaktiivisuuden laskuun ja yhteiskunnalliseen eriarvoistumiseen. Äänestys on perustuslaillinen oikeus, mutta sen merkitys toteutuu vain, jos järjestelmä takaa äänien tasavertaisen huomioimisen ja estää poliittiset manipuloinnit.

Miksi kolme viidesosaa ratkaisu muutti Amerikan historian suunnan?

Heinäkuun 10. päivänä vuonna 1787 Philadelphia oli kostean kuuma, ja Yhdysvaltojen perustuslakikokous oli ajautunut umpikujaan. Edustajat Pohjoisesta ja Etelästä eivät päässeet yhteisymmärrykseen siitä, kuinka osavaltioiden edustus edustajainhuoneessa tulisi jakaa. Keskustelu oli kiihkeä, eikä kompromissia ollut näköpiirissä. Massachusettsin Rufus King ehdotti, että edustus tulisi perustua potentiaaliseen valkoisten miesäänestäjien määrään – ei väestöön kokonaisuudessaan, eikä ainakaan orjatyövoimaan, joka oli laskettu osaksi Etelän väkilukua, mutta ei kuitenkaan ollut kansalaisoikeuksien piirissä.

King huomautti, että neljällä itäisellä osavaltiolla oli noin 800 000 asukasta, mutta ne saisivat kolmanneksen vähemmän edustajia kuin neljä eteläistä osavaltiota, joilla oli vain noin 700 000 asukasta – ja joista merkittävä osa oli orjia. Orjat laskettiin edustukseen viiden kolmasosina: jokainen orja toi osavaltiolle edustuksellista hyötyä, mutta ilman että hänellä itsellään oli poliittista toimijuutta tai ihmisoikeuksia. Tämä, Kingin mukaan, loisi "räikeän epätasa-arvon" Itäisten ja Eteläisten osavaltioiden välille.

Keskustelu sai Etelän edustajat, kuten Etelä-Carolinan Charles Pinckneyn, uhkaamaan, että jos Pohjoinen saisi enemmistön, Etelä ei koskaan suostuisi jäämään sen "valvonnan alle". Orjavaltiot uhkasivat vetäytyä liittovaltiosta ennen kuin se edes syntyisi. Kokous ajautui kaaokseen. Kiistan ytimessä ei ollut vain matematiikka vaan koko uuden valtion vallan ja moraalin perustukset.

Kolme päivää myöhemmin, heinäkuun 13., kompromissi hyväksyttiin yksimielisesti. Se ratkaisi hetkellisesti kiistan, mutta sementoi orjavaltiot osaksi valtarakennetta. Kolmen viidesosan sääntö mahdollisti sen, että osavaltiot, joissa suuri osa väestöstä oli orjia ilman äänioikeutta, saivat silti suuremman poliittisen vaikutusvallan. Tämä vinoutti sekä kongressin että presidentinvaalien järjestelmää, ja johti siihen, että useat presidentit — kuten John Quincy Adams, Benjamin Harrison, George W. Bush ja Donald Trump — valittiin ilman kansan enemmistön tukea.

Kompromissi ei ollut vain tekninen tai tilapäinen ratkaisu. Se loi pohjan järjestelmälle, jossa ihmisarvo oli suhteellista ja jonka puitteissa Yhdysvallat institutionalisoivat valkoisen ylivallan osaksi demokraattista prosessia. Vaikka kompromissi näyttäytyi ratkaisuna valtioiden väliseen kiistaan, sen moraalinen hinta oli käsittämätön: miljoonien orjien ihmisyys vaihdettiin vaa'an toiselle puolelle poliittisen tasapainon vuoksi.

Tämän valtiollisen kaupankäynnin ulkopuolella väkivalta oli todellisuutta. Samaan aikaan kun perustuslakia muokattiin sisällä, ulkona väkijoukko hakkasi hengiltä naisen, rouva Korbmacherin, koska hänet uskottiin noidaksi. Vuonna 1787 ei ainoastaan pidetty mustia ihmisiä alempiarvoisina, vaan myös naisia demonisoitiin ja tapettiin taikauskon ja pelon varjolla. Valkoinen valtarakenne ylläpiti kertomuksia, joiden mukaan tummempi iho oli merkki laiskuudesta, typeryydestä ja kivuntunnottomuudesta. Nämä käsitykset eivät kadonneet perustuslain hyväksymisen myötä, vaan jäivät elämään amerikkalaiseen kulttuuriin sukupolvien ajaksi.

Vuonna 2008, kun Barack Obama valittiin presidentiksi, suuri osa valkoisista äänestäjistä ei uskonut hänen nousseen valtaan kykyjensä tai poliittisen ohjelmansa ansiosta. Donald Trump ja David Duke levittivät salaliittoteorioita, joiden mukaan Obama oli ulkovallan juoni — "Manchurian Candidate" — jonka tarkoitus oli tuhota valkoinen Amerikka. Tällaiset uskomukset eivät eläneet vain marginaalissa. Vuonna 2017 valkoiset nationalistiset ryhmät marssivat Charlottesvillessa, ja yksi heistä tappoi vastamielenosoittajan. Presidentti Trump kuvasi osaa heistä "hyviksi ihmisiksi". Huolimatta siitä, että valkoiset ääriliikkeet ovat vastuussa useammasta amerikkalaisten kuolemasta kuin mikään muu ryhmä viime vuosikymmenten aikana, viranomaiset valvovat yhä useammin mustia ryhmiä.

Orjavaltiot eivät voittaneet kompromissia yksin. He saivat sen, koska Pohjoinen pelkäsi menettävänsä liiton. Tämän pelon hintana oli pysyvä epätasa-arvo poliittisessa järjestelmässä, jonka juuret ulottuvat nykypäivään. Kolmen viidesosan kompromissi ei ollut historian virhe — se oli tietoinen päätös, jonka seuraukset näkyvät yhä presidentinvaalien rakenteissa, rotupoliittisessa keskustelussa ja yhteiskunnallisessa epäluottamuksessa.

On tärkeää ymmärtää, että Yhdysvaltojen vaalijärjestelmä ei ole syntynyt tyhjiössä. Se on täynnä historiallisia rakenteita, jotka heijastavat aikakautensa arvomaailmaa ja pelkoja. Perustajaisät pelkäsivät ulkovallan vaikutusta ja loivat järjestelmän sitä torjuakseen. Mutta samalla he rakensivat perustuksia valtarakenteelle, joka antoi etuoikeuksia orjuutta harjoittaville osavaltioille. Tätä valtarakennetta ei koskaan purettu täydellisesti.

On myös ymmärrettävä, että kompromissit, jotka tehdään näennäisen vakauden nimissä, voivat synnyttää sukupolvien mittaisia epäoikeudenmukaisuuksia. Kolmen viidesosan kompromissi ei ollut yksittäinen luku historiankirjassa – se oli lähtölaukaus sille, miten valkoisen vallan instituutiot saivat jalansijaa demokraattisen järjestelmän sisällä. Se teki orjuudesta poliittisen resurssin, ei moraalisen ongelman.

Nykyhetkessä tämä historia näyttäytyy järjestelmän jäykkyytenä, jossa kansan ääni ei aina vastaa vallan jakautumista. Se elää edelleen niin sanottuna "Electoral College" -järjestelmänä, joka syntyi osin juuri tämän kompromissin kautta. Kun puhutaan demokratian kriisistä, ei voida unohtaa sen perustan epäoikeudenmukaisuutta.

Miksi äänioikeuden rajoitukset kohdistuvat erityisesti naisiin ja alkuperäiskansoihin?

Yhdysvaltojen historiassa perheen ja naisen asema on pitkään perustunut lakiin, joka kielsi naisilta itsenäisen oikeudellisen aseman aviomiehensä ulkopuolella. Oikeus Joseph P. Bradley ilmaisi tämän selkeästi: perheen instituutio oli ristiriidassa ajatuksen kanssa, että nainen voisi omaksua miehestään poikkeavan, itsenäisen uran. Tämä ajattelutapa oli niin syvään juurtunut common law -järjestelmään, että naista ei tunnustettu erillisenä oikeushenkilönä miehensä rinnalla, joka oli hänen yhteiskunnallinen päämiehensä. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin, naiset saivat äänioikeuden 19. perustuslain lisäyksen myötä vuonna 1920. Kuitenkin lakiuudistukset, jotka useimmiten ovat miesten laatimia, ovat yhä tänä päivänä tukahduttamassa naisten poliittista osallistumista, erityisesti republikaanien hallitsemissa osavaltioissa.

