Disinformaation kasvu ei ole vain seurausta sosiaalisen median alustojen hallitsemattomuudesta. Vaikka nämä alustat ovat merkittäviä väyliä häiritsevälle ja väärälle sisällölle, pelkän teknologian syyttäminen peittää alleen syvemmät yhteiskunnalliset muutokset. Institutionaalisen auktoriteetin hajoaminen on ehkä ratkaisevin niistä. Poliittiset johtajat, joiden tulisi perinteisesti toimia tiedon ja järjestyksen lähteinä, osallistuvat yhä useammin itse disinformaation tuottamiseen ja levittämiseen. Tämä kehitys syö kansalaisten luottamusta virallisiin lähteisiin, ja siirtää painopisteen henkilökohtaisiin kokemuksiin, intuitioon ja yhteisöllisiin tunteisiin.

Vaikka erilaiset korjaavat toimet, kuten faktantarkistus, mediakasvatus tai sisällön moderointivaatimukset teknologiayrityksille, ovat usein vilpittömiä, niiden vaikutus jää rajalliseksi. Monet kansalaiset eivät yksinkertaisesti halua uskoa virallista tietoa, koska vaihtoehtoiset kertomukset resonoivat syvemmin heidän kokemustensa ja tunteidensa kanssa. Politiikka ei tällöin enää pyri rakentamaan yhteistä todellisuutta, vaan kilpailee siitä, mikä tarina tuntuu oikealta, ei mikä on totta.

Tässä ilmapiirissä perinteinen ymmärrys disinformaation vaikutuksista yksilötasolla ei riitä. Vaikka tutkimus yksilön kognitiivisista harhoista, kuten vahvistusharhasta (confirmation bias) tai motivaatioperusteisesta skeptisyydestä (disconfirmation bias), paljastaa tärkeitä mekanismeja, se ei selitä ilmiön kollektiivista ja kulttuurista ulottuvuutta. Kokeelliset tutkimukset, joissa ihmiset asetetaan laboratorion olosuhteisiin eristyksissä muusta yhteiskunnasta, eivät vastaa todellista tilannetta, jossa ihmiset elävät verkottuneissa yhteisöissä ja vastaanottavat jatkuvaa informaatiovirtaa monista eri lähteistä.

Vielä ongelmallisempaa on se, että disinformaation levittäminen ei ole satunnainen häiriö sinänsä muuten toimivassa informaatioympäristössä – se on järjestelmän ominaisuus. Tietoiset valeet poliittisissa mainoksissa, joita esimerkiksi Facebook ei korjaa edes selkeän virheen ilmetessä, eivät ole poikkeuksia vaan järjestelmällisen väärän tiedon tuotannon ytimessä. Disinformaatiota tuotetaan teollisessa mittakaavassa, ei yksittäisinä virheinä. Tällaisessa ympäristössä faktantarkistus toimii lähinnä kosmeettisena eleenä niille, jotka eivät sitä tarvitse.

Myös ulkomaiset toimijat, kuten Venäjän valtiolliset mediat ja trollitehtaat, ovat osa tätä kenttää. Ne eivät vain tuo keskusteluun omia narratiivejaan, vaan vahvistavat jo olemassa olevia sisäisiä jakolinjoja. Monesti disinformaatiota ei edes tarvitse luoda alusta asti – riittää, että se nostetaan esiin ja vahvistetaan oikealla hetkellä. Näin syntyy hybridivaikutus, jossa sisäiset ja ulkoiset toimijat ruokkivat toistensa viestejä.

Poliittisen kommunikaation tutkimus nojaa usein edelleen vanhentuneisiin malleihin, jotka kehitettiin massamedian aikakaudella. Niissä oletetaan, että yksilö kohtaa viestit yksin ja tekee päätöksensä rationaalisesti ja loogisesti. Tämän päivän media-ympäristö on kuitenkin sosiaalinen, vuorovaikutteinen ja algoritmisesti muokattu. Tieto ei leviä vain faktoina vaan yhteisöllisinä elämyksinä, osana tunteisiin nojaavaa poliittista identiteettiä. Tässä kontekstissa jopa täysin perättömät väitteet voivat kokea legitimiteetin kokemuksen – ei siksi, että ne olisivat totta, vaan koska ne tuntuvat oikeilta.

