Mediassa esitetty pelko ja väkivallan kuvaukset ovat muuttuneet merkittävästi vuosikymmenien aikana, erityisesti 1960-luvun alun ja 2000-luvun alun välillä. Alun perin lännen sankareiden ja lainsuojattomien välinen taistelu oli perinteisesti esitetty lännenelokuvissa, joissa sankarit voittivat pahikset. 1960-luvulla elokuvat alkoivat kuitenkin yhä enemmän esittää lainsuojattomien sankarillisuutta, kuten Bonnie ja Clyde -elokuvassa. Cavenderin (2004) mukaan 1970-luvulla rikospolitiikassa tapahtui muutos: rikolliset eivät enää olleet sympaattisia lainsuojattomia, vaan elokuvissa kuvattiin psykopaatteja, raiskaajia ja huumekauppiaita, kuten elokuvissa The French Connection ja Dirty Harry. Tällöin alkoi kehittyä ajatus rikollisten "muita" ihmisinä, joiden pahuus oli jollain tavalla luonnollista ja epäinhimillistä. Tämä ilmiö auttoi luomaan vähemmistöryhmiin ja poikkeavien elämäntapojen ympärille pelon diskurssia.

Television ja elokuvien toistuvat rikoskuvaukset eivät pelkästään viihdyttäneet yleisöä, vaan ne myös muokkasivat yleistä käsitystä siitä, että yhteiskunta oli jatkuvassa vaarassa. Erityisesti Trumpin presidenttikauden aikana pelon ja turvallisuuden kysymykset nousivat keskeisiksi retorisiin välineiksi. Donald Trump rakensi kampanjansa osittain pelon ympärille, hyödyntäen monien aikaisempien mediakampanjoiden luomaa mielikuvaa "pelottavasta maailmasta" (Gerbner & Gross, 1976). Hän käytti televisiossa ja muissa medioissa esitettyjä rikollisuuden ja maahanmuuton uhkakuvia hyväkseen. Tämä pelon kulttuuri, joka oli ollut osa amerikkalaista elokuvatuotantoa ja uutisointia jo vuosikymmenten ajan, oli muodostanut niin vahvan narratiivin, että sen vaikutukset olivat syvälle juurtuneita.

Elokuvat ja uutiset, jotka toistuvasti esittivät pelon ja väkivallan narratiiveja, eivät olleet vain viihdettä, vaan ne luovat myös kulttuurista ja poliittista ympäristöä, jossa pelko ja epäluulo muiden, erityisesti vähemmistön, kohtaan vahvistuivat. Tämä vahvisti yhteiskunnassa uskomuksia, joiden mukaan tiettyjen vähemmistöryhmien jäsenet olivat vaaraksi yhteiskunnalle. Esimerkiksi politiikassa pelon retoriikka oli vaikuttanut valtion lainsäädännön ja käytäntöjen kehitykseen. Vuonna 1988 George H. W. Bush käytti "mustan rikollisuuden" pelkoa osana presidenttikampanjaansa, erityisesti hyökkäämällä Michael Dukakista vastaan ja viittaamalla "rikollisiin mustiin" (Criss, 2018). Tämä sama pelon kuvasto kulminoitui myöhemmin Trumpin vaalikampanjoihin, joissa hän demonisoi maahanmuuttajat ja vähemmistöt.

Pelon retoriikka ei kuitenkaan rajoittunut pelkästään rikollisiin ja vähemmistöihin, vaan myös ulkopoliittiset uhkat, kuten Venäjä ja kommunismi, erityisesti kylmän sodan aikana, olivat keskeisiä elementtejä pelon ylläpitämisessä. Pelon kulttuuri sai politiikassa tukea erityisesti kansallisten turvallisuuskysymysten ja rikollisuuden kasvuun liittyvien lainsäädäntömuutosten myötä. Tämä näkyi muun muassa tuomioistuinten ankarissa tuomioissa huumeiden ja muiden rikosten osalta sekä lisättyinä varoina lainvalvonnalle ja sotilaalliselle laajentumiselle.

