Miten valkoisen privilegioon ja uuteen etniseen identiteettiin vedotaan Yhdysvalloissa?

Donald Trump ei luonut "käänteisen syrjinnän" narratiivia, mutta hän mobilisoi sen ja vei sen seuraavaan loogiseen vaiheeseen hylkäämällä piilotetut rasialisoinnit ja suoraan vetoamalla rodullisiin ennakkoluuloihin. Tämä siirto vie Yhdysvaltojen oikeistopoliittista kenttää entistä oikeammalle ja normalisoi poliittisen ekstremismin, mikä omalta osaltaan laillistaa valkoisen nationalismin. Clinton varoitti koko vaalikampanjan ajan siitä, että oikeistolainen ekstremismi valtaisi republikaanipuoluetta, ja että Trumpin presidenttiys voisi tuhota ne saavutukset, joita oli tehty viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana kaikkien amerikkalaisten kansalaisten tasa-arvon ja osallisuuden laajentamiseksi. Kuitenkin hänen varoituksensa vain vahvistivat Trumpin kannattajien rivejä. Clinton voitti kansanäänestyksen, mutta ei saanut riittävästi ääniä valitsijamiehistöltä, mikä herätti vanhan keskustelun sen tehokkuudesta.

Yksi keskeisistä tekijöistä on valkoisen ressentimentin käyttö GOP:n puolesta – tunteen, joka perustuu vieraantumiseen, vihaan ja kateuteen. Tämän mekanismin kautta puolue konsolidoi identiteettiään Etelän kansalaisuskonnon (Southern Civil Religion) ympärille ja vetoaa valkoiseen uhriutumiseen. Vetoamalla Herrenvolk-ajatteluun, eli "valtiaan rotuun", joka on uhattuna niin kotimaisista kuin ulkomaisistakin voimista, Trump ja GOP loivat vahvan mobilisointimekanismin pettyneille valkoisille äänestäjille. Trumpin ja republikaanipuolueen strategia teki valkoisesta nationalismista hyväksyttävän valtavirran amerikkalaisille ja toi esiin 1800-luvun Herrenvolk-demokratian uuteen valoon 2000-luvulla.

Etelän historia on hyvä esimerkki siitä, kuinka yhteiskunnalliset ja poliittiset illuusiot voivat juurtua niin syvälle, että ne muodostavat alueellisia identiteettejä. C. Vann Woodwardin kirjoitukset, jotka muotoilivat The Irony of Southern History käsitteen, antavat näkökulman, jonka mukaan Etelä ei voinut päästää irti omista illuusioistaan, ja sen kulttuuri ajautui jatkuvaan konfliktiin ja tappioon. Etelän uskomukset mustan orjuuden ylivertaisuudesta ja "perustuvan täydellisyyteen" olivat perusta valkoiselle etelän identiteetille ja osaltaan vahvistivat Etelästä syntynyttä kansalaisuskontoa.

Etelän kansalaisuskonto ei ole vain menneisyyden selviytymisen tarina, vaan se on muuttunut moderniksi kulttuuriseksi mekanismiksi, joka edelleen ruokkii valkoisten ylivalta-ajattelun heräämistä. Tämä ideologia, joka vedottaa yhteiskunnallisiin pelkoihin ja ennakkoluuloihin, tarjoaa vaihtoehtoisen selityksen globalisaation ja monikulttuurisuuden asettamille haasteille. Se on tullut keskeiseksi osaksi poliittisia väittelyjä, joissa valkoisten ihmisten "uusi uhriutuminen" käy käsikädessä suuren poliittisen polarisaation kanssa. Trumpin ja GOP:n menestys ei ole sattumaa, vaan se heijastaa syvempää kulttuurista ja ideologista muutosta, jossa vanhat, Etelästä periytyvät identiteetti- ja uskomusjärjestelmät löytävät uutta elinvoimaa.

Miten humanistiset tieteet voivat auttaa meitä ymmärtämään nykyistä poliittista hetkeä?

Tulevaisuuden kysymykset, joita ihmiset kohtaavat, eivät ole helposti kumottavissa, kuten Hanlon kirjoittaa. Tällaiset kysymykset, kuten "Voiko olla oikeutettua sotaa?" tai "Onko kuolemanrangaistus moraalinen?" ovat sellaisia, joihin ei ole yksinkertaisia tieteellisiä vastauksia. Kriittinen teoria ja humanistiset tieteet voivat kuitenkin tarjota syvällisiä näkökulmia, jotka auttavat meitä ymmärtämään ajankohtaisia poliittisia ja kulttuurisia ilmiöitä, kuten äärioikeiston nousua ja Donald Trumpin valintaa Yhdysvaltojen presidentiksi vuonna 2016.

Humanistiset tieteet, erityisesti kirjallisuuden, teorian ja filosofian opiskelu, voivat tarjota ainutlaatuisen lähestymistavan nykyhetkeen. Tällainen tutkimus auttaa meitä ymmärtämään, miksi tietyt ideologiat ja poliittiset liikkeet nousevat, ja se voi myös avata ovia vaihtoehtoisille ymmärryksille. Kriittinen teoria ei ole vain akateeminen harjoitus, vaan se voi tarjota välineitä yksilön ja yhteiskunnan agenteiksi tulemiseen, erityisesti aikana, jolloin anti-intellektualismi näyttää olevan vallitseva lähestymistapa monilla hallituksilla ja kansalaisliikkeillä.

Tässä kirjassa pyritään tarkastelemaan, kyseenalaistamaan ja kehittämään ajattelua, joka tarjoaa vaihtoehtoja vaarallisille ideologioille. Yksi tärkeä kysymys on, kuinka kriittinen teoria voi tarjota välineitä tarkastella nykyistä poliittista hetkeä ja sen yhteyksiä menneisiin aikakausiin. Tällainen analyysi ei ainoastaan avaa ovia ymmärtää, kuinka historia ja ajattelu voivat kehittyä epäsuorasti ja odottamattomasti, vaan se myös haastaa lineaarisen käsityksen historiallisesta kehityksestä, joka on ollut vallitseva monissa poliittisissa ja kulttuurisissa kertomuksissa.

Foucault'n ajattelussa tämä ajatus historiallisista käänteistä, jotka eivät ole ennalta määrättyjä, on keskeinen. Foucault'n teoksissa, kuten Tavaroiden järjestys ja Valvonta ja rangaistus, hän esittää, että historian kulku ei ole suoraviivaista, vaan se on täynnä epäsuoria ja ennakoimattomia käänteitä. Tällainen genealoginen lähestymistapa haastaa perinteiset historialliset kertomukset, joissa ajateltiin, että historia etenee kohti vapaampia ja oikeudenmukaisempia yhteiskuntia.

Foucault'n genealoginen analyysi paljastaa, että järjestelmät ja ajattelutavat eivät ole seurausta suurista historiallisista suunnitelmista, vaan ne ovat seurausta monista pienistä, usein arvaamattomista muutoksista. Tämä ei tarkoita, etteikö progressiivista ajattelua ja muutosta olisi ollut, mutta se kyseenalaistaa ajattelutavan, joka pitää historiaa automaattisena kehityksenä kohti parempaa yhteiskuntaa. Tätä kautta voimme nähdä, kuinka nykyhetken äärioikeistolainen liike ja sen arvostelijat usein käyttävät yksinkertaistettuja ja lineaarisia kertomuksia menneisyyden ja nykyisyyden suhteista.

Äärioikeiston nousu ja sen kulttuurimarxilaisuuden ja poliittisen korrektiuuden vastainen taistelu näyttävät olevan vastareaktio sille, mitä he näkevät "katedraali-intelektuellien" eli akateemisten ja hallintoelinten luoman kulttuurin muovaamana. Kriittisen ajattelun ja keskustelun näkökulmasta äärioikeisto esittää itsensä perinteisiä ja valtavirtakulttuuria vastaan taistelevaksi liikkeeksi. Tämä liike käyttää samaa retoriikkaa, jonka humanistiset tieteet ovat kehittäneet, mutta he vääristävät sen omiin tarkoituksiinsa.

Vielä tärkeämpää on ymmärtää, että kritiikin ja ajattelun keinot, jotka ovat olleet humanististen tieteiden keskeisiä välineitä, voivat auttaa myös äärioikeiston vastustamisessa. Ajattelun ja teorian työkalut eivät ole vain akateemista harjoitusta, vaan ne voivat tarjota välineitä yhteiskunnallisten epäoikeudenmukaisuuksien paljastamiseen ja vastustamiseen.

Kriittinen teorian käyttö mahdollistaa nykyhetken ymmärtämisen ja analysoimisen siten, että voimme nähdä, miten nykyinen poliittinen hetki ei ole vain yksittäinen tapaus, vaan osa laajempaa historiallista ja kulttuurista kehitystä. Tämä ymmärrys auttaa myös rakentamaan vaihtoehtoisia poliittisia ja yhteiskunnallisia tulevaisuuksia, jotka eivät perustu pelkästään menneisyyden ja nykyisyyden vääristelyyn, vaan rehelliseen ja kriittiseen ajatteluun.