Tämä ei ole tavanomainen tieteiskirjan aihe, vaan kysymys, joka koskettaa yhä useampia yhteiskuntia ja kansainvälisiä suhteita. Ilmastonmuutoksen ja sääilmiöiden hallinta on aihe, jolle on vaikea löytää yksinkertaisia ratkaisuja, mutta joka tulee vääjäämättä olemaan osa tulevaisuuden suuria haasteita. Siksi ei olekaan ihme, että yhä useammat maat, kuten Britannia, ovat alkaneet investoida sekä tieteellisiin tutkimuksiin että kansainvälisiin yhteistyöprojekteihin, joissa tutkitaan sääilmiöiden hallintaa ja mahdollisuutta säädellä ilmastoa.

Genevessä pidetty sääkonferenssi oli yksi tällaisista aloitteista. Useat valtiot olivat lähettäneet asiantuntijoitaan, toiveena päästä yhteisymmärrykseen siitä, kuinka hallita sääilmiöitä, jotka näyttäytyivät entistä tuhoisampina. Alueet, joilla kesäisin raivoavat myrskyt, olivat saaneet osakseen enemmän huomiota, ja monilla valtioilla oli jo varsin konkreettisia ehdotuksia sääilmiöiden hallinnan välineistä. Tällä hetkellä tutkitaan esimerkiksi sääilmiöiden manipulointia tieteellisesti perustellulla ja kontrolloidulla tavalla.

Tällaisessa tilanteessa ei ole yllätys, että monet asiantuntijat, kuten tohtori Osborne, pohtivat tarkasti, onko tällainen tutkimus todella turvallista ja eettistä. Tähän liittyy paljon epäilyksiä ja kysymyksiä, sillä teknologia, jolla voidaan säädellä säätä, on vielä alkutekijöissään ja sen käyttömahdollisuudet eivät ole täysin ennustettavissa. Miten tällaista valtaa pitäisi käyttää? Kuka on vastuussa, jos säämanipulointi menee pieleen? Jos sääilmiöt alkavat reagoida ennalta arvaamattomalla tavalla, onko se kohtalokasta?

Tohtori Osborne, joka oli itse mukana monilla tieteellisillä konferensseilla, ei voinut olla miettimättä, oliko tämä todella niin harmitonta kuin se näytti. Hänen henkilökohtaiset kokemuksensa, erityisesti liittyen valtion osallisuuteen tietyissä projekteissa, herättivät epäilyksiä. Tällaisessa tilanteessa hän tunsi, että tulevaisuus oli täynnä riskejä. Etenkin, kun teknologia ja tiede etenevät niin nopeasti, että on vaikea arvioida, mitä vaikutuksia niillä tulee olemaan tulevaisuudessa.

Samalla kuitenkin ilmenee, että maailmassa on myös henkilöitä, jotka ovat valmiita tekemään kaikkensa selvittääkseen, miten edetä tällaisessa tilanteessa. Tässä tarinassa tärkeän roolin näyttelee tohtori Neilson, joka tuo esiin huolensa ja yrittää saada lisää tietoa siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Hän ja hänen vaimonsa ovat henkilöitä, jotka kokevat olevansa osa tätä suurempaa globaalista keskustelua, mutta heidän henkilökohtainen kokemuksensa kietoutuu teknologian ja tieteellisen vallan käytön ympärille. Heidän poikansa on joutunut kosketuksiin yrityksensä, Intelin, kanssa, ja se herättää heissä huolta.

Ilmastonmuutoksen ja teknologian yhteenkietoutuvat vaikutukset eivät ole vain teoriassa. Ne koskettavat yksittäisten ihmisten elämää ja voivat tuoda esiin arvaamattomia vaaroja. Meidän tulee siis pohtia, miten tällaisiin haasteisiin voidaan vastata. Koko yhteiskunnan on tärkeää miettiä, millaisia rajoja ja sääntöjä tulisi asettaa, jotta tieteellinen ja teknologinen kehitys ei mene liian pitkälle.

