Julkisen sektorin investointien rahoittamiseksi hallituksen on usein asetettava uusia veroja, jotka yhteisön on aluksi kannettava, mutta jotka poistetaan projektin käynnistyttyä. Jos veronmaksajat olisivat voineet sijoittaa kyseiset varat korkotuottoisiin arvopapereihin, esimerkiksi 10,5 prosentin vuosituotolla, tämä menetetty tuotto on se vaihtoehtoiskustannus, jonka hallituksen tulisi ottaa huomioon investointiprojektia arvioidessaan. Vaihtoehtoiskustannus kuvastaa sitä tuottoa, jonka veronmaksajat menettävät sijoittamatta rahaa yksityiseen sektoriin.

Oletus, että säästöt siirtyisivät kokonaisuudessaan yksityisiin sijoituksiin ilman veroja, ei kuitenkaan täysin pidä paikkaansa. Ihmiset käyttävät säästöjään osittain myös kulutukseen tai pitävät ne käteisenä tai likvideinä varoina lyhytaikaisiin tarpeisiin. Tämä kulutuksen ja sijoittamisen välinen vaihtosuhde vaikeuttaa todellisen pääoman vaihtoehtoiskustannuksen määrittämistä.

Jos tuotto perustuu yksityiseen kulutukseen, oikea diskonttokorko määräytyy marginaalisen aikapreferenssin perusteella. Marginaalinen aikapreferenssi kuvastaa sitä, millä korolla ihmiset ovat valmiita vaihtamaan kulutusta nykyhetkestä tulevaan aikaan. Esimerkiksi 3 prosentin diskonttokorolla yhden dollarin kuluttaminen tänään vastaa 1,03 dollarin kuluttamista ensi vuonna, ja tätä suhdetta jatketaan vuosittain. Kun tämä suhde on alhainen ja vakaana, ihmiset ovat indifferenttejä nykyisen ja tulevan kulutuksen välillä.

Koska julkisten investointien rahoitus koostuu sekä yksityisestä sijoituksesta että kulutuksesta, on perusteltua käyttää painotettua keskimääräistä pääomakustannusta (weighted average cost of capital, WACC). Tämä luku muodostuu vaihtoehtoiskustannuksen ja marginaalisen aikapreferenssin painotetusta keskiarvosta, missä painot määräytyvät sen mukaan, kuinka suuri osa rahoituksesta tulee yksityisestä sijoituksesta ja kuinka suuri osa kulutuksesta. Esimerkissä, jossa 75 % rahoituksesta tulee sijoituksista ja 25 % kulutuksesta, sekä vaihtoehtoiskustannus on 8 % ja marginaalinen aikapreferenssi 6 %, saadaan 7,5 prosentin painotettu keskimääräinen kustannus.

Painotettu keskimääräinen pääomakustannus on hyödyllinen käsite, mutta sen rajoituksista tulee olla tietoinen. Markkinoiden epätäydellisyydet, kuten finanssisäännökset ja verot, vaikuttavat sekä sijoittajien että kuluttajien päätöksiin, mikä heikentää yksinkertaisen keskiarvon tarkkuutta. Siksi sosiaalisen aikapreferenssin käyttö on usein tarkoituksenmukaisempaa, koska julkiset projektit koskettavat koko yhteiskuntaa. Sosiaalinen aikapreferenssi mittaa yhteiskunnan arvostusta nykyisen kulutuksen ja tulevan kulutuksen välillä, ja sitä kuvataan usein riskittömänä korkona, esimerkiksi valtion velkasitoumusten korolla. Taloustieteilijöiden mukaan tämä korko on pitkällä aikavälillä yhtenevä marginaalisen pääoman tuoton kanssa, mikä takaa säästämisen ja investointien tasapainon.

Vaikka nämä teoreettiset lähestymistavat ovat loogisia, niiden käytännön soveltaminen on usein hankalaa. Siksi monet hallitukset käyttävät pääomansa kustannuksena lainakorkoa, jonka ne maksavat rahoittaessaan hankkeitaan. Julkinen sektori kilpailee yksityisen sektorin kanssa pääomasta, mikä voi nostaa korkotasoja ja aiheuttaa pääoman "syrjäyttämistä" (crowding out) yksityisiltä sijoituksilta. Tämä ilmiö on merkittävä erityisesti silloin, kun yksityisten sijoitusten tuotot ylittävät selvästi julkisten investointien tuotot.