Donald Trumpin kaudella pelon käytön retoriikka koki uuden nousun, kun hän hyödynsi mediaa ja yleisön pelkoja rikollisuudesta ja ulkomaalaisista. Trumpin tapa käyttää pelkoa ei ollut vain retorinen väline, vaan se muodosti koko hänen poliittisen ohjelmansa ytimen. Pelon kulttuuri ja sen luoma uskomus siitä, että yhteiskunta on jatkuvasti uhattuna, sai kansalaiset tukemaan ankarampia rangaistuksia ja lisääntyneitä valvontakäytäntöjä. Näin pelon kulttuuri muokkasi paitsi poliittista agendaa myös kansalaisyhteiskunnan suhdetta lainsäädäntöön ja oikeuksiin.

Media, joka toisti pelon narratiiveja ja sensaatiomaisia rikosuutisia, ei vain nostanut rikollisuuden pelkoa, vaan loi kokonaisia kulttuurisia asenteita ja arvoja, jotka tekivät pelon ja epäluulon yleiseksi. Tällainen ympäristö, jossa pelon kuvaukset toistuivat, sai ihmiset tuntemaan, että heidän elämänsä oli uhattuna jatkuvasti. Tämä puolestaan vei yhteiskunnan siihen tilaan, jossa pelko ja epäluulo olivat osa arkipäivää.

Eri aikakausina pelon diskurssi siirtyi ongelmasta toiseen. Alun perin huumeet olivat suurin pelon aihe, sitten tuli jengiväkivalta ja rikollisuus. 9/11-iskujen jälkeen pelon teemaa käytettiin terrorismia vastaan, ja vuonna 2016 Trump käytti maahanmuuttajia ja rikollisuutta pelottavana elementtinä vaalikampanjassaan. Myös uutisten ja politiikan esittämät vääristymät ja liioittelut rikollisuudesta olivat merkittävässä roolissa, sillä ne synnyttivät kansalaisissa käsityksiä, että heidän elämäntapansa oli uhattuna.

Mediaympäristön muuttuminen internetin ja sosiaalisen median myötä toi uusia ulottuvuuksia pelon käsitteeseen. Sosiaalinen media, kuten Facebook, Twitter ja YouTube, mahdollistivat entistä nopeamman ja laajemman pelon levittämisen. Yksittäiset käyttäjät voivat nyt itse jakaa ja tuottaa sisältöä, joka ei ole aina luotettavaa tai oikeaa, mutta joka voi silti vaikuttaa suureen määrään ihmisiä. Tällöin pelon viesti ja sen toistaminen muuttuivat entistä tehokkaammiksi.

Pelon mediakuvaukset ja niiden sosiaalinen vaikutus ovat siis keskeisiä tekijöitä kulttuurin ja politiikan muotoutumisessa. Yksilöiden ja yhteiskuntien käsitykset vaarasta, uhkista ja turvallisuudesta muovautuvat pitkälti sen kautta, miten nämä teemat esitetään mediassa. Tämä vaikuttaa paitsi henkilökohtaisiin pelkoihin myös kollektiivisiin asenteisiin ja poliittisiin päätöksiin.

Miten Trumpin Gonzo-hallinto muuttaa Yhdysvaltojen politiikkaa ja yhteiskuntaa?

Donald Trumpin valinta presidentiksi vuonna 2016, ja hänen hallintonsa vaikutukset Yhdysvaltojen politiikkaan, ovat olleet yksi merkittävimmistä tapahtumista 21. vuosisadalla. Trumpin kyky hyödyntää massamedian ja digitaalisen median yhdistelmää – erityisesti visuaalisia ja henkilökohtaisia viestejä – mahdollisti hänen suosionsa kasvun ja sen, että hän pystyi haastamaan monia Yhdysvaltojen pitkään vakiintuneita yhteiskunnallisia arvoja ja poliittisia instituutioita. Tämä hallintotyyli, jota voidaan kuvata "Gonzo-hallinnoksi", eroaa perinteisistä hallintotavoista ja sen pitkäaikaiset vaikutukset voivat muokata Yhdysvaltojen politiikan suuntaa vielä pitkään.