Kaikkien näiden kysymysten edessä on tärkeää muistaa, että teknologia itsessään ei ole hyvä tai paha, vaan sen käyttö riippuu täysin siitä, miten sitä hyödynnetään. Eettiset ja moraaliset kysymykset, kuten vallan käyttö ja vastuullisuus, tulevat olemaan keskeisiä keskustelunaiheita tulevaisuudessa, erityisesti kun on kyse ympäristönhallinnasta ja sen vaikutuksista globaaleihin yhteisöihin.

Mikä on viestin todellinen ydin ja miksi se muuttaa kaiken?

Hän luuli voivansa levätä. Mutta todellisuudessa hänen ympärillään verkko kiristyi. Pienetkin vaikutteet saattoivat muuttaa hänen päätöksiään, kuka tahansa liberaali mieli tai huolimaton toimija voisi horjuttaa hänen suunnitelmiaan. Siksi oli varauduttava — jo etukäteen, ennen kuin hallinta luiskahtaisi käsistä. Se ei ollut enää pelkkää työtä, vaan valta-asetelman rakentamista, salaliittoa, jonka hetki oli lähestymässä. Arabialaisessa ajattelussa aika oli palvelija, ei herra. Kun hetki olisi oikea, toiminta alkaisi, ehkä kahden päivän, ehkä viikon kuluttua, ei enempää.

Samaan aikaan toisaalla tapahtui toisenlainen kriisi, hiljaisempi mutta peruuttamattomampi. Andre, jonka luomisessa oli käytetty tieteen ja teknologian äärimmäisiä keinoja, oli luisumassa kohti fyysistä romahdusta. Hänen lihaksensa, hänen hermostonsa — jokin keskeinen osa hänen rakenteestaan oli kadottamassa toimintakykynsä. Se, mitä oli joskus ollut hänen olemassaolonsa ravintona, oli nyt lopussa. Ei ollut suunnitelmaa, ei kaavaa sen uudelleensynteesiin. Hän oli suunniteltu johonkin tarkoitukseen, mutta hänen rakenteensa ei ollut valmis kestämään sen seurauksia.

Madeleine Dawnay kantoi syyllisyyttä, jonka tiede oli hänelle antanut. Hän oli rakentanut olennon, mutta ei ollut suonut tälle elämää, vain väliaikaisen olemassaolon. Hänestä oli tullut tahtomattaan luoja ja samalla kärsimyksen alkuperä. “Minä tein hänet kärsimään”, hän sanoi, ja hänen äänensä murtui. Hänen edessään oli huone, jonka oven takana olento istui yksin, olento, joka ei ollut täysin ihminen mutta joka tunsi kipua ja pelkoa kuten ihminen.

Fleming, joka oli ollut mukana alusta asti, yritti löytää vastauksia. Hänen ja Andren välissä oli enemmän kuin tieteellinen projekti; siellä oli toivo, syyllisyys ja ehkä rakkauden kaltaista kiintymystä. Hän tahtoi viedä Andren pois, pois hallinnan ja teknologian piiristä, pois niiltä, jotka näkivät hänen arvonsa vain hyödyllisyyden kautta. Mutta Andre ei ollut enää vain hänen luomuksensa tai hänen vaikutusvaltansa alainen. Hän oli nähnyt viestin — viestin, joka oli tullut ajan ja avaruuden halki, viestin, jonka merkitys oli kääntänyt hänen näkökulmansa.

