Miksi radikaalioikeiston verkkopropaganda kasvaa Itä- ja Keski-Euroopassa?

Radikaalioikeiston poliittiset verkkotoiminnot ovat saavuttaneet poikkeuksellista näkyvyyttä ja vaikutusvaltaa erityisesti Keski- ja Itä-Euroopassa. Tämä digitaalinen ilmiö ei ole pelkästään teknologinen kehitysaskel, vaan poliittinen strategia, joka yhdistää ääriajattelun, sosiaalisen median infrastruktuurin sekä narratiivin, joka vetoaa historiallisiin kaunohin, identiteettipolitiikkaan ja turvattomuuden kokemukseen.

Radikaalioikeiston verkkosivustot tässä maantieteellisessä kontekstissa eivät pelkästään levitä ideologisesti värittynyttä tietoa, vaan myös aktivoivat, järjestävät ja radikalisoivat käyttäjäkuntaansa. Kyse ei ole yksittäisten mielipiteiden ilmaisusta, vaan kokonaisista viestintäekosysteemeistä, joissa yhdistyvät tekstuaaliset ja visuaaliset propagandamuodot. Kuvien, meemien ja lyhyiden iskulauseiden avulla rakennetaan ja toistetaan viholliskuvia – maahanmuuttajista, liberaalista eliitistä, Lännen arvoista ja EU:n byrokratiasta.

Propagandan leviäminen ei ole sattumanvaraista. Se tapahtuu järjestelmällisesti koordinoitujen bottiverkostojen kautta, jotka jakavat, uudelleentwiittaavat ja manipuloivat sisältöä, muodostaen sosiaalisen median tiloista suljettuja kaikukammioita. Näissä tiloissa algoritmit vahvistavat ennakkoluuloja, ja käyttäjät altistuvat jatkuvasti yhdensuuntaiselle sisällölle, joka esittää monimutkaiset yhteiskunnalliset ongelmat yksinkertaistettuina, usein salaliittoteorioiden värittäminä vastakkainasetteluina.

Yksi huolestuttavimmista ilmiöistä on verkkopropagandan yhteenkietoutuminen disinformaatiokampanjoihin, joihin osallistuvat myös ulkopuoliset toimijat. Venäjän valtiollisten toimijoiden tai niihin linkittyvien tahojen kyberoperaatiot Itä-Euroopassa eivät pyri pelkästään informoimaan, vaan muokkaamaan todellisuuskäsityksiä, hämärtämään rajaa faktan ja fiktion välillä sekä lietsomaan epäluottamusta länsimielisiä instituutioita kohtaan.

Tällaisessa viitekehyksessä valeuutisten määrä kasvaa, ja niiden poistoprosentti jää usein matalaksi. Viranomaisten ja alustojen hidas reagointi antaa tilaa haitallisille sisällöille jatkaa kiertoaan digitaalisessa tilassa, missä ne edelleen vahvistavat poliittista polarisaatiota ja yhteiskunnallista epävarmuutta.

Vaikka verkkopropagandan tekniset ja poliittiset ulottuvuudet ovat tärkeitä, niiden sosiaalinen ja kulttuurinen resonanssi ei perustu pelkästään tekniikkaan tai algoritmeihin. Ne kytkeytyvät syvään kokemusperäiseen todellisuuteen, jossa ihmiset etsivät selityksiä omaan marginalisoitumiseensa, pelkoihinsa ja menetyksiinsä. Propaganda tarjoaa narratiivin, jossa syyllinen on aina toisaalla – ulkopuolisessa, toisessa, vieraassa.

Verkon kautta tapahtuva radikalisaatio ei kuitenkaan rajoitu vain sisältöön tai jakeluun. Sen taustalla on kokonainen ammattilaisten ja aktivistien joukko – toimittajia, tutkijoita, viestintäasiantuntijoita, teknologeja ja poliittisia toimijoita – jotka muodostavat monimutkaisen rakenteen, jossa tieto, valta ja ideologia yhdistyvät. Näiden henkilöiden koulutus, tutkimusintressit ja verkostot antavat vihjeitä siitä, miten laajalle ilmiö ulottuu ja miten se kytkeytyy eurooppalaiseen poliittiseen maisemaan.