Trumpin politiikan perustana oli massamedian ja digitaalisen median logiikka, joka pohjautui nopeisiin, visuaalisiin ja tunnepitoisiin viesteihin. Näiden viestien sisältö ei ollut syvällistä analyysia tai rationaalista keskustelua, vaan pikemminkin yksinkertaisia, mutta voimakkaasti tunteisiin vaikuttavia iskulauseita, jotka herättivät kannattajien tunteita ja yhteisöllisyyden tunteen. Trump oli enemmän kuin pelkkä poliittinen hahmo; hän oli brändi, joka resonoi monien äänestäjien tuntemuksille ja pelkoille, erityisesti niille, jotka kokivat itsensä jääneiksi yhteiskunnassa. Hänen esityksensä oli rakennettu osaksi digitaalista viestintäympäristöä, jossa kaikki tapahtui nopeasti, visuaalisesti ja henkilökohtaisesti.

Erityisesti Trumpin kyky manipuloida ja hyödyntää digitaalista mediaa – kuten Twitteriä ja muita sosiaalisen median alustoja – oli keskeinen tekijä hänen suosionsa rakentamisessa. Tämä oli mahdollistanut nopeasti reagoivan ja vuorovaikutteisen politiikan, jossa viestit saivat välitöntä palautetta ja muokkasivat kannattajien identiteettiä ja ryhmäsolidaarisuutta. Trumpin viestit eivät olleet pelkästään poliittisia, vaan ne olivat osa viihteellistä ja viihdyttävää formaattia, joka houkutteli suuret määrät ihmisiä mukaan.

Tässä yhteydessä on tärkeää huomata, että Trumpin hallinto ei vain hyödynnyt olemassa olevia media-alustoja, vaan myös manipuloi niitä muuttamalla poliittisten ja hallinnollisten instituutioiden luonteen. Esimerkiksi vaalitulosten kiistäminen, hyökkäykset Yhdysvaltain kongressia kohtaan ja vapaiden lehdistön halventaminen olivat kaikki osia siitä laajemmasta kuvasta, jossa Trumpin hallinto pyrki heikentämään vakiintuneita demokraattisia käytäntöjä ja instituutioita. Vaikka tällaiset toimet eivät olleet täysin uusia autokraattisille hallinnoille, ne olivat merkittävä poikkeama Yhdysvaltojen pitkäaikaisista perinteistä.

Trumpin retoriikka ja politiikka eivät olleet pelkästään kansalaisille suunnattuja viestejä, vaan ne vaikuttivat myös poliittisten instituutioiden toimintaan. Hän pystyi hyödyntämään tunteisiin vetoavia elementtejä ja esittämään itsensä vahvana johtajana, joka puhui suoraan kansalle. Tämä johtamistyyli ei vain horjuttanut Yhdysvaltojen hallintoa, vaan vaikutti myös siihen, kuinka poliittiset kampanjat ja vaalit järjestettiin. Erityisesti vähemmistöjen ja köyhien äänestäjien rajoittaminen äänioikeuden suhteen oli yksi esimerkki siitä, kuinka Trumpin politiikka muokkasi demokraattista prosessia.

Vaikka digitaalinen media ei ollut poliittisen manipulaation välineenä uusi ilmiö, sen käyttö Trumpin hallinnossa oli omaleimaista. Trump ei vain käyttänyt tätä mediaa tavallisena viestintäkanavana, vaan hän teki siitä keskeisen osan hallintoaan, luoden uudenlaista vuorovaikutusta ja kansalaisyhteiskunnan jakautumista. Sosiaalisen median tarjoama välitön ja henkilökohtainen palaute vahvisti entisestään hänen kannatustaan ja luotiin tunne siitä, että kannattajat olivat osa suurempaa liikehdintää, jossa heidän äänensä tuli kuulluiksi.

Gonzo-hallinto, kuten Trumpin hallintoa voidaan kutsua, ei ole vain yksi ohimenevä ilmiö. Sen vaikutukset voivat näkyä pitkään, sillä se on muokannut poliittista ja sosiaalista kenttää uusilla tavoilla. Trumpin kyky mobilisoida suuria massoja ja vaikuttaa syvästi kansalaisten arvoihin, uskomuksiin ja identiteetteihin on luonut uudenlaisen poliittisen kulttuurin, joka saattaa olla vaikea palauttaa vanhaan. Vaikka Trumpin aikakausi Yhdysvalloissa on päättynyt, hänen politiikkansa ja sen jälkivaikutukset voivat edelleen muokata maan poliittista kenttää ja sen tulevaisuutta.