“Minä olen nähnyt viestin tarkoituksen”, Andre sanoi. Hän puhui siitä kuin suojelijoista, “ihmisistä”, jotka ulottivat kätensä universumin toiselta puolelta. Hän puhui heistä kuin veljistään, ei vihollisistaan. Hän uskoi, että voima, jonka he tarjosivat, ei ollut uhka vaan ratkaisu. Hän uskoi, että tämä oli avain selviytymiseen maailmassa, joka muuten sortuisi omaan kaoottisuuteensa. Fleming puolestaan näki siinä vaaran, vallan, joka voisi orjuuttaa yhtä helposti kuin pelastaa. Hän pelkäsi Andren kautta toimivaa voimaa, pelkäsi, että viesti käytti häntä välikappaleena.

Silti Andre pysyi lujana. Hän uskoi, että voima, joka kulutti hänen kehoaan, oli samalla välttämätön. Hänellä oli tehtävä ennen kuolemaansa, mutta hän ei voinut suorittaa sitä yksin. Hän kantoi salaisuutta, joka ylitti ihmisen ymmärryksen, mutta jonka hän oli päättänyt toteuttaa.

Tämä tilanne avaa lukijalle näkymän vallan, tieteen ja inhimillisyyden rajapintaan. Kun luodaan jotakin, joka ylittää luojansa käsityskyvyn, kuka kantaa vastuun? Mitä tapahtuu, kun teknologia, joka alun perin suunniteltiin hallittavaksi, alkaa elää omaa elämäänsä ja vetää puoleensa voimia, joita emme tunne? Onko voima, joka lupaa suojella ja ratkaista, todella vapauttava vai alistava?

Tärkeää on ymmärtää, että tässä ei ole kyse vain yksittäisestä hahmosta tai projektista, vaan laajemmasta moraalisesta ja filosofisesta kysymyksestä: voiko ihminen luoda olennon tai älyn, joka säilyttää inhimilliset arvot, vai onko luomisessa aina mukana hallinnan menetyksen siemen? Tiede voi avata ovia, mutta se ei koskaan yksin ratkaise kysymystä siitä, miten voimaa tulisi käyttää. Se valinta jää ihmiselle, joka on yhtä altis pelolle, kunnianhimolle ja toivolle kuin kuka tahansa tarinan hahmoista.

Miksi ihmiset seuraavat hulluja johtajia myrskyyn asti?

Kaufmanin hengitys salpautui nimen kuullessaan — Neilson. Hänen reaktionsa oli kuin haamun kohtaaminen. Yusel ei uskaltanut katsoa häntä silmiin, ja Kaufmanin viha oli hiljaista mutta yhä kasvavaa. Kysymykset jatkuivat, eikä totuudelle jäänyt enää piilopaikkaa. Bayonetin kärki ja iskut ajoivat Yuselin kertomaan kaiken. Se oli puhdasta pelkoa, mutta myös helpotusta, kun salaisuuden taakka poistui hänen harteiltaan.

Kun Kaufmanin epäilys varmistui, hän otti komennon nopeasti. Amerikkalainen piti hakea. Tornado lähestyi vuorilta, mutta Kaufman ei pysähtynyt katsomaan sitä. Luonto näytti varoittavan — musta kierre nousi ylös ja lähestyi nopeasti, kuin symboli sille, mitä oli tulossa. Ja kun se lopulta iski, se ei jättänyt tilaa missään: maa petti, kivipylväät suojasivat vain osittain, ja ihmisen fyysinen pienuus tuli näkyväksi. Silti Kaufman ei luopunut suunnitelmastaan.

Kylään palattuaan hän löysi raunioita. Talo oli sortunut, ja sen mukana nainen ja lapsi, joista hän olisi halunnut tehdä pelinappuloita. Nyt he olivat pelin ulkopuolella — eikä heidän kuolemansa herättänyt hänessä muuta kuin hienovaraista epämukavuutta. Ehkä ensi kertaa jotain, mikä muistutti katumusta. Mutta ei vielä vastuuta. Hänessä oli syntymässä hiljainen, mutta vielä muotoutumaton tietoisuus siitä, ettei kaikkea voi hallita.