Tämän kehityksen analysointi ei ole mahdollista ilman monitieteistä lähestymistapaa, jossa yhdistyvät poliittinen filosofia, sosiologia, tietojenkäsittelytiede, mediatutkimus ja turvallisuustutkimus. Ilman tätä ymmärrystä jäävät havaitsematta ne hienovaraiset mutta määrätietoiset prosessit, joiden kautta radikaalioikeisto rakentaa vaikutusvaltaansa verkossa – prosessit, jotka eivät ainoastaan seuraa yhteiskunnallista muutosta, vaan itse asiassa muovaavat sitä.

Verkkopropagandan analysointi ei voi jäädä vain tapahtumien rekisteröintiin. Se vaatii kykyä erottaa pintatason diskurssit niistä rakenteista, joissa valta oikeasti liikkuu – botit, algoritmit, alustojen sääntely ja digitaalinen infrastruktuuri. Tässä taistelussa totuuden ja valheen

Miksi faktantarkistus on keskeinen osa nykyaikaista journalismia ja miten se voi kehittää uutistyötä?

Faktantarkistus on noussut yhä tärkeämmäksi osaksi journalistista työtä, erityisesti digitaalisen aikakauden ja sosiaalisen median voimakkaan vaikutuksen myötä. Yksittäisten uutisten ja väitteiden tarkistaminen on tullut keskeiseksi osaksi vastuullista journalismia, sillä väärä tieto tai uutisvirhe voi levitä nopeasti ja aiheuttaa suurta haittaa. Kuitenkin faktantarkistuksen rooli ja sen toteutus herättävät keskustelua, erityisesti mediassa, jossa luotettavuus ja objektiivisuus ovat keskeisiä arvoja.

Faktantarkistuksen käytäntöjen ja välineiden kehittyminen on ollut merkittävä askel kohti tarkempaa ja luotettavampaa journalismia. Erityisesti digitaalisten työkalujen ja ohjelmistojen kehitys on tarjonnut journalisteille mahdollisuuden varmistaa uutisten paikkansapitävyys nopeasti ja tehokkaasti. Moni toimittaja on ilmaissut kiinnostuksensa erilaisiin digitaalisiin faktantarkistusvälineisiin, mutta samalla on myös tunnistettu tarve yksinkertaisille ja helposti käytettäville työkaluilla. Tällaisia välineitä, kuten Googlen Reverse Image Search tai muut kuvantarkistusohjelmat, käytetään jo laajasti, mutta haasteena on niiden kehittyminen entistä monipuolisemmiksi ja tarkemmiksi.

Erityisesti havaittiin, että monet toimittajat ovat kiinnostuneita työkaluista, jotka voivat auttaa heitä verkkojen ja julkaisijoiden nopeassa analysoinnissa. Tällöin kyse ei ole vain yksittäisten väitteiden tarkistamisesta, vaan myös laajemmasta verkostojen ja viestintärakenteiden kartoittamisesta. Tällaisten työkalujen avulla toimittajat voisivat varmistaa sen, että he eivät ajaudu virheellisiin tai manipuloituihin tietoihin, jotka levittävät vääristynyttä kuvaa yhteiskunnallisista ilmiöistä.

Kenttätutkimuksissa kävi ilmi, että faktantarkistusvälineet voivat auttaa toimittajia luomaan selkeämmän ja järjestelmällisemmän työprosessin. Toimittajat mainitsivat, että faktantarkistus voisi tarjota mahdollisuuden jakaa tietoa ja asiantuntemusta kollektiivisesti. Tällöin olisi mahdollista hyödyntää yksittäisten toimittajien tietoihin perustuvia tarkistuksia laajemmassa tietokannassa, johon tallennetaan tietoa epäluotettavista lähteistä ja verkkosivustoista. Näin kaikki toimittajat voisivat hyödyntää yhteistä tietopankkia ja saada hälytyksiä epäilyttävistä väitteistä ja henkilöistä, mikä parantaa työskentelyn jatkuvuutta ja vähentää virheiden mahdollisuutta.

Lisäksi keskusteluissa nousi esiin se, että monet toimittajat kokevat digitalisaation tuomat työkalut ja välineet ylikuormittavina ja jatkuvasti kehittyvinä. Tämä voi luoda paineen olla mukana kaikissa uusissa innovaatioissa ja työkaluissa, vaikka aikaa ei aina olisi riittävästi niiden syvälliseen opetteluun ja hyödyntämiseen. Tällöin tarvitaan enemmän tukea ja koulutusta, jotta toimittajat voivat hyödyntää teknologian tarjoamia mahdollisuuksia mahdollisimman tehokkaasti.

