Pertinax oli aloittanut hallintonsa Roomassa elvyttäen toivoa ja palauttaen järjestystä. Hänen aikansa keisarina oli kuitenkin lyhyt ja traaginen, vain 87 päivää, mutta riitti riittämään sen, että hän onnistui herättämään ilon ja tyytyväisyyden kansassa. Toisin kuin hänen edeltäjänsä Commodus, Pertinax ei ollut hullu eikä julma, vaan pyrki palauttamaan lain ja järjestyksen. Hän ei ollut täydellinen, mutta hän ei ollut myöskään sekaantunut valtaviin häiriöihin ja mielivaltaisuuksiin, jotka olivat määrittäneet edellisten keisareiden hallintoa. Hänen kuolemansa ei ollut seurausta suuresta salaliitosta, vaan pikemminkin se oli seurausta yksittäisten valtaeliittien ja Praetorianien halveksunnasta.

Kehitykset, jotka johtivat Pertinaxin murhaan, olivat aivan erityisen järjettömiä ja tyhjiä. Praetoriani, jotka olivat alun perin vastuussa keisarin suojelusta, päättivät muuttaa tehtävänsä kokonaan ja murhata hallitsijan. Heidän toimintaansa ohjasivat omat etunsa: Pertinax oli liian rehellinen ja oikeudenmukainen heille. Hän ei sallinut heidän ryöstää ja toteuttaa moraalittomia toimiaan niin kuin heidän edeltäjänsä Commodus oli antanut heidän tehdä. Pertinax ei taipunut heidän korruptoituneisiin toiveisiinsa, ja se oli kohtalokasta. Praetorianit halusivat palata aikaisempaan epäjärjestykseen, jossa heidän valtaansa ei kyseenalaistettu.

Pertinaxin kuoleman jälkeen Rooman valtakunta vajosi kaaokseen. Keisarit olivat aina olleet enemmän tai vähemmän Praetorianien hallittavissa, mutta nyt, ilman hallitsijaa, he olivat täysin yksin. He olivat tehneet itsestään olennon, jonka voima perustui keisarin asemaan, mutta nyt, kun keisari oli kuollut, he olivat tyhjän päällä. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin etsiä uusi keisari – ja nopeasti.

Mutta Rooman korkeat virkamiehet ja senaattorit eivät olleet innokkaita ottamaan tätä tehtävää vastaan. Pertinaxin kuolema oli jo herättänyt pelkoa ja epäluottamusta heidän keskuudessaan. He pakenivat omiin kartanoihinsa ja jättivät Rooman sekasortoon. Tämän seurauksena keisarivallan tyhjiö avautui ja Praetorianit olivat ainoa voima, joka pystyi täyttämään sen. He eivät aikoneet tyytyä siihen, että joku muu päättäisi keisarin tulevaisuudesta.

Praetorianit päättivät myydä keisarillisen vallan huutokaupalla. Tämä oli ennenkuulumatonta, mutta ei kuitenkaan yllättävää, sillä heillä oli jo pitkään ollut valta päättää, kuka istuisi keisarin valtaistuimella. Heidän suunnitelmansa oli yksinkertainen: he julistivat, että valtakunnan kruunu oli myytävänä, ja keisari tuli valituksi sen mukaan, kuka oli valmis maksamaan eniten. Praetorianien lupaus oli selkeä – he takaisivat voittajalle turvallisen pääsyn palatsiin ja suojelun, kun hän astuisi virkaan.

Tämä myynti ei ollut vain yksinkertainen kaupankäynnin teko; se oli ilmeinen paljastus Rooman valtakunnan poliittisen järjestelmän rappeutumisesta. Keisarit olivat olleet Praetorianien valvonnassa jo pitkään, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin se avoimesti paljastettiin. Senaatti ja muut valtakunnan instituutiot olivat menettäneet merkityksensä. Keisari ei enää ollut pyhä valtiomies, vaan pelkkä väline, jota käytettiin ja manipuloitiin omien etujen ajamiseen.

Tässä tilanteessa keisari Didius Julianus astui esiin. Hän ei ollut huono valinta hallitsijaksi, mutta hänen nousunsa valtaan oli kaikkea muuta kuin kunniakas. Julianus oli hyvämaineinen virkamies, mutta ei ollut kuuluisa minkäänlaisista suurista saavutuksista. Hän oli kuitenkin valmis maksamaan Praetorianille sen, mitä he halusivat, ja se riitti hänen valintaansa. Keisarin valta oli siis kaupan, ja tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Roomassa oli pyritty manipuloimaan keisarivaltaa, mutta se oli varmasti yksi räikeimmistä esimerkeistä siitä, kuinka syvälle Rooman valtakunnan hallinto oli vajonnut.

Pertinaxin kuoleman ja tämän valtaistuimen huutokaupan jälkeen Rooman valtakunta oli tehnyt arvovaltaisen ja tärkeän siirron, joka ilmensi sen rappeutumista ja kuoleman lähestymistä. Hallitsijan valinta oli paljastunut pelkäksi peliksi, jossa raha ja valta olivat ainoa ratkaiseva tekijä. Keisari, joka oli alun perin pidetty ja arvostettu asema, oli nyt vain kaupankäynnin kohde, jonka hinta määrittyi sillä hetkellä, milloin praetorianit sen päättivät. Tämä kehitys osoitti, kuinka hauras ja epävarma Rooman poliittinen järjestelmä oli tullut.

Keisarin valta oli kulkenut kohti kaupallista vaihtokauppaa, jossa valta oli siirtynyt keisarin valinnan sijaan niiden käsiin, joilla oli eniten rahaa ja voimaa.

Kuinka Augustus hallitsi ja vahvisti valtansa: Taidetta julkisesta valta-asemasta

Augustus, Rooman ensimmäinen keisari, on erinomainen esimerkki siitä, kuinka voi saavuttaa ja pitää itsellään valtavan voiman, vaikka julkisesti kiistää sen olemassaolon. Tämän valtapelin ydin piilee tribunicia potestas -nimisessä oikeudessa, joka antoi Augustukselle valtuudet kutsua kansan kokouksiin, estää epätoivotut lait ja suojella itseään niin, ettei senaatti tai kukaan muu voinut uhata häntä ilman vakavia seuraamuksia. Tämä yksinkertaisesti oli osa suurempaa strategiaa, jossa Augustus käytti omia poliittisia oikeuksiaan loistavasti ja tasapainotti niitä välineillä, joita kansa ja senaatti eivät osanneet edes epäillä.

Kuten roomalainen historioitsija Tacitus kirjoittaa, Augustus käytti lukuisia keinoja saadakseen ja pitäessään itsellään voiman. Hän houkutteli armeijan erikoispalkkioilla, kansalaiset alennetuilla elintarvikkeilla ja senaattorit poliittisilla ja taloudellisilla etuuksilla, jos he vain suostuivat toimimaan hänen ohjeidensa mukaan. Sen lisäksi, että Augustus manipuloi senaattia, hän käytti myös omaa valtaansa ja nimitti sukulaisiaan keskeisiin poliittisiin tehtäviin. Tämä ei ollut vain perhesuhteiden vahvistamista, vaan myös keino luoda omaan perheeseensä uusi poliittinen eliitti, joka vahvisti hänen asemaansa Roomassa ja provinsseissa.

Augustuksen sukulaiset, kuten hänen pojanpoikansa Gaius ja Lucius, saavuttivat konsulivirkan vain 14-vuotiaana. Samalla Tiberius ja Drusus, Augustuksen sisarukset, alkoivat hoitaa tärkeitä sotilaallisia ja diplomaatteja tehtäviä jo nuorena. Tämä sukupolvenvaihdos, jossa perhe oli keskiössä, ei jäänyt huomaamatta Roomassa, missä senaatin ja kansan hallitusmuoto sai yhä enemmän kyseenalaisia arvosteluja. Vaikka tasavallan aikaiset sisäiset konfliktit, väkivalta ja korruptio olivat vaivanneet Roomaa, Augustuksen hallintotapa, vaikka diktaattorimainen, oli silti helpompi ja vakaampi verrattuna aikaisempaan kaaokseen.

Tämä yhteiskunnallinen ja poliittinen stabiliteetti, joka oli saavutettu pitkäaikaisilla sodilla ja myöhemmin Augustus-muotoisella hallinnalla, herätti monissa Rooman kansalaisissa tyytyväisyyttä, vaikka he eivät olleetkaan tottuneet kuninkaiden valtaan. Tämä saattaa selittää osaltaan, miksi Rooma hyväksyi, tai ainakin sieti, Augustuksen itsensä kruunaamista "kuninkaaksi" — ei sen takia, että kansa kaipasi kuningasta, vaan koska Augustus tarjosi heille sen, mitä he eniten tarvitsivat: rauhan ja vakauden.

Augustuksen omassa kirjoituksessa, Res Gestae Divi Augusti (Augustuksen Jumalalliset Teot), näkyy hänen valtansa ja saavutustensa korostaminen. Tässä dokumentissa hän esittelee listan teoistaan, jotka olivat osa hänen itse luomaansa myyttiä ja perintöä. Tähän kuuluu suuria rakennushankkeita, kuten Rooman uudelleenrakentaminen, temppeleiden ja foorumien rakentaminen, sekä vaurauden jakaminen kansalle. Mikään ei ollut sattumaa: Augustus käytti omia varojaan kansan hyväksi ja kiinnitti näin heidän tukensa, saaden samalla kansan muistelemaan häntä hyvällä.

Erityisesti hänen tapa hallita Rooman kansaa — antamalla rahaa, tarjoamalla työtä ja tekemällä suuria rakennushankkeita — sai kansan tuntemaan, että vaikka Augustus oli ottanut valta-aseman, hän ei ollut unohtanut heitä. Koko tämä suunnitelma oli mestarillista poliittista teatteria, jossa hän esiintyi Rooman suojelijana ja kansan johtajana, vaikka hänen valtansa perustuikin yksin hänen omaan päätöksentekoonsa.

Miten tämä kaikki sitten vaikutti Rooman politiikkaan ja valtionhallintaan? Augustus teki itsestään henkilön, joka oli samaan aikaan kansan suosikki, senaatin hallitseva voima ja armeijan komentaja. Hänen hallitsemisensa ei kuitenkaan ollut vain voimaa ja rakennuksia, vaan myös kykyä hallita ja muokata narratiivia. Res Gestae on dokumentti siitä, kuinka Augustus muokkasi historiaa ja jätti jälkensä kulttuuriin ja poliittiseen ajatteluun, joka oli täysin hänen valtansa ja perheensä käden ulottuvilla.

Samalla Augustus käytti hyväkseen perinteisiä roomalaisia arvoja ja sääntöjä, mutta manipuloidessaan niitä omaksi edukseen hän loi uudenlaisen poliittisen järjestelmän. Valtansa vahvistaminen ei ollut vain rakentamista ja rahaa, vaan myös sen varmistamista, että kaikki Roomassa, senaattia ja kansaa myöten, ymmärsivät, kuka oli todellinen valtias.

Kun tarkastelee Augustuksen tekemiä toimia ja niiden vaikutuksia Rooman valtakuntaan, on tärkeää huomata, että hänen valtansa ei tullut vain armeijan voimasta tai julkisesta rakenteesta, vaan myös kyvystä navigoida monimutkaisessa poliittisessa kentässä, jossa hän oli sekä rakastettu että pelätty johtaja. Tämä tasapainoilu on ollut yksi suurimmista syistä hänen pitkäaikaiselle vallalleen ja siihen, että hänen perintönsä on kestänyt ajan koettelemuksen.

Miksi keisaripoikien kilpailu tuhosi Rooman valtakunnan?

Severuksen suvun poikien, Caracallan ja Getan, sisaruskilpailu ei ollut pelkkä yksityinen perhekiista, vaan valtavan imperiumin hallinnon koettelemus. Septimius Severus oli luonut valtavan ja mahtavan Rooman valtakunnan, joka oli vahvempi ja varakkaampi kuin koskaan ennen. Hän halusi, että hänen poikansa, Caracalla ja Geta, hallitsisivat sen yhdessä. Mutta miksi tämä kunnianhimoinen perhesuunnitelma päätyi tuhoon, ja millaisella sisaruskilpailulla oli vaikutuksia koko imperiumin hallintaan?

Herodian kuvaa poikien nuoruutta ja kilpailua varsin kriittisesti. Caracallan ja Getan nuoruuden aikana he nauttivat monista ylellisyyksistä ja huveista, mutta heidän veljeskilpailunsa oli niin voimakas, että se määritteli heidän hallitsijakautensa. Kilpailu ei koskenut vain valtaa, vaan myös keisarillisia mielihaluja ja henkilökohtaisia nautintoja. Rooman poikien elämäntyyli, johon kuului kilpailevia vaunu- ja kukkotaisteluja, oli täynnä yltiöpäistä nuoruuden intoa ja itsekeskeisyyttä. Heidän isänsä, Severus, ei onnistunut estämään tätä hajoavaa dynamiikkaa, vaikka hän toistuvasti yritti sovittaa poikiaan yhteen ja muistutti heitä muiden suurten keisariperheiden tragedioista.

Vaikka Severus oli itse valloittaja ja strategi, hänen poikiensa keskinäinen kilpailu oli niin vahva, ettei hän pystynyt estämään sen kehittymistä vaaralliseksi valtataisteluksi. Caracalla ja Geta, huolimatta siitä, että heidät kasvatettiin yhdessä ja jaettiin isän perintö, olivat liian erilaisia voidakseen hallita yhdessä. Sen sijaan, että he olisivat voineet jakaa vallan ja vastuut, heidän oli pakko jatkuvasti kilpailla toisensa kanssa kaikessa – oli kyseessä sitten vaunut, kisat tai henkilökohtaiset riidat.

Caracallan ensimmäinen teko keisarina oli verinen. Hän ei tyytynyt vain keisarillisen hovin poliittisiin taisteluihin, vaan hän alkoi tappaa niitä, jotka olivat tukeneet hänen veljeään Getaa, ja se oli vasta alkua. Sisäinen valtataistelu oli niin syvä, että se johti Getan murhaan. Kuitenkin tämä tragedia ei ollut yksinkertainen tapaus veljen murhasta. Herodian ja Dio kuvaavat veljesten välistä dynamiikkaa, joka oli täynnä epäluottamusta, juonittelua ja petosta. Heidän epäilyksensä olivat niin suuria, että he eivät voineet syödä tai asua yhdessä ilman pelkoa siitä, että toinen yrittäisi myrkyttää toisen. Tämä henkilökohtainen epäluottamus johti siihen, että vaikka molemmat hallitsivat valtakuntaa, he olivat hajallaan ja eristäytyneitä.

Septimius Severus ei kyennyt puuttumaan poikiensa kilpailuun riittävän tehokkaasti. Hänen yrityksensä sovittaa poikiaan yhteen ja muistuttaa heitä perheen yhteisistä velvollisuuksista olivat liian heikkoja ja tehottomia. Ainoa, mitä hän sai aikaan, oli se, että hän rankaisi poikiensa ystäviä, mutta ei koskaan ryhtynyt voimakkaisiin toimiin. Tämä epäonnistuminen oli avain siihen, miksi Rooman valtakunnan sisäinen dynamiikka alkoi murentua, ja keisarivallan hallinta oli vaarassa.

Caracallan ja Getan välinen kilpailu ei ollut vain henkilökohtainen tragedia, vaan se oli oire siitä, kuinka valtakunnan hallinta ja perheen sisäinen yhtenäisyys olivat kietoutuneet toisiinsa. Kun poikien keskinäinen riita vei kaiken heidän energiansa, Rooman imperiumin asiat jäivät hoitamatta. He eivät kyenneet keskittymään keisarillisiin tehtäviinsä, vaan taistelivat jatkuvasti toisiaan vastaan. Tämä sai aikaan sen, että Rooman valtakunta, joka oli ollut huipussaan Severuksen aikana, alkoi heiketä ja horjua.

Sisarusten välinen kilpailu oli valitettavasti vain alkusoittoa koko dynastian tuholle. Tämä tilanne paljastaa syvällisesti sen, kuinka hallitsijat, vaikka heillä olisi kuinka paljon valtaa ja resursseja, voivat ajautua tuhoisaan erimielisyyteen, joka vaikuttaa koko valtakuntaan. Pahimmassa tapauksessa tämä kilpailu ei ainoastaan heikennä hallitsijoita itseään, vaan myös koko yhteiskuntaa. Caracallan ja Getan kiista ei ollut vain keisarin perheen sisäinen ongelma – se oli koko Rooman valtakunnan kriisi.

On tärkeää huomata, että vaikka Severus oli vahva hallitsija, hänen poikien kilpailu oli ylivoimainen haaste, jota ei pystynyt ratkomaan pelkillä käskyillä ja neuvotteluilla. Tämä osoittaa, kuinka perhesiteet ja henkilökohtaiset kiistat voivat olla niin voimakkaita, että ne ylittävät politiikan ja hallinnon rajat. Valtakunnan voimakas rakenne ja monet resurssit eivät riittäneet pitämään poikia hallinnassa. Tämä on muistutus siitä, kuinka henkilökohtaiset suhteet voivat vaikuttaa valtioiden ja imperiumien hallintaan, ja kuinka tärkeää on tasapaino perheen sisäisen yhteisön ja poliittisen valtakunnan välillä.

Mikä tekee silmukkareikien tekemisestä erityisen? Erilaiset virkkuukuvioinnit ja niiden salaisuudet
Miten optimoida sähköajoneuvojen latausprosessi älykäs verkoissa
Miten tilastollinen luokittelu tukee tutkimustulosten analysointia ja ymmärtämistä?
Voiko joki olla elävä olento?