Martin Sunbear seisoi kukkulalla, katsoen kansan juhlavalmisteluja. Hän oli jo tietoinen kohtalonmuutoksista, joita heille valmistettiin, vaikka heidän elämänsä oli ollut pelissä Brandonin ja Chantukan käsikäänteessä. Hän ei voinut kieltää, että vaikka juhla oli kiitollisuuden hetki elämälle, joka oli palautettu heille, sen todellinen merkitys oli aivan toisenlainen: se oli juhla lopullisesta alistumisesta suuremmalle ja tuhoisammalle kulttuurille. Kaikki, mitä hän oli nähnyt ja kokenut, kieli samaa tarinaa: muuttaminen, sopeutuminen ja katoaminen alkuperäisestä kulttuuristaan oli väistämätön.

Juhla oli ulkoinen ilmentymä heidän menettämistään ja muutosprosessin alku. Kanaan tulisi uusia asukkaita ja koneita, jotka kaivaisivat maata ja rakentaisivat taloja. Koko yhteisön tulevaisuus oli tuomittu valmiiksi. Jos alkuperäiskansat eivät suostuisi sopeutumaan, heitä kohtaisi pelko, viha ja ennakkoluulot. Heidän kulttuurinsa, kielensä ja tapansa olisivat katoamassa ajan saatossa, vaikka he kuinka vastustaisivat. Martin oli tietoinen tästä kaikesta, mutta ei voinut hyväksyä sitä. Hän ei voinut olla osaltaan auttamassa tätä tuhoa.

Vaikka hän tunsi itsensä vieraaksi, hän ei voinut olla katselematta heidän juhlavalmistelujaan ja antamatta niiden valon ja väreiden täyttää itseään. Se oli viimeinen kerta, kun hän saisi nähdä kaiken tämän alkuperäisessä muodossaan. Pian Kana ei olisi enää sama, mutta silti hän ei voinut paeta ajatustaan, että koko muutos oli väistämätön. Hän ei voinut unohtaa niitä yksityiskohtia, jotka häiritsivät häntä – naisten kaulaketjuissa näkyi halpoja koristeita ja värikkäitä muovituotteita, jotka olivat hänen omasta kulttuuristaan. Tämä näky oli kuin salakavala muistutus siitä, miten nopeasti alkuperäinen kulttuuri voisi rapistua, jos se altistettaisiin suuremmalle ja vahvemmalle, teollistuneelle yhteiskunnalle.

Mitä Martin ei voinut hyväksyä, oli se, että hänen omat tekonsa olivat osaltaan kiihdyttäneet tätä kehitystä. Vaikka hän ei voinut enää muuttaa mennyttä, hän ei voinut olla yrittämättä estää sen jatkumista. Hän seisoi kukkulalla ja mietti, miten voisi estää tuhon. Jossain oli oltava keino, keino, joka pelastaisi tämän yhteisön ilman, että se tuhoaisi kaiken, mitä he olivat.

Kun hän palasi Wasp-alukseen, hän oli päättänyt. Hänellä oli suunnitelma, joka mahdollisesti voisi pysäyttää tämän kehityksen. Hän oli valmis kohtaamaan kapteeni Brandonin ja esittämään hänen näkemyksensä. Hän ei voinut enää olla hiljaa. Mutta se ei ollut helppoa. Brandon oli valmis puolustamaan omaa agendaansa, uskoen vilpittömästi, että heidän tekonsa olivat auttavia. Martin ei kuitenkaan pystynyt hyväksymään tätä. "Tämä ei ole pelkästään kehitystä, kapteeni", hän sanoi. "Tämä on koko kulttuurin tuhoaminen. Kanat eivät tule koskaan kykenemään kilpailemaan meidän sivilisaatiomme kanssa. Heidän kulttuurinsa, heidän tapansa, kaikki tämä tulee menemään pilalle. Meillä ei ole oikeutta saastuttaa sitä."