Kuitenkin julkinen laina on välttämätöntä talous- ja sosiaalisen infrastruktuurin, kuten teiden, siltojen, julkisten palveluiden ja koulutuksen, rahoittamiseksi. Nämä ovat edellytyksiä yksityisen sektorin toiminnalle ja kasvulle. Jos nämä palvelut pitäisi maksaa kokonaan yksityiseltä sektorilta, monia välttämättömiä julkisia hyödykkeitä ei todennäköisesti tuotettaisi lainkaan tai yksityisen sektorin on haettava huomattavasti korkeampaa tuottoa korvatakseen julkisten investointien kustannukset.

On myös ymmärrettävä, että julkiset ja yksityiset investoinnit eroavat luonteeltaan merkittävästi. Julkiset investoinnit tuottavat usein pitkän aikavälin ja sukupolvien yli ulottuvia vaikutuksia, jotka eivät välttämättä ilmene suoraan markkinatuotoissa. Tämä intergeneraatiovaikutus tekee puhtaasti taloudellisen tuoton arvioinnista julkisen sektorin investoinneissa haastavaa, mikä puoltaa sosiaalisen aikapreferenssin ja yhteiskunnallisten vaikutusten huomioimista päätöksenteossa.

Endtext

Miten budjettiprosessi muovaa valtion taloutta ja politiikkaa

Budjetointi on monivaiheinen ja dynaaminen prosessi, joka kehittyy ja muotoutuu vallitsevien sosiaalisten, taloudellisten ja poliittisten olosuhteiden mukaan. Tämä ilmiö on nähtävissä erityisesti Yhdysvaltain budjettihistoriassa, joka on saanut merkittäviä käänteitä lainsäädännön ja talouden muuttuvien olosuhteiden mukaan. Erityisesti Budjetin Tasapainottamis- ja Hätätilan Velkaohjauslaki, tunnettu myös nimellä Gramm-Rudman-Hollings Act (GRH), on keskeinen lainsäädäntö, joka käynnistettiin 1980-luvun puolivälissä vastauksena kasvavaan liittovaltion budjettivajeeseen. Tämä laki esitteli budjettirajoja, ankarat velanleikkauksen tavoitteet sekä mahdollisuuden pakolliseen menoleikkaukseen, mikäli valtio ei täyttänyt asetettuja vähennystavoitteita määräajassa.

Vuonna 1990 lainsäätäjät tajusivat, että tiukkojen sääntöjen täyttäminen voisi olla taloudellisten muutosten takia haastavaa. Tämän vuoksi he säätivät Budjetin Hallintalaki (BEA), joka salli joustavamman lähestymistavan velanleikkauksiin. BEA toi myös esiin PAYGO-menettelyn, joka asetti tiukat säännöt uusien lainsäädäntötoimien osalta, jotka olisivat vaikuttaneet suoraan julkisiin menoihin. Tämä laki kuitenkin perustuikin muihin tekijöihin, jotka myös edesauttoivat talouden tasapainoa, kuten Neuvostoliiton hajoamiseen liittyvä "tuotto" ja uuden korkean teknologian teollisuuden nousu 1990-luvulla. Tämä kaikki yhdessä mahdollisti merkittävät leikkaukset puolustusmenoista ja lisäsi kotimaista taloudellista aktiivisuutta.

Tässä yhteydessä on huomionarvoista, että BEA:n menestyksestä huolimatta monet asiat vaikuttivat siihen. Ensinnäkin, vaikka BEA:n vaikutukset olivat osittain myönteisiä, 1990-luvun lopulla talouden kasvu oli merkittävää, erityisesti teknologian kehityksen seurauksena, mikä loi kasvavaa kysyntää koulutetulle työvoimalle. Tämän kehityksen myötä lainsäätäjät säätivät useita budjettiuudistuksia, jotka laajensivat taloudellisia mahdollisuuksia, mutta samalla säilyttivät velanrajoitukset ja menoleikkaukset.