Äänioikeuden rajoitukset ja äänestäjien tunnistamiseen liittyvät lait, kuten ”täsmälleen vastaava” -säännökset, ovat esimerkkejä siitä, miten äänestäjiä pyritään sulkemaan pois vaaleista. Nämä lait kieltävät äänestämisen, jos äänestäjän rekisteröintitiedot, henkilöllisyystodistus tai syntymätodistus eivät täsmää kirjaimellisesti, jopa pilkun, pisteen tai yhden kirjaimen ero riittää estämään äänestysoikeuden käytön. Tämä koskee erityisesti naisia, jotka useimmiten muuttavat sukunimensä avioliiton myötä. Arviolta noin kolmasosa naisista ei käytä samaa nimeä kuin syntymätodistuksessaan, ja tämän seurauksena arviolta 34 % naisista voi joutua estetyksi äänestämästä, ellei heillä ole täsmälleen oikeita asiakirjoja. Tämä on erityisen vaikeaa iäkkäille ja vähävaraisille naisille, joille tarvittavien asiakirjojen hankkiminen voi olla kallista ja työlästä.

Nämä äänestysrajoitukset eivät ainoastaan vaikuta naisiin, vaan myös alkuperäiskansoihin, joiden kansalaisoikeudet ovat historiallisen aliarvostuksen ja syrjinnän kohteena. Vaikka alkuperäiskansalaisille myönnettiin Yhdysvaltain kansalaisuus vuonna 1924, heiltä evättiin käytännössä äänioikeus pitkään. Äänioikeuden laajennuttua heidän mahdollisuuksiaan rajoitettiin muun muassa gerrymanderingilla, jolla heidät pyrittiin poistamaan poliittisesta vaikutusvallasta. Esimerkiksi Pohjois-Dakotassa vaadittiin jokaiselle äänestäjälle yksilöllinen katuosoite, mikä oli alkuperäiskansoille vaikeaa, koska heidän asuinalueillaan ei ollut nimettyjä katuja tai talonnumeroita. Tämä vaatimus estää merkittävän osan alkuperäiskansojen jäsenistä käyttämästä äänioikeuttaan. Lisäksi Etelä-Dakotassa äänestyspaikkojen sijainnit vaikeuttavat alkuperäiskansojen pääsyä äänestämään, sillä heidän on usein matkustettava kaksinkertaisesti pidempi matka kuin valkoisten asukkaiden.

Vaikka vuonna 1993 säädetty kansallinen äänestäjien rekisteröintilaki (Motor Voter Act) korostaa kaikkien kansalaisten äänioikeutta, korkein oikeus ei ole vahvistanut tätä osaa, ja useat republikaanien hallitsemat osavaltiot ovat jättäneet sen noudattamatta. Näin äänestäjiltä vaaditaan todisteita siitä, etteivät he yritä äänestysvilppiä, eikä viranomaisten tarvitse todistaa syyllisyyttä, mikä kääntää perusoikeuksien perusperiaatteen päälaelleen.

Perustuslain isä James Madison varoitti jo 1700-luvun lopulla oligarkian vaaroista, jossa rikkaat hallitsevat yhteiskuntaa omien etujensa mukaisesti. Madison korosti, että vallan tulee jakautua siten, että kansalaisilla on suora vaikutusmahdollisuus esimerkiksi edustajainhuoneeseen, joka vastaa verotuksesta ja julkisista menoista. Hän näki, että vain varallisuuden omistajille annettu äänioikeus johtaa köyhien alistamiseen rikkaille ja kansan muuttumiseen rikkaitten työkaluiksi. Tämä varoitus on ajankohtainen yhä tänä päivänä, kun poliittinen järjestelmä altistuu suurelle rahamäärälle ja eturyhmien vaikutusvallalle.

On tärkeää ymmärtää, että äänioikeuden rajoitukset eivät ole vain teknisiä tai hallinnollisia kysymyksiä, vaan ne liittyvät syvään yhteiskunnalliseen valtataisteluun, jossa monilla on edelleen intressi estää tiettyjen ryhmien äänten kuuluvuutta. Nimenmuutoksista, osoitteiden puuttumisesta tai byrokraattisista vaatimuksista muodostuu esteitä, jotka pahentavat jo valmiiksi haavoittuvassa asemassa olevien tilannetta. Siksi äänestäjän oikeuksien turvaaminen edellyttää laajaa ymmärrystä historiasta, poliittisista rakenteista ja yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta.

Kuinka hinnoitella ja markkinoida luovaa liiketoimintaa: Liiketoimintasuunnitelman rakentaminen ja käytännön askelmat
Miten Espanjalainen Keittiö Yhdistää Perinteet ja Uudet Maut
Miksi meidän kulttuurimme on niin haitallinen alkuperäiskansoille?
Miten tunnistaa ja tarkkailla yleisimpiä lintulajeja puutarhoissa ja metsissä?
Miten valmistautua tapahtumaan ilman liiallista huolta ja itsesabotaasia?