Brandon ei voinut ymmärtää. Hän oli vakuuttunut siitä, että tämä oli tilaisuus viedä Kanat eteenpäin, "avartaa heidän maailmaansa", kuten hän sanoi. Mutta Martin tiesi, että heidän kulttuurinsa toi mukanaan itse asiassa enemmän haittaa kuin hyötyä. Välinpitämättömyys ja tuho olivat piilossa niin sanotun "kehityksen" takana.

Martin ei voinut enää hyväksyä tätä ajatusta. Kulttuuri ei ollut vain joukko ulkoisia merkkejä, ei vain asusteita ja koneita, vaan se oli syvällinen osa ihmisyyttä. Muutoksen hyväksyminen, joka pakotti alkuperäiskansat luopumaan omista perinteistään, ei ollut "apua". Se oli heidän kulttuurinsa tuhoamista. Jos he todella ymmärtäisivät, mitä he olivat saaneet käsiinsä, he eivät ehkä enää haluaisi ottaa vastaan tätä "lahjaa".

Aika ei ollut sen puolesta, että mitään voisi tehdä tai estää. Järjestelmä oli liian suuri, liian voimakas. Mutta Martin ei voinut olla yrittämättä. Hän ei voinut hyväksyä tuhon väistämättömyyttä ja katsella hiljaa, kuinka nämä kansat menettivät sen, mikä teki heistä ainutlaatuisia. Tässä hetkessä, kun hänen maailmansa ja tämä alkuperäiskansan maailma kohtasivat, hän oli valmis taistelemaan heidän puolestaan, vaikka tiesi, että se voisi johtaa hänen oman tuhoonsa.

On tärkeää muistaa, että kulttuurinen kehitys ei ole koskaan vain yksisuuntainen tie, jossa yksi yhteiskunta yksipuolisesti tuo kehitystä toiselle. Toisten kulttuurien "auttaminen" voi tuoda mukanaan uhkia ja tuhoa, joita ei ole helppo nähdä heti, mutta jotka voivat olla yhtä haitallisia kuin suora väkivalta. Vaikka kehitys ja teknologinen edistys voivat tuoda mukanaan etuja, on tärkeää pysähtyä miettimään, miten nämä muutokset vaikuttavat ihmisyyden ja kulttuurisen monimuotoisuuden säilymiseen. On olennaista ymmärtää, että vaikka voi tuntua, että tarjoamme jotain parempaa, voimme silti viedä paljon enemmän kuin mitä olemme valmiita myöntämään.

Miten äiti ja kuolema liittyvät toisiinsa, ja miksi emme voi paeta omaa kohtaloamme?

Covey tuijotti verisiä elimiä ja veristä miekkaa. Tiesi varmasti, että jos äiti sanoo hänen kuolevan, silloin hän kuolee, mutta äiti kuolee myös. Hänen oli odotettava. Hän tunsi tuulahduksen takanaan, jotain kevyttä ja ilmaa, mutta kuitenkin tarpeeksi konkreettista hätkäyttääkseen ilman. Oliko Mies todella uskaltanut ilmestyä pyhään lehtoon? Jos äiti näkisi Miehen seisovan hänen takanaan, hän ei armoa antaisi.

Covey kääntyi. Aurinko oli hämärtynyt ja valonsäteet olivat vääristyneet, mihin oli ilmestynyt outo olemus. Sumut alkoivat muotoutua, ja valonsäteet taipumaan ja heijastumaan. "Mene pois!" Covey sanoi. "Oletko hullu?" "Älä pelkää," kuului ohut ääni. "Olen kanssasi." "Se on juuri se, mikä pelottaa," Covey vastasi, mutta kääntyi jälleen kohti lingamia. Silloin, aivan kuin äiti olisi odottanut hänen huomaavan, tämä väläytti silmänsä läpi kuoleman ideogrammin. Se vilkkui sisään ja ulos. "Kuolema! Kuolema! Kuolema!"