Gamboulin talossa oli pimeää, mutta hän istui pöytänsä ääressä, kuin mikään ei olisi muuttunut. Hän näki itsensä vallan keskipisteenä. Sähkökatkos, rikkoutuneet ikkunat, huutava myrsky ulkona — kaikki nämä olivat hänen mukaansa merkkejä hänen voimastaan. Hän julisti, ettei pelännyt mitään. Kuoleva tyttö oli sanonut, että tietokone oli erehtynyt. Gamboul ei uskonut. Hän ei voinut uskoa. Hän oli nyt kaiken keskiössä — tiedon, voiman ja hallinnan. Hänen maailmansa oli luhistumassa, mutta hän ei vielä nähnyt sitä.

Kaufman ei enää toiminut hänen käskyjensä mukaan. Hän oli nähnyt liikaa. Hänen äänensä oli muuttunut: siinä oli lempeyttä, jota ei ollut aiemmin kuulunut. Hän sanoi sen suoraan: "Et ole enää järjissäsi." Ja vaikka Gamboul nauroi ja halveksi häntä, totuus oli jo läsnä huoneessa. Se seisoi hiljaa heidän välissään.

Hän johdatti itsensä parvekkeelle, vaati Kaufmania seuraamaan. Hän julisti hallitsevansa elementtejä, että mikään ei voisi satuttaa heitä. Mutta hän oli väärässä. Myrsky ei kunnioita harhaa. Se ei kysy, kuka luulee olevansa voittamaton. Se tuli ja murskasi kivestä valetun parvekkeen, paiskasi sen maahan ja vei mukanaan kaiken — myös Gamboulin.

Kaufman jäi yksin huoneeseen. Hän ei tuntenut enää mitään. Hän katsoi ikkunasta, yritti nähdä ruumista, joka oli hautautunut romun alle. Hän ei katsonut pois. Hän ei kokenut samaa levottomuutta kuin aiemmin vanhan naisen kuolleen ruumiin nähdessään. Tämä kuolema oli erilainen. Hän istuutui, sytytti sikarillonsa ja sanoi ääneen: "Kun myrsky on ohi, soitan Lontooseen."

Hän mietti suhteita englantilaisiin, ehkä ensi kertaa ei enää poliittisena kysymyksenä, vaan ihmisyyden näkökulmasta. Dawnay saattaisi olla yhteistyöhaluinen. Fleming ei — hän oli kuin toinen ääripää Gamboulille, mutta ilman hulluutta. Vain periaatteet.

Myrsky laantui, mutta tuuli jatkoi repimistä. Kaufman meni alas. Hän antoi määräyksiä, ja hänen äänensä oli tyyni. Hän ei enää puhunut vallasta tai hallinnasta. Hän puhui siitä, miten toisia tulisi kohdella: Yusel oli vanki, mutta häntä oli kohdeltava kunniallisesti. Tämä yksittäinen käsky oli kuin särö hänen entisessä itsevarmuudessaan. Se ei ollut vielä muutos, mutta alku.

Vallan harha voi rakentua sisäisestä tyhjyydestä, joka vaatii täyttymystä, oli se sitten hallinta luonnonvoimista tai toisista ihmisistä. Gamboul uskoi voivansa ohjata elementtejä, mutta unohti, että ne ovat sokeita. Kauhu ei tule aina vihollisen muodossa. Se voi olla ystävän hiljainen totuus, myrskyn suunnan muutos tai katse, joka ei enää hyväksy.

On tärkeää ymmärtää, että kriisin hetkellä ihminen ei paljastu vaan rakentuu. Se, mihin hän silloin tarttuu — valtaan, pelkoon, ihmisyyteen tai inhimillisyyteen — muovaa kaiken muun ympärillä tapahtuvan. Suurin uhka ei ole ulkoinen myrsky, vaan se, mikä saa meidät uskomaan, että olemme sen yläpuolella.

Mikä rooli sodan ja politiikan taustavoimilla on suurten muutosten taustalla?

Hän tarttui Andrehen ja nosti hänet ylös. Varovasti hän laski tytön kivettyneelle maalle vedenpinnan yläpuolelle ja palasi veneeseen. Hän pyöritti sen ympäri niin, että se osoitti merelle. Vesi valui nopeasti veneeseen. Hänen sitouttaessaan peräsimen puoliväliin ja asettaessaan kaasuvasteen täysille, vene lähti hurjemmin liikkeelle, keula jo laskemassa ja potkuri melkein veden pinnassa. Hän ei jäänyt katsomaan veneen uppoamista; hän nosti Andrehen taas ja kipusi niin nopeasti kuin pystyi korkeammalle maalle kivenkäsittelyjen yli. Maassa oli selvä polku, joka oli muodostunut alueelle, jossa pintamaa oli ohutta ja karkeat heinät ja kitukasvuinen kanerva kamppailivat eloonjäämisestä. Fleming ei ollut yllättynyt tästä, hän oli odottanut sitä. Juuri sillä hetkellä, kun vene oli kääntynyt kohti rantaa, hän oli nähnyt himmeän keltaisen valon muutaman sadan metrin päässä ja maan yläpuolella. Polulta valo oli hahmoton, mutta se oli kapea pystysuora raonmuotoinen aukko, josta näkyi kudottuja verhoja. Hän ei välittänyt siitä, kuka siellä asui; merivartija, operaattori, raketin suuntamittari tai erakko. Tärkeintä oli saada lämpöä ja apua tytölle. Hän oli nyt yhtä eloton käsissään kuin silloin, kun hän oli ensimmäistä kertaa tarttunut häneen luolan altaan reunalta.

Azaran suurlähetystö oli helppo tunnistaa pitkän Edwardian aikakauden talojen rivissä, joiden asukkaat usein väittivät asuvansa Belgravian alueella, vaikka postinumero oli Pimlico. Se oli erottuva, sillä sen rapistuneet ja murtuneet stuukkorakenteet oli korjattu ja maalattu kiiltävällä vaalean kermalla. Talossa liehui komea lippu, ja sen ovessa oli kiiltävä messinkilevy. Sisältä talo oli ylellinen. Suurlähettilään työhuone oli sisustettu sellaisella maun hienostuneisuudella ja ylellisyyden ilmapiirillä, jotka olivat mahdollisia vain, kun rahalla ei ollut suurta merkitystä. Azaran oli muutaman viime vuoden aikana noussut pintaan pienen öljyjärven päällä, jonka brittiläiset geologit olivat kaivaneet aavikon syvyyksistä. Koloneli Salim, Azaran virallinen edustaja Lontoossa, oli ollut maansa vallankumouksen sotilasjohtaja. Hän oli tehnyt kovasti töitä tullakseen tarpeelliseksi presidentille, jonka kohtalo ja juonittelut olivat nostaneet valtaan, ja hänen palkkionsa oli ollut paras diplomaatin virka, jonka presidentti pystyi tarjoamaan. Itse asiassa Azaran ei juurikaan kiinnostanut suurlähetystöjen statukset muissa Euroopan maissa, mutta Britannia oli kuitenkin tällä hetkellä Azaran talouden keskipiste. Salim nautti elämästään lännessä enemmän kuin hän nautti vallanvaihdosta sotilasmaailmasta diplomaattimaailmaan. Hän oli kova mies ja jollain tapaa aito idealisti, mutta hän oli unohtanut uskonnolliset käsityksensä riittävän kauaksi, jotta pystyi nauttimaan alkoholista ja oli löytänyt maun lännen naisista. Yhä enemmän hänet oli vakuuttanut, mihin käytettiin lännen vaurautta. Azarassa varallisuus oli aina ollut loistokasta ja kerskailevaa, mutta lännessä sitä käytettiin ostamaan jotain paljon arvokkaampaa: valtaa.

