Tyrannia ei ole vain historiallinen ilmiö, vaan se on syvästi juurtunut inhimilliseen luonteeseen ja poliittiseen rakenteeseen. Aristoteleen mukaan tyranni on henkilö, joka nauttii paheista ja ympäröi itsensä heikoilla, huonoilla ja typerillä ihmisillä. Hyvät ja viisaat henkilöt ovat tyrannille kiusallisia, koska he eivät tue hänen vääryyksiään. Tyranni tarvitsee vihollisia, joita vastaan hän voi sodan ja vihamielisyyksien avulla kanavoida kansan tyytymättömyyttä ja samalla vahvistaa omaa asemaansa. Tämä on monella tapaa ajankohtainen kuvaus poliittisista ilmiöistä myös nykymaailmassa.

Aristoteleen ajattelussa tyranni ei ole vain yksilö, joka hallitsee väkivallalla, vaan hän on myös mestari manipuloimaan kansan mieltä. Hän nauttii imartelusta ja flirttailee kansan kanssa, mutta hänen hallintonsa perustuu valheiden ja harhakuvien ylläpitämiseen. Syy siihen, että tyranni vihaa ylpeitä ja vapaita sieluja, kuten Aristoteles selittää, on se, että nämä henkilöt vievät tyrannilta hänen asemaansa ja ylivaltaansa. Tyranni ei kykene itsenäiseen ja oikeudenmukaiseen hallintaan, koska hän ei omaa hyveitä, jotka olisivat hänen luonnollinen voimansa.

Nykypäivän poliittinen elämän tragedia ei ole uusi, eikä Donald Trump ole ainoa mahdollinen tyranni, joka on noussut valtaan. Hänen taustallaan on pitkä historiallinen kehitys, jossa edelliset vallanpitäjät, kuten Richard Nixon ja Bill Clinton, ovat myös syyllistyneet toimintaan, joka on saastuttanut valtion instituutiot. Politiikan maailmassa esiintyy aina samaa dynamiikkaa: tyranni ja hänen imartelijansa luovat illuusion vallasta, mutta todellisuus on usein paljon rumempi ja moraalisesti korruptoituneempi.

Tyrannit nauttivat imartelusta, mutta tämä on vain pintakiiltoa. Vallassa pysyäkseen heidän täytyy manipuloida mielipiteitä, luoda liittoumia ja manipuloida ihmisten käsityksiä. Tämä luo valheiden ja valta-asetelmien verkoston, jossa suuri osa kansasta pysyy uskollisena tyrannille, vaikka tiedossa on hänen valheensa ja toimensa. Tämä on inhimillinen ongelma, joka ei rajoitu mihinkään tiettyyn puolueeseen tai aikakauteen.

On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että poliittinen tragedia ei ole vain tyrannien ja heidän kannattajiensa vastuulla. Myös kansan rooli on merkittävä. Poliittinen kehitys riippuu meistä kaikista, sillä jokainen meistä voi vaikuttaa poliittisiin rakenteisiin ja yhteiskunnan moraaliin. Tämä on se suuri haaste, jonka Aristoteles ja muut filosofit ovat korostaneet: tiedon ja itsesäätelyn kehittäminen ei ole vain vallanpitäjien tehtävä, vaan myös kansalaisilla on vastuu toimia viisaasti ja oikeudenmukaisesti.

Tässä ei kuitenkaan ole kyse vain rakenteellisista ongelmista, kuten puolueiden välistä taistelua vallasta, vaan myös syvemmästä moraalisesta kysymyksestä. Edes filosofinen tyranni, joka olisi valaistunut ja oikeudenmukainen, ei ole realistinen ratkaisu, koska ihmisen luonteessa on syvällä halu valtaan ja hallintaan. Ihmiskunnan moraalinen ja poliittinen epäonnistuminen on liian syvälle juurtunut, jotta tällainen utopia voisi toteutua.

Sen sijaan, mitä tarvitsemme, ovat valistuneet kansalaiset. Aristoteleen ajatus "sekoitetusta hallitusmuodosta", jossa valta jakautuu ja tasapainottuu, on edelleen relevantti. Mutta vaikka rakenne sinänsä voi auttaa, se ei ole ratkaisu ilman yksilöiden sisäistä valistusta ja moraalista vastuuta. Meidän on jatkuvasti kehitettävä itseämme ja toimittava viisaasti ja oikeudenmukaisesti, jos haluamme elää paremmin yhteiskunnassa.

Lopulta tärkeää on, että pelkät rakenteet tai poliittiset muotot eivät voi ratkaista ongelmia, ellei niiden taustalla ole ihmisten sisäistä viisautta ja moraalia. On huomattava, että kun valtio ja lait eivät ole kunnossa, mikään ei auta, ellei kansalaiset itse toimi esimerkkeinä hyveistä ja oikeudenmukaisuudesta.

Miten ymmärrämme "tyhmyyden" politiikassa ja yhteiskunnassa?

Presidentti Trump sanoi kesäkuussa 2019 antamassaan haastattelussa: "Joe Biden on tyhmä." Tällaisten hyökkäysten kohteeksi joutuvat usein paitsi poliittiset vastustajat, myös liittolaiset, jotka eivät täysin noudata hänen linjauksiaan. Trumpin käytössä oleva kieli, kuten nimittely "uninen Joe" ja vihjaukset Bidenin mahdolliseen seniiliyyteen, ei perustu objektiivisiin arvioihin tai tieteellisiin tutkimuksiin. Tämä oli tyypillinen esimerkki Trumpin retoriikasta: voimakasta, usein sarkastista ja loukkaavaa kielenkäyttöä.

Trumpin käyttöön ottamat termit, kuten "dummy" ja "moron", ovat yleisiä hänen lausunnoissaan. Hänen Twitter-arkistonsa paljastaa, että hän käytti "dummy"-nimitystä lukuisista tunnetuista henkilöistä, kuten Bill Maherista ja Rosie O'Donnellista aina Beto O'Rourkeen ja Brian Williamsiin asti. Vastaavasti "moron"-sana esiintyy Trumpin viesteissä useammin kuin kolmeenkymmeneen otteeseen. Esimerkiksi tammikuussa 2020 hän retweettasi loukkauksen, jossa kutsuttiin kongressiedustaja Alexandria Ocasio-Cortezia "häpeälliseksi, lähes lukutaidottomaksi tyhmäksi."

Mutta tyhmyyteen liittyvä retoriikka ei rajoitu vain Trumpin vihollisiin. Senaatin vähemmistönjohtaja Chuck Schumer nimitti Trumpia "moroniksi" syyttäessään häntä koronapandemian huonosta hoidosta syksyllä 2020. Myös entinen republikaanipuolueen edustaja John Boehner on syyttänyt puoluettaan ja sen jäseniä "moroneista" ja muistutti, että vuonna 2010 Teekutsuliike sai valtaan yksinkertaisilla viesteillä ilman suurta älyllistä taustaa. Boehnerin mukaan tuolloin riitti, että ehdokkaalla oli R-kirjain nimen vieressä.

Kuitenkin yksi tunnetuimmista "moron"-nimityksistä on peräisin Trumpin entiseltä ulkoministeriltä Rex Tillersonilta, joka väitti Trumpia "moroniksi" vuonna 2017 (joidenkin raporttien mukaan jopa "helvetin tyhmäksi moroniksi"). Trumpin vastaus ei jäänyt odottamatta, vaan hän tuomitsi Tillersonin kyvyttömyyden ja väitti tämän olleen "kivimäinen" ja "laiska kuin helvetti."

Polarisaatio ilmenee jopa republikaanien sisällä: joko olet Trumpin puolella tai vastaan. Tämä ristiriita liittyy siihen, kuinka älykkyyttä ja viisautta käsitellään. Konservatiivit näkevät usein liberaalit tyhminä ja päinvastoin. Hillary Clinton totesi kerran, että puolet Trumpin kannattajista voisi mahtua "surullisten" joukkoon, koska heillä oli hänen mukaansa rasistisia, seksistisiä, homofobisia ja islamofobisia ajatuksia. Samalla Trump puolestaan syytti liberaaleja tyhmyydestä. Trumpin kannattajat käyttävät usein loukkaavaa kieltä, kuten "libtard", joka on yhdistelmä "liberaali" ja "retardi" — toisin sanoen sananlasku, joka pyrkii loukkaamaan vastustajia.

Kuitenkin on tärkeää huomata, että sana "moron" oli alun perin käytössä aivan eri tarkoituksessa kuin nykyään. Se otettiin käyttöön 1900-luvun alussa eräänlaisena luokitteluna ihmisten henkisten kykyjen arvioimiseksi. "Moron" liittyi lääketieteelliseen luokitteluun, jossa mielenterveysongelmia käsiteltiin niin, että "idioti" oli kaikkein heikoin mieli, "imbecile" seuraava taso ja "moron" puolestaan oli henkilö, jonka kehitys oli vastaava kuin 12-vuotiaan lapsen. Tätä luokittelua käytettiin erityisesti eugeniikan ja etnisten ennakkoluulojen perusteella, joten sana on saanut osakseen vakavaa kritiikkiä.

Moronin kutsuminen on ongelmallista, sillä se voi olla hyvin loukkaava ja aliarvioiva termi. On kuitenkin huomattava, että se, mikä minusta näyttää tyhmältä, voi toiