Yhdysvaltojen sotilaallinen johtoasema on pitkään ollut keskiössä kansainvälisissä suhteissa ja turvallisuuspolitiikassa. Yksi keskeinen väite on, että Yhdysvaltojen läsnäolo maailmassa on estänyt suuria konflikteja toisen maailmansodan jälkeen. Tästä huolimatta tämä näkemys ei ole yksiselitteinen eikä sitä voida pitää riittävänä selityksenä globaalille rauhalle ja turvallisuudelle. Yhdysvaltojen asema maailmassa, joka perustuu pitkälti sotilaalliseen voimaan, on tuonut esiin monia monimutkaisia kysymyksiä ja ongelmia, jotka eivät aina ole linjassa rauhan ja vakautuksen kanssa.

Yhdysvallat on pitänyt yllä voimakasta sotilaallista läsnäoloa kylmän sodan jälkeisessä maailmassa, ja sen asevoimien laaja verkosto ulottuu moniin maihin ympäri maailmaa. Tällä on toki ollut roolinsa suurten sotien estämisessä, mutta on tärkeää huomata, että korrelaatio ei aina osoita kausaalisuutta. Yhdysvaltojen sotilaallinen voima ei ole ainoa tekijä, joka on vaikuttanut maailmanrauhan säilymiseen. Muut tekijät, kuten ydinaseriippuvuudet, demokraattisen hallintotavan leviämisen, globaalin taloudellisen yhteisriippuvuuden ja väkivallan vastaiset normit, ovat myös olleet tärkeitä tekijöitä pitkän rauhan aikana.

On myös kyseenalaista, kuinka "rauhoittava" Yhdysvaltojen voima oikeasti on. Yhdysvaltojen sotilastukikohdat Euroopassa ja erityisesti Naton laajentuminen Venäjän rajojen läheisyyteen kylmän sodan päättymisen jälkeen on aiheuttanut pelkoa Moskovassa. Itä-Aasiassa Kiina katsoo Yhdysvaltojen jatkuvaa laivaston läsnäoloa uhkana, koska pelkää, että nämä alukset voivat estää tärkeitä kulkureittejä ja estää pääsyn globaaleille markkinoille, mikä puolestaan voi tukahduttaa Kiinan talouden. Samaan aikaan Yhdysvaltojen puolustukseen turvautuvat maat saattavat olla vähemmän motivoituneita panostamaan omaan puolustukseensa, koska he tietävät, että Yhdysvallat suojelee heitä.

Yhdysvaltojen sotilaallisen johtoaseman kannattajat näkevät tällaisen käyttäytymisen "vapaamatkustamisena", joka on hyväksyttävää ja jopa toivottavaa. Esimerkiksi Donald Trump on usein kritisoinut liittolaisten "vapaamatkustamista", mutta primacistien näkökulmasta tämä on osaltaan syytä, sillä se vähentää muiden maiden puolustusmenoja ja mahdollistaa taloudellisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin lisäämisen. Tällainen lähestymistapa voi kuitenkin johtaa siihen, että monilla liittolaisilla on vähäisiä kykyjä hoitaa yhteisiä turvallisuushaasteita, kuten etnisiä konflikteja, terrorismia ja merirosvousta. Tällaisessa tilanteessa Yhdysvallat on ainoa valtio, jolla on riittävän suuri voima turvatakseen maailmanlaajuisen rauhan, mutta se ei välttämättä riitä estämään alueellisia konflikteja.

Vapaan ajattelun kannattajat pelkäävät, että jos Yhdysvallat ei enää suojaa liittolaisiaan, tämä voisi johtaa ydinaseiden leviämiseen. Jotkut maat, jotka ovat aiemmin nauttineet Yhdysvaltojen ydinsuojasta, saattavat harkita omien ydinaseiden kehittämistä, jos ne kokevat, että Yhdysvallat ei enää suojaa heitä. Esimerkiksi Pohjois-Korea on oppinut tämän läksyn Yhdysvaltojen interventioista Serbiassa, Irakissa ja Libyassa, ja se on päättänyt kehittää oman ydinaseohjelmansa estääkseen Yhdysvaltojen sotilaallisen voiman käytön. Tällaisessa maailmassa on myös nähtävissä, että vaikka ydinaseriippuvuus on huolenaihe, sen estäminen on kalliimpaa kuin sen mahdollinen leviämisen estäminen. Harvardin Stephen Walt on todennut, että ydinaseiden leviämisen estämisyritykset voivat olla kalliimpia kuin niiden leviämisen estäminen.

Sotilaallisen primacyn alaisuudessa ei ole vain etuja. Yhdysvallat on onnistunut estämään monilta alueilta vaarallisia asevarusteluja ja mahdollisesti hyökkäyssotia, mutta samalla Yhdysvaltojen liittolaiset ovat tottuneet siihen, että he saavat suojan ilman, että heidän tarvitsee itse panostaa omaan puolustukseensa. Tämä on johtanut tilanteisiin, joissa monet liittolaiset eivät ole valmiita ottamaan vastuuta yhteisistä turvallisuushaasteista. Lisäksi Yhdysvallat ei ole koskaan asettanut liittolaistensa toimintaa kyseenalaiseksi, vaikka he eivät täyttäisi osuuttaan puolustusvelvoitteista, mikä johtaa uskoon, että Yhdysvaltojen turvallisuustakuut ovat ehdottomia. Tämä puolestaan heikentää Yhdysvaltojen neuvotteluvoimaa liittolaistensa suhteen.

Yhdysvaltojen sotilaallinen voima on myös mahdollistanut sen, että jotkut liittolaiset ovat toimineet harkitsemattomasti tai vastustaneet alueellisia kilpailevia maita silloin, kun tasapainoinen lähestymistapa olisi voinut olla paras vaihtoehto. Esimerkiksi Saudi-Arabian sodassa Jemeniä vastaan on nähtävissä, kuinka Saudi-Arabia on toiminut ilman kansainvälisen yhteisön hyväksyntää, sillä he olivat varmoja, että Yhdysvallat antaisi heille diplomatian tukea. Tämä heijastaa laajempaa ongelmaa, jossa liittolaiset voivat tukeutua Yhdysvaltojen tukeen, mikä ei aina johda alueelliseen vakauttamiseen, vaan voi pikemminkin ruokkia jännitteitä.

Kokonaisuudessaan on selvää, että Yhdysvaltojen primacy ei ole ainoa ratkaisu globaalin rauhan ja turvallisuuden säilyttämiseen. Yhdysvallat on saattanut pelata merkittävää roolia maailmanpolitiikassa, mutta sen roolia ei pidä pitää itsestäänselvyytenä, ja rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseen tarvitaan muitakin tekijöitä kuin vain Yhdysvaltojen sotilaallinen johtoasema. On tärkeää, että maailman johtajat ymmärtävät, että pelkästään sotilaallinen voima ei riitä globaaliin rauhaan, ja että alueelliset haasteet vaativat monimutkaisempia lähestymistapoja kuin pelkästään voimankäyttö.

Miten Trumpin ulkopolitiikka muovasi Yhdysvaltojen roolia maailmassa?

Trumpin hallinto oli käänteentekevä ajanjakso Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa. Sen aikana maa irtisanoutui monista kansainvälisistä sopimuksista, hylkäsi perinteiset liittosuhteet ja adoptoi "America First" -politiikan, joka nousi keskiöön hänen hallitsemallaan aikakaudella. Tämä uusi lähestymistapa oli monella tapaa radikaali, mutta se ei ollut täysin vieras Yhdysvaltojen aiemmasta historiasta. Trumpin ulkopolitiikka oli kuitenkin erittäin pragmatistista ja henkilökohtaisella tasolla vaikuttavaa, sillä presidentin omat mielipiteet ja käsitykset ulkopolitiikasta olivat usein ristiriidassa kansainvälisen yhteisön perinteisten arvojen kanssa.

Erityisesti keskustelu Yhdysvaltojen roolista maailmassa kävi kuumaksi sen jälkeen, kun Trump ilmoitti, ettei hän enää halunnut sitoutua Yhdistyneiden kansakuntien (YK) tai Euroopan unionin (EU) kaltaisiin kansainvälisiin elimiin, joita hän piti Yhdysvaltojen intressejä rajoittavina. Tämä herätti kritiikkiä niin kotimaassa kuin ulkomailla, sillä monet pelkäsivät, että maailman johtava valta, Yhdysvallat, eristäytyisi ja jäisi vähemmän vaikutusvaltaiseksi globaalilla areenalla.

Trumpin politiikkaa leimasi myös erityinen keskittyminen kansalliseen turvallisuuteen ja ulkorajojen hallintaan. Rajat olivat tärkeä teema, joka kulki koko hänen kauden ajan. Hän käytti ulkomaalaisia uhkia, kuten terrorismia, ja erityisesti meksikolaisia maahanmuuttajia pelotteena oikeuttaessaan rajapyykkien sulkemisen ja muurien rakentamisen. Yhtä lailla Latinalaisen Amerikan maiden suhteet Yhdysvaltoihin jäivät jännittyneiksi. Trumpin toimet Venezuelassa ja hämmennys, joka liittyi hänen mahdollisiin väliintuloihinsa, olivat esimerkkejä hänen aggressiivisesta lähestymistavastaan.

Samalla Yhdysvallat vahvisti monia kaksipuolisia suhteitaan ja keskittyi nimenomaan Kiinan ja Venäjän kaltaisiin valtioihin, joita Trump piti suurimpina uhkina. Koko hallinnon aikana Yhdysvallat piti yllä kovaa linjaa näitä maita kohtaan, etenkin kauppasodan ja diplomatian kentällä. Samalla se pyrki myös karsimaan monenkeskisiä sopimuksia, kuten Iranin ydinsopimusta, jonka Trump ilmoitti hylkäävänsä ilman selkeää strategiaa sen korvaamiseksi.

Trumpin lähestymistapaa on usein pidetty "ostavan" ulkopolitiikkana, jossa päätökset perustuvat pitkälti presidentin henkilökohtaisiin mieltymyksiin ja usein, ainakin aluksi, ilman selkeää suunnitelmaa tulevaisuutta varten. Hänen tiukkaan linjaansa kansainvälisen politiikan kentällä kuuluvat mm. sisällissodat ja toimet Syyriassa, joista Trump itse oli hyvin ristiriitainen. Vaikka hän ilmoitti haluavansa vetää Yhdysvallat pois monista konflikteista, hänen hallintonsa teki vastakkaisia päätöksiä monesti, kuten Syyrian osalta, jossa Yhdysvallat jäi konfliktin keskiöön sen jälkeen, kun Trump oli ensin ilmoittanut vetävänsä joukot pois.

Mitä sitten jää jäljelle Trumpin kauden ulkopolitiikasta? Erityisesti perusajatus siitä, että Yhdysvaltojen ei tule olla globaali "policeman", vaan pikemminkin itsekkäästi keskittyä omiin etuihinsa, jää historiankirjoihin. Tämän ajattelutavan taustalla oli kuitenkin myös laajempi kansallinen trendi, jossa kansainvälinen yhteistyö ei nähnyt olevansa etusijalla. Jatkuva eroaminen globaaleista sopimuksista ja ydinaseita koskevista keskusteluista sekä liittolaisten epäluottamuksen herättäminen nosti kysymyksiä siitä, mikä on Yhdysvaltojen rooli tulevaisuudessa.

On tärkeää ymmärtää, että Trumpin ulkopolitiikka ei ollut vain hänen henkilökohtainen projekti. Se heijasteli laajempaa yhteiskunnallista ja poliittista jakautumista Yhdysvalloissa, jossa monet kansalaiset olivat valmiita tukemaan tällaisia eristäytyneitä ja protektionistisia politiikkoja, koska ne tuntuivat tarjoavan yksinkertaisia ja suoraviivaisia ratkaisuja maailman monimutkaisille ongelmille.

Muutoksia, joita Trumpin ulkopolitiikka toi mukanaan, ei voi aliarvioida. Se on saanut aikaan kansainvälistä kritiikkiä, mutta myös saanut aikaan syvällisiä keskusteluja siitä, mikä rooli Yhdysvalloilla ja muilla suurilla valtioilla tulisi olla globaalissa järjestelmässä. Politiikka, joka asettaa kansalliset edut aina etusijalle ja antaa vähemmän painoarvoa kansainvälisille yhteisöille, tuo mukanaan mahdollisuuden eristymiselle ja konfliktien syventymiselle.

Miten yritykset suhtautuvat generatiiviseen tekoälyyn ja sen haasteisiin?
Miten käsitellä ei-euklidista graafidataa syväoppimisessa?
Miten hallita aivovamman jälkeisiä käyttäytymis- ja kognitiivisia häiriöitä?