On tärkeää ymmärtää, että disinformaation vetovoima ei perustu vain kognitiivisiin heikkouksiin vaan myös emotionaalisiin tarpeisiin ja poliittisiin kokemuksiin. Marginalisoidut ihmiset, jotka kokevat tulleensa unohdetuiksi, etsivät tarinoita, jotka antavat merkitystä heidän kokemuksilleen. Faktantarkistus ei poista syrjäytymisen tunnetta, eikä mediakasvatus ratkaise luottamuspulaa. Disinformaation torjuminen vaatii enemmän kuin yksilön kouluttamista – se vaatii yhteiskunnallisten rakenteiden korjaamista ja uudenlaista ymmärrystä siitä, miten tieto elää ja muuntuu digitaalisessa yhteiskunnassa.

Miten rasismi, talous ja teknologia vaikuttavat autoritaaristen liikkeiden nousuun?

Yksi keskeinen tekijä, joka selittää Trumpin kannatusta ja autoritaarisen oikeiston nousua, on valkoisen patriarkaatin nostalgia, joka resonoi erityisesti valkoisessa työväenluokassa. Monet näistä miehistä tulevat työväenluokan taustoista, ja heidän turhautumisensa, joka juontaa juurensa taloudellisiin epävarmuuksiin ja järjestelmän koettuun vinoutumiseen, on keskeinen osa Trumpin poliittista vetovoimaa. Vaikka vuoden 2008 talouskriisin jälkeiset elpymisraportit antoivatkin toivoa, monet työväenluokan amerikkalaiset jäivät jalkoihin. Yksi tutkimus paljasti, että kolmasosa heistä ei kykenisi kattamaan yllättävää 400 dollarin kulua. Taloudellinen epävarmuus ja viha, joka jäi eloon vuoden 2008 suurkriisin jälkeen, olivat tärkeitä tekijöitä Trumpin yllättävässä voitossa ja autoritaaristen poliittisten suuntausten nousussa.

Kuitenkin tämä taloudellinen analyysi ei ole kiistaton, sillä toiset väittävät, että rasistinen pelko ja kauna olivat motivaattoreita, jotka ohjasivat Trumpin kannattajia. Vahvoja todisteita tämän väitteen puolesta on olemassa. Uloskäynnin vaalikyselyt osoittivat, että valkoiset äänestäjät suosivat Trumpia Clintonia vastaan 21 prosenttiyksikön erolla vuonna 2016. Erityisesti valkoiset evankeliset näkevät tässä mahdollisuuden toteuttaa tavoitteenaan ylivallan perustaminen korkein oikeus, joka toisi muutoksia Roe v. Wade -tapauksen ratkaisuun. On myös kiistatonta, että Trumpin kampanja vuonna 2020 nojasi avoimesti rasistiseen retoriikkaan.

Tässä ajassa, jolloin kotimaan terrorismi yhdistetään lähes poikkeuksetta valkoisiin miehiin, on selvää, että rotu ja luokka ovat keskeisiä tekijöitä, kun pyritään ymmärtämään sitä vihaa, joka saa voimansa esimerkiksi Fox Newsin Tucker Carlsonilta, The Daily Stormer -verkkosivuilta ja presidentti Donald Trumpin retoriikasta. Rotu ja luokka ovat olleet toisiinsa kietoutuneita lähes koko Amerikan historian ajan, kuten historian tutkija MacLean toteaa. Rasismin tarjoama polttoaine oli se, joka mahdollisti libertaarien poliittisten tavoitteiden myymisen suurelle yleisölle, joka muuten ei olisi ollut kiinnostunut libertaarisista talousmalleista.