Vuonna 2011 Kongressi hyväksyi Budjettikontrollilain (BCA), joka nosti valtion velkakattoa ja antoi presidentille mahdollisuuden korottaa sitä vielä seuraavana vuonna, jos tilanne sitä vaatisi. Tämän jälkeen menoleikkaukset jäivät pienemmiksi kuin velkakaton nousu, mutta 2018 taas kongressi päätti nostaa menorajaa vielä enemmän, lisäämällä joustavuutta budjettikuriin.

Budjettikontrollilain muunnelmat ovat osoittautuneet jatkuvaksi säätelyprosessiksi, joka sopeutuu jatkuvasti muuttuviin taloudellisiin ja poliittisiin olosuhteisiin. Esimerkiksi vuonna 2022 hyväksyttiin "Inflaation Vähentämislaki", jonka päämääränä oli vähentää inflaatiota, torjua ilmastokriisiä ja supistaa budjettivajetta. Tämä laki on osa laajempaa talouden sääntelyn kenttää, jonka taustalla ovat jatkuvat globaalit ja kansalliset haasteet.

Yhdysvaltain valtion budjetoinnin historia juontaa juurensa jopa 1800-luvun loppupuolelle, jolloin paikallishallinnot aloittivat budjettijärjestelmien käytön. Liittovaltion tasolla ensimmäinen budjettiviranomainen syntyi vasta 1920-luvulla, jolloin Yhdysvallat otti käyttöön budjettikäytännön vasta itsenäistymisensä jälkeen. Tämä budjettikulttuuri kehittyi jatkuvasti ja siihen vaikuttivat suurimmat taloudelliset mullistukset, kuten suuri lama ja toinen maailmansota.

Budjetointi on ajattelutapa ja toimintatapa, joka muovautuu osaksi yhteiskunnan ja talouden rakenteita. Toisin sanoen, se ei ole vain yksittäinen prosessi, vaan jatkuva yhteiskunnallisten, taloudellisten ja poliittisten tekijöiden yhteensovittaminen. Yksi tärkeimmistä vaiheista Yhdysvaltain taloudessa oli suuri lama 1930-luvulla, joka johti valtiollisten interventioiden kasvuun ja sitä kautta budjetoinnin laajentumiseen. Tänä aikana otettiin käyttöön monia lainsäädännöllisiä uudistuksia, kuten Glass-Steagall-laki ja kansallinen sosiaaliturvauudistus, jotka muovasivat valtion roolia taloudessa ja yhteiskunnassa. Erityisesti New Dealin aikana tehdyt investoinnit julkisiin töihin ja talouden sääntelyyn olivat keskeisiä talouden elvyttämisessä, ja ne luovat yhä monia talouspoliittisia suuntaviivoja tänä päivänä.

Valtion rooli budjetoinnissa on kehittynyt osaksi suuria talousuudistuksia ja yhteiskunnallisia muutoksia, ja on selvää, että tällaiset talouskriisit ja muutokset vaikuttavat myös tulevaisuuden lainsäädäntöön ja budjettikäytäntöihin. On odotettavissa, että Kongressi sekä valtion- että paikallishallinnot tulevat jatkossakin säätämään uusia lakeja talouden ja budjetin säätelemiseksi ottaen huomioon globaalit haasteet, kuten ilmastonmuutoksen torjunnan ja talouskasvun tukemisen.

Taloudellisten ja poliittisten realiteettien jatkuva muutos ja kehitys tekevät budjetoinnista dynaamisen prosessin, joka sopeutuu alati muuttuviin olosuhteisiin. Tämän vuoksi on tärkeää ymmärtää, että vaikka menneiden vuosikymmenten budjettikontrollilait ovat olleet avainasemassa valtion taloudellisten kriisien hallinnassa, ne eivät ole koskaan olleet itseisarvoisia. Niiden taustalla on aina laajempi yhteiskunnallinen ja taloudellinen konteksti, joka määrittelee, milloin ja miten niitä tarvitaan.

Miten Stalin, Hitler ja Mao nousivat valtaan ja miten heidän persoonallisuutensa muovasivat heidän hallintojaan
Miksi poliittinen tilanne vaikuttaa liittovaltion tutkimuksiin?
Miten fuzzy-säädön defuzzifikaatiomenetelmät ja Takagi-Sugeno-Kangin päättely toimivat?