Äkkiä käsi iski hänen olkapäälleen. Mies sanoi: "Älä kuole kuin härkä tai lammas! Taistelkaa kuin sankarit! Ja kuka tietää, ehkä pääset pakoon ja keräät muita kaltaisiasi ympärillesi! On monia, jotka uneksivat Miehestä ja hänen isästään, joka häärii haudassaan." Covey huusi ja heilautti miekkaansa. Penelopen huuto katkesi, kuten myös hänen päänsä. Covey nosti suuren kiven ja heitti sen äidin silmäkorvan päälle, jotta äiti ei näkisi hänen pakenevan alas mäeltä. Ei että sillä olisi ollut suurta merkitystä, koska muut silmät tiesivät, mihin suuntaan hänen oli mennyt.

Covey juoksi alas mäkeä, pitkin mutkittelevaa maantietä, yli peltojen ja niittyjen, metsien ja puron yli. Hän odotti joka sekunti maapallon järisevän ja halkeavan ympärillään, jopa hänen allaan. Hän oli toivonut, että äiti raivostuisi ja repisi maata kilometrejä ympäriltään. Tappaa yksi, hän tappaisi tuhat viatonta. Ikävää. Niin käy, mutta ne olisivat vaihdettavissa, ja eloonjääneet pelkäisivät äidin raivoa entistä enemmän. Covey oli toivonut, että äiti menettäisi malttinsa. Hän oli valmis ottamaan riskin tuhoutuaan laajassa katastrofissa. Ja jos hän selviytyisi, hän olisi onnistunut tuhoamaan monta äidin silmää-korvaa, ja teknikkojen korjatessa vahinkoja hän olisi jo seuraavassa pyhässä lehdossa, kiusaten äitiä ja riistäen häneltä viestintänsä.

Mies, joka juoksi hänen perässään, sanoi: "Odota hetki! Käytä päätäsi! Et voi tehdä paljoakaan yksin. Mutta jos keräät riittävän suuren joukon, ja he saavat äidin tuhoamaan omat silmänsä-korvansa laajalla alueella, hänestä tulee kuuro, mykkä ja sokea. Silloin sinulla olisi mahdollisuus tehdä jotain hänen lähettämäänsä armeijaa vastaan. Saattaa olla, että lopulta riistät häneltä kaikki aistit. Silloin hän olisi avuton. Hän raivostuisi ja aiheuttaisi laajaa tuhoa, mutta ajan myötä hän unohtaisi. Ja ihmiset voisivat kävellä pelkäämättöminä hänen rinnallaan. Ihmiset saisivat takaisin luonnollisen paikkansa yhteiskunnassa."

"Ajattelen sitä," Covey sanoi. "Mutta miksi hän ei ole järisyttänyt tätä aluetta? Mitä hän miettii?" Mies kehotti häntä pysymään poissa pyhistä lehtokohdista, kunnes hän olisi saanut tarpeeksi kannattajia testatakseen äidin voimaa. Covey vain viittoi häntä pois. Hänen uteliaisuutensa oli liian suuri. Hänen oli selvitettävä, mitä äiti aikoi tehdä. Ehkä hän oli päättänyt jättää ihmiset kokonaan huomiotta. Ehkä hän oli väsynyt tähän pieneen hirviöiden rotuun, joka aina kiusasi häntä.

"Olet hullu!" Mies huusi. "Tiedän tuon vanhan koiran kuin omat taskuni. Uskokaa minua..." Illan hämärtyessä Covey löysi toisen mäen, jonka huipulla oli pyhä lehto. Hän kiipesi sen huipulle, suunnitelma ja päättäväisyys kovettuneina. Hän tappaisi pyhän huoran tai huorat, joita hän löytäisi pylvään alta. Hän antaisi äidin nähdä, mitä hän teki, ja sitten hän pakenisi. Varmasti tällä kertaa äiti räjäyttäisi maan ympäriltään. Mutta hän pakenisi; hän oli siitä varma.

"Sinä kärsit syyllisyydestä ja haluat kuolla!" Mies huusi. Covey ei kuunnellut. Saavuttuaan mäen huipulle, hämärä oli jo laskeutunut ja tummennut lehtoa. Lingamin juurella istui varjostettu hahmo. Covey ei pukenut viittaansa tai naamionsa. Hän halusi antaa äidille aikaa suuttua, halusi hänen tietävän, että hän oli tulossa. Hahmo nousi hänen lähestyessään. Se pudotti viittansa. Hänen kehonsa oli valkoinen ja kaunis.

Hahmo riemuitsi ja nosti naamionsa. Covey huusi kauhusta ja huusi: "Äiti Kuolema!" Hetken epäröinnin takia tämä sai mahdollisuuden käyttää aseensa tai rituaalivälineensä, joka oli ollut piilossa hänen takanaan. Sirppi leikkasi hänen ruumiinsa läpi yhdellä iskulla. Muita hahmoja ilmestyi pimeyden reunalta. Ne tarttuivat häneen ja veivät hänet, kun papitar riemuitsi ja riisui päästään kuolleen naamion. Hän oli kaunis; hänellä oli pitkä, hunajankeltainen hius, veripunaiset huulet ja villit tuijottavat silmät.

Covey tunsi kylmän käden hartiallaan. Hän näki, kuin savun läpi, Miehen. "Se on ovela vanha koira," Mies sanoi. "Hän on oppinut, että hän satuttaa vain itseään, jos hän repii maata saadakseen yhden ihmisen. Joten hän lähetti tyttärensä jälkeesi. Tai lähetti yhden odottamaan sinua."

Pimeys oli lähes täydellinen. Covey tunsi ajavansa omassa päässään pienenä matkustajana, melkein näkymättömänä.

"Sinäkin tulet kuolemaan," Covey sanoi Miehelle. "Olet syntynyt minusta. En voinut saada lapsia, joten sinut kuvitin. Sinä kuolet, kun minä kuolen." Miehen äänessä ei ollut enää muuta kuin kuollut pelon kaiku. Covey tunsi sen vahvasti.

Endtext

Miten hyönteiset voivat jäljitellä nisäkkäiden geenejä ja luoda elämää?

Lapsivaiheen hyönteisten eli "larvojen" sopeutuminen nisäkkäiden maailmaan on hämmästyttävän kiehtova ilmiö, joka avaa meille uudenlaisen näkemyksen evoluutiosta ja elämän monimuotoisuudesta. Erityisesti tämä ilmiö tulee ilmi, kun tarkastellaan hyönteisten kykyä jäljitellä nisäkkäiden geenejä ja synnyttää niihin liittyvää elämää. Hyönteisten kyky ei rajoitu pelkästään ulkoisten piirteiden jäljittelyyn, vaan ne kykenevät myös rikkomaan geenikoodin ja tuottamaan soluja, jotka muistuttavat nisäkkäiden alkion solurakennetta.

Tämä jäljittelyn prosessi on käsittämättömän monivaiheinen ja vaikuttaa lähes maagiselta. Larvahyönteiset, jotka näyttävät olevan kaukana nisäkkäistä, pystyvät yksinkertaisella kudosnäytteellä kehittämään solurakenteen, joka on lähes identtinen nisäkkäiden alkuvaiheen solujen kanssa. Aikuisen hyönteisen solut sen sijaan pysyvät muuttumattomina, mikä tarkoittaa sitä, että elämän kehitys jää enemmän tai vähemmän larvan tasolle, kun taas sen perusgeeni- ja solurakenne omaksuu viitteitä nisäkkäiden alkuperästä.

Tällainen elämänmuoto asettaa tutkijat suurten kysymyst