Libertaarinen politiikka oli pitkälti rakennettu sen varaan, että nostettaisiin esiin patriarkaalinen nostalgia, joka kaivaisi esiin vihan liberaaleja instituutioita kohtaan. Miesvaltaisessa yhteiskunnassa, jossa hallitukset ja julkiset instituutiot ovat heikentyneet, rasismi ja kulttuuriset jakolinjat tarjoavat hedelmällisen maaperän äärioikeiston nousulle. Viholliskuvan rakentaminen ja yhteiskunnan jakaminen vastakkainasetteluihin ovat olleet osa poliittista strategiaa jo 1980-luvulta lähtien, jolloin Ronald Reagan aloitti liikkeen, joka löysi polkuaan niin sanotun Etelän oikeuksien liikkeen kautta. Reaganin julkiset puheet "osavaltioiden oikeuksista" Mississippiissä vuonna 1980 viittasivat siihen, että valkoiset etelän asukkaat, erityisesti he, jotka vastustivat kansalaisoikeuslakia, pystyivät löytämään uuden poliittisen kodin republikaanipuolueesta.

Teknologialla on ollut oma roolinsa tässä kehityksessä. Venäjän häirintä Yhdysvaltain vaaleissa 2016 on yksi keskeinen esimerkki siitä, kuinka teknologia voi vaikuttaa demokraattisiin prosesseihin. Venäjän osallisuus ei ollut pelkästään vaalihuijauksissa, vaan myös erilaisten disinformaatiokampanjoiden toteuttamisessa, jotka lietsovat rotuvihaa ja paniikkia. Venäjän väliintulo ei kuitenkaan ollut aloitteen tekijä. Rasistinen ja xenofobinen retoriikka oli jo pitkään ollut osa amerikkalaista poliittista keskustelua. Sosiaalisen median algoritmit ovat olleet mukana yhteiskunnallisten jännitteiden voimistamisessa. Twitter, Facebook, YouTube ja muut alustat eivät ole vain huonosti suunniteltuja – ne ovat perusominaisuus, joka luo ja syventää poliittisia jakolinjoja.

Jotkut uskovat, että disinformaatio ja sosiaalisen median rooli ovat ratkaisevia tekijöitä, jotka heikentävät totuuden ja tieteellisen tiedon asemaa julkisessa keskustelussa. On kuitenkin tärkeää huomata, että alueilla, joissa valtion instituutiot, tiedotusvälineet ja tiede nauttivat vahvasta legitiimiydestä, disinformaatiokampanjat eivät ole yhtä tehokkaita. Esimerkiksi Baltian maissa venäläiset disinformaatiokampanjat ovat kohdanneet kansallista vastarintaa. Tämä muistuttaa siitä, kuinka tärkeää on, että yhteiskunnan instituutiot pysyvät vahvoina ja kestävinä disinformaation ja ulkoisten uhkien edessä.

Kaiken kaikkiaan rotu, talous ja teknologia ovat olleet keskeisiä tekijöitä nykyisen autoritaarisen oikeiston nousussa. On selvää, että näiden tekijöiden vuorovaikutus on monimutkainen ja vaikeasti selitettävissä pelkän yhden tekijän avulla. On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että sosiaalisen median ja teknologian rooli ei ole vain negatiivinen, vaan se voi myös toimia välineenä totuuden ja rehellisyyden palauttamiseksi julkiseen keskusteluun, jos instituutiot ja kansalaiset osaavat puolustautua niiden väärinkäytöksiä vastaan.

Miten kliinisen tutkimuksen seuranta suunnitellaan ja toteutetaan laadukkaasti?
Miten kasvattaa ja hoitaa yrttejä ja vihanneksia Floridassa: käytännön opas
Miten kemianteollisuus voi saavuttaa kestävyyttä ja kilpailukykyä muuttuvassa maailmassa?