Gonzon hallintatavan laajeneminen ja sen vaikutukset demokraattisiin prosesseihin

Gonzon hallintatapa on ilmiö, joka on tullut yhä näkyvämmäksi Donald Trumpin kauden aikana Yhdysvalloissa. Sen juuret ulottuvat aina perinteisiin demokraattisiin käytäntöihin ja sääntöihin, mutta sen vaikutukset ovat laajentuneet valtion ja paikallistasolle, rikkoen demokratian perusperiaatteita ja vahingoittaen kansalaiskulttuuria. Trumpin hallinnon aikana perinteiset demokraattiset rituaalit, kuten äänestys, vaalien jälkeiset tunnustukset ja vallan rauhallinen siirtyminen, alkoivat rapistua. Tämä ilmiö on erityisesti tullut esiin vaalitulosten kyseenalaistamisessa, totuuden ja faktojen väheksymisessä sekä tieteellisten asiantuntijoiden ja hallituksen instituutioiden halveksimisessa.

Tarkastellessa Trumpin kauden aikaisia päätöksiä, kuten hänen kannattajiensa rohkaisemista väkivaltaisiin toimintaan, kuten Kapitoliumin mellakoihin 6. tammikuuta 2021, voi nähdä, miten Gonzo-hallintatapa on saanut jalansijaa Yhdysvalloissa. Hallinto ei vain vähätellyt vaalitulosten hyväksymistä, vaan jopa rohkaisi kansalaisia epäilemään niiden laillisuutta. Tämä tilanne on luonut yhteiskunnassa polarisoitumista, jossa osalle kansasta on tullut tavaksi hylätä vaalien tulokset ja kieltää vastustajien laillisuus. Samalla poliittinen polarisaatio on kasvanut, ja useiden osavaltioiden lainsäädännössä on alettu rajoittaa äänioikeuksia, erityisesti köyhempien ja vähemmistöryhmien osalta. Näiden muutosten vaikutukset eivät rajoitu pelkästään vaalien manipulointiin, vaan ne ulottuvat myös naisten, seksuaalivähemmistöjen ja LGBTQ+ -yhteisöjen oikeuksiin.

Erityisesti Trumpin nimittämät konservatiiviset tuomarit Yhdysvaltain korkeimpaan oikeuteen ovat olleet keskeisiä tekijöitä Gonzo-hallintatavan levittämisessä. Yksi esimerkki tästä on Roe v. Wade -päätöksen kumoaminen, joka on ollut keskeinen naisten oikeuksia suojeleva laki Yhdysvalloissa vuodesta 1973. Tämä päätös on osaltaan antanut luvan osavaltioiden lainsäätäjille rajoittaa naisten oikeutta aborttiin, ja se on tuonut esiin sen, kuinka henkilökohtaiset moraaliset näkemykset voivat vaikuttaa lakien soveltamiseen. Texasin aborttilaki (S.B. 8), joka mahdollistaa kansalaisten nostavan kanteen abortin hakemista tai auttamista vastaan, on esimerkki tästä ilmiöstä. Korkein oikeus ei pysäyttänyt lakia, vaikka se loukkasi naisten perusoikeuksia, mikä sai monet tuomarit varoittamaan sen mahdollisista tuhoisista vaikutuksista oikeusjärjestelmään.

Tämä kehitys on merkittävä myös sen vuoksi, että se heikentää kansalaisten luottamusta oikeusjärjestelmään ja tuhoaa pitkään rakennettuja perinteitä, kuten tasavertaisuuden ja oikeudenmukaisuuden periaatteet. Koko oikeusjärjestelmä on joutunut kyseenalaistettavaksi, koska kansalaiset voivat nyt viedä henkilökohtaisia moraalisia kysymyksiä oikeuteen ilman valtion virallista osallisuutta. Näin ollen Gonzo-hallintatapa ei ole vain poliittinen ilmiö, vaan myös laajempi kulttuurinen muutos, joka vaikuttaa ihmisten asenteisiin ja käyttäytymiseen yhteiskunnassa.

Tämä ei kuitenkaan rajoitu pelkästään Yhdysvaltoihin. Tietyt hallitukset ja poliittiset liikkeet muissa maissa, kuten Unkarin Orbanin hallinto, ovat seuranneet samankaltaista suuntausta, jossa rajoitetaan yksilönvapauksia ja seksuaalisia identiteettejä, sekä kielletty "homopropagandan" koulutuksessa. Tämä maailmanlaajuinen suuntaus, joka rajoittaa kansalaisoikeuksia ja tukee autoritaarisia käytäntöjä, on osa laajempaa poliittista trendiä, joka asettaa perusdemokraattiset oikeudet kyseenalaisiksi.

On tärkeää huomata, että Gonzo-hallintatapa ei ole vain yksittäinen poliittinen tapahtuma, vaan laajempi ilmiö, joka heikentää kansalaisten oikeuksia, syventää yhteiskunnallista epätasa-arvoa ja hävittää demokraattisia perinteitä. Se on yhtä lailla kulttuurinen ja yhteiskunnallinen prosessi kuin poliittinen strategia, joka muuttaa tapaa, jolla kansalaiset kokevat ja suhtautuvat yhteiskunnallisiin instituutioihin ja lakeihin.

Endtext

Miksi Gonzo-journalismi muutti sekä vallan että median kasvot?

Gonzo-journalismin synty ja kehitys kytkeytyvät saumattomasti aikakauden hajoaviin totuuskäsityksiin ja muuttuvaan medialogiikkaan. Se syntyi vastareaktiona perinteiselle, objektiivisuutta korostavalle journalismille, jossa toimittajan rooli oli pysytellä näkymättömänä tarkkailijana. Hunter S. Thompsonin lanseeraama Gonzo-tyyli asetti kirjoittajan tapahtumien keskelle: kokijaksi, tulkitsijaksi ja kertojaksi. Tämä oli sekä esteettinen että poliittinen teko – yksilön kokemus asetettiin totuuden lähteeksi, ja faktojen ja fiktion raja sai tarkoituksella häilyä. Samalla syntyi uusi identiteetti: kirjoittaja sankarillisena antisankarina, joka paljastaa valheita, väärinkäytöksiä ja absurdiutta.

Kirjoittajan henkilökohtainen kokemus muuttui tiedon muodoksi. Kokemuksesta tuli totuus, koska se oli sekä eletty että esitetty – sen nähtiin olevan autenttisempi kuin ulkopuolinen raportointi. Gonzo ei pyrkinyt neutraaliuteen, vaan näyttävään paljastukseen ja intohimoon. Se oli paluu siihen, että journalismilla voi olla moraalinen tehtävä: näyttää, mitä yhteiskunnassa on pielessä, ja tehdä se tavalla, joka ei alistu byrokraattiseen kieleen tai akateemiseen varovaisuuteen. Thompsonin sanat “Yesterday’s weirdness is tomorrow’s reason why” eivät olleet pelkkä sutkautus, vaan ennustus.

Gonzo-journalismi alkoi imeytyä myös akateemisiin käytäntöihin. Performance ethnography ja autoetnografia nostivat esiin tekijän oman ruumiillisuuden, tunteet ja kokemukset. Tutkijasta tuli osallistuja, ja tutkimuksesta performanssi. Tämä kiehtoi sukupolvea, joka oli kääntänyt selkänsä positivismille. Samalla muuttui käsitys tiedon tuottamisesta: objektiivisuus korvattiin tunnustuksellisuudella, etäisyys läsnäololla, yleispätevyys henkilökohtaisella totuudella.

Median murros tuki tätä kehitystä. Televisio, joka oli jo pitkään etsinyt keinoja pitää katsojat otteessaan, löysi Gonzo-henkisen muodon myös viihteellisissä oikeussaliohjelmissa. Perry Masonin jäykän draaman korvasivat Judge Judy ja Judge Joe Brown, joiden oikeudenkäynnit olivat enemmän esityksiä kuin institutionaalisia prosesseja. Tuomarit muuttuivat esiintyjiksi, moraalinvartijoiksi ja populistisiksi hahmoiksi, jotka paheksuivat syytettyjä ja jakoivat tuomioita, joilla oli symbolista painoarvoa. Oikeussalista tuli näyttämö, jossa yksilön julkinen nöyryytys koettiin osaksi oikeudenmukaisuutta.