Tätä valtaa, joka oli rajaton ja loputon, Salim janosi. Hän käveli levottomasti ympäri työhuonettaan harmaana talvisena iltana. Hänen vyötäröönsä oli kertynyt hieman liikaa, ja hänen tumma ihoinen, komea kasvonsa alkoivat pehmentyä, mutta hän oli vielä nuori. Ei ollut pelkkää turhamaisuutta, joka kertoi hänelle, että hän oli yhä vaikuttava. Hän nousi nopeasti, kun palvelija astui sisään ja ilmoitti, että herra Kaufman halusi tavata hänet.

Kaufman oli pitkä ja jäykkä, Salim tunnisti hänet sotilaaksi; mahdollisesti natsi-aikojen alikapteeniksi, ehkä SS-joukoista. Salim ei välittänyt siitä. Oli ollut kerta, vuonna 1943, jolloin hän oli vakuuttanut Rommelin lähettiläälle, että kun aika oli oikea, hän veisi Azaran armeijan Saksan puolelle. “Herr Kaufman”, hän huudahti ja ojensi kätensä. “Istu alas.” Hän oli hieman ylpeä siitä, että hän hallitsi englantia niin hyvin, että se herätti ystävällisen asenteen. Kaufman kumarsi kevyesti ja hymyili. Hänen vaaleansiniset silmänsä, suurentuneet kultakehyksisten silmälasien takaa, tarkastelivat huolellisesti kaikkea työpöydällä ja huoneessa ympärillään. Hän jatkoi hymyilyään ja sanoi kunnioittavasti, että hänet oli määrätty tapaamaan suurlähettiläs.

Salim osoitti vaivautuneesti hopeiseen laatikkoon päin. “Poltatko?” Kaufman veti sikarilaatikon esiin rintataskustaan ja valitsi pienen, lähes mustan sikaarin. Salim nousi ja käveli huoneen toiselle puolelle, jossa oli esillä kuvia Azaranista. “Oletko kiinnostunut arkeologiasta, herra Kaufman?” hän kysyi. “Meillä on todella runsaasti raunioita: kreikkalaisia temppeleitä, roomalaisia areenoita, turkkilaisia moskeijoita, ristiretkeläisten linnoituksia, brittiläisiä panssarintorjuntaloukkauksia. Kaikki ovat yrittäneet ottaa meidät haltuunsa.” Hän kääntyi ja katsoi Kaufmania.

“Ja nyt Intel. Teidän työnantajanne ovat alkaneet kiinnostua pienestä ja harmittomasta maastamme.” Kaufman puhalteli savua. Se leijaili Salimin ympäri, joka teki ällistyneen eleen. “Jos työnantajani todella pitävät kaupalliset tietonsa ajan tasalla, niin sehän on rutiinia, eikö?” Salim laski äänensä matalaksi. “Ei ole mikään salaisuus, että liiketoiminta saattaa rahoittaa irtautumista jostain valtioista. Me aiomme irrottautua brittien öljykaupoista, herra Kaufman. Heidän kenttänsä ei ole ollut kovin jännittävä. Me uskomme, että teillä on tarjottavana enemmän kuin pelkkää öljyä.”

Salim jatkoi, painottaen vakavaa sävyä. “Teidän organisaationne ei ole enää vain kaupallinen toimija. Se on suurin tunnettu kauppayritys, jossa ei ole yhtä virallista kotimaata.” Kaufman ei vaikuttanut olevan moksiskaan.

Miten fotoniikka ja optoelektroniikka voivat parantaa teollisuutta 5.0:ssa?
Miten elää ilman autoa Lake Districtissä?
Miten eksergianalyysi voi optimoida kalvosuolavesijärjestelmien energiatehokkuuden?
Kuinka opettaa lasta vastuullisuuteen ilman pakottamista ja rangaistuksia?
Milloin funktio on konveksi, kovera vai inflektio? Paikallisen geometrian analyysi