Uutisten tarkistaminen ei ole vain yksittäinen tekninen prosessi, vaan osa laajempaa journalistista vastuuta ja demokraattista keskustelua. Sen avulla voidaan varmistaa, että kansalaiset saavat luotettavaa tietoa, joka tukee kriittistä ajattelua ja moniarvoista yhteiskunnallista keskustelua. On tärkeää ymmärtää, että faktantarkistus ei ole vain journalistinen väline, vaan se on myös osa laajempaa yhteiskunnallista prosessia, jossa tiedon oikeellisuus on keskeinen tekijä.

Miten äärioikeistolaiset liikkeet ja lainsäädäntö kohtaavat disinformaation digitaalisella aikakaudella Keski-Euroopassa?

Saksan viimeaikaiset lainsäädännölliset toimet, erityisesti harhaanjohtavan tiedon ja valeuutisten leviämistä säätelevä NsetzDG-laki, edustavat merkittävää vastausta disinformaation uhkaan. Tämän lain taustalla on ollut muun muassa skandaali, jossa tunnettu saksalainen toimittaja Claas Relotius sepitti ja väritti vuosien ajan tarinoita Der Spiegel -lehdelle. Lainsäädäntö pyrkii rajoittamaan väärän tiedon leviämistä, mutta samalla se herättää keskustelua yksilön vastuusta tiedon kuluttajana. Ilman kuluttajien kriittistä suhtautumista uutisiin ja tietoihin, lakipolitiikka ei voi täysin turvata vapaan lehdistön ja ilmaisun periaatteita, sillä tekniset ja oikeudelliset rajat estävät täydellisen kontrollin.

Ruotsissa puolestaan mediakentän sisäinen faktantarkistus on noussut keskeiseksi puolustautumiskeinoksi valeuutisia vastaan. Etno­graafiset tutkimukset kolmessa ruotsalaisessa uutistoimistossa ovat osoittaneet, että toimittajat näkevät faktantarkistuksen työkaluna journalistisen ammattiylpeyden ylläpitämisessä, mutta samalla he kokevat organisoidun faktantarkistuksen institutionaalisena kontrollina, joka voi rajoittaa työntekijöiden autonomiaa. Digitaaliset työkalut faktantarkistuksen tukemiseksi ovat näin ollen tervetulleita, mutta niiden käyttöönotossa on tasapainoteltava työntekijöiden vapauden ja tehokkuuden välillä.

Euroopan unionin tasolla lainsäädännölliset toimet ovat keskittyneet erityisesti verkkopoliittisiin instrumentteihin, kuten ’Code of Practice on Disinformation’ -ohjelmaan. Tämä koodi pyrkii ohjaamaan internet-alustoja, kuten Googlea ja Facebookia, aktiivisempaan toimintaan valeuutisten ehkäisemiseksi. Kuitenkin nämä toimet synnyttävät uudenlaisen yksityistetyn sensuurin uhkan, jossa suurten teknologiajättien itsesääntely voi korvata julkisen vallan valvonnan. Tällainen kehitys voi vaarantaa sananvapauden periaatteet ja synnyttää monopolistisia rakenteita tiedonvälityksen kentällä.

Valeuutisten ja disinformaation torjunnan kokonaiskuvaa tarkasteltaessa on tärkeää ymmärtää, että tekniset ja lainsäädännölliset keinot eivät yksin riitä. Niiden rinnalla tarvitaan myös kansalaiskulttuurin ja medialukutaidon vahvistamista. Ihmisten kyky erottaa luotettava tieto epäluotettavasta on keskeinen suoja demokratialle ja yhteiskunnalliselle vakaudelle. Lisäksi on ymmärrettävä, että informaatiovaikuttaminen on monimuotoista ja siihen liittyvät tahot toimivat usein monitasoisesti ja organisoidusti, kuten Venäjän esimerkki osoittaa. Tällaiset toimet vaativat niin kansallista kuin kansainvälistä yhteistyötä ja jatkuvaa valppautta.