Tämä Gonzo-oikeus ulottui myös todellisiin tuomioistuimiin, erityisesti niihin, joissa tuomarit olivat vaaleilla valittuja ja yleisön suosiolla oli merkitystä. Yksi näkyvimmistä esimerkeistä oli Arizonan sheriffi Joe Arpaio, joka muodosti vankileirin polttavan auringon alle, pukeutti vangit vaaleanpunaisiin alusvaatteisiin ja syötti heille pilaantuneita voileipiä. Hän esitti tämän oikeutuksena kansalaisten suojelulle ja rikollisuuden vastaiselle taistelulle, vaikka se rikkoi useita kansalaisoikeuksia. Hänen toimintansa sai laajaa poliittista tukea, ja Donald Trump, jonka presidentinvaalikampanja perustui viihteelliselle medialogiikalle, armahti hänet. Arpaion esimerkki oli osa laajempaa ilmiötä, jossa moraalinen suuttumus, institutionaalinen epäluottamus ja viihteellisyys sulautuivat toisiinsa uudessa mediatodellisuudessa.

Trumpin nousu ei ollut poikkeus, vaan osa tätä logiikkaa. Hänen kampanjansa pohjautui henkilöbrändiin, televisiosta tuttuun itsevarmuuteen ja kykyyn rikkoa sääntöjä – ei pelkästään median ehdoilla, vaan median kieltä käyttäen. Sosiaalisen median henkilökohtainen, visuaalinen ja välitön logiikka antoi Trumpille välineet esittää itsensä pelastajana, joka ohittaa viralliset prosessit ja tarjoaa suoria ratkaisuja. Tässä tarinassa Gonzo-journalismin perintö oli kääntynyt itseään vastaan: vallan haastamisesta oli tullut vallan esittämistä.

Tässä muutoksessa journalistinen identiteetti pirstaloitui. Toimittajasta tuli sekä tarkkailija että osallistuja, sekä kertova että esiintyvä subjekti. Sosiaalinen media teki jokaisesta mahdollisen "selfie-toimittajan", joka ei vain raportoi tapahtumia vaan myös jatkuvasti rakentaa ja esittää omaa identiteettiään. Tämä ei tarkoittanut objektiivisuuden katoamista sinänsä, vaan sen merkityksen muuttumista: yleisö ei etsinyt enää totuutta vaan vaikuttavuutta, ei neutraaliutta vaan aitoutta.

Gonzo-henkinen medialogiikka on nyt sulautunut niin syvälle populaarikulttuuriin ja uutistuotantoon, että sen rajoja on vaikea enää hahmottaa. Rikos on noussut median etualalle, ei siksi että se olisi lisääntynyt, vaan siksi että sen esittämisessä kohtaavat yleisön kiinnostus, toimittajien tarpeet ja medioiden taloudelliset realiteetit. Rikoksesta on tullut narratiivinen väline, jolla rakennetaan yhteiskunnallista moraalia – usein viihteen logiikalla, mutta poliittisin seurauksin.

Tärkeää on ymmärtää, että Gonzo-journalismi ei ole vain tyyli tai estetiikka. Se on epistemologinen käänne, joka haastaa käsityksemme tiedosta, vallasta ja totuudesta. Kun henkilökohtainen kokemus asetetaan keskiöön, se voi voimaannuttaa, mutta samalla myös manipuloida. Tunteiden käyttö tiedon välineenä avaa mahdollisuuksia, mutta myös vaaroja: yksilöllinen kokemus voi muuttua yhteiskunnallisen vastuun keventämiseksi, ja viihteellinen moraaliposeeraus voi peittää alleen institutionaalisen vastuuttomuuden. Tässä maailmassa on vaikeaa – mutta yhä tärkeämpää – erottaa tunneperäinen paljastus poliittisesta spektaakkelista.

Miten hallita vaikeita tunteita konttiharjoituksen avulla?
Miten Trumpin digitaalinen persona vaikutti COVID-19-pandemian hallintaan Yhdysvalloissa?
Mikä on väärennöksen hinta: Väärin merkitty eläin ja sen seuraukset lännen elämässä
Onko Yhdysvaltojen sotilaallinen ylivertaisuus kestävä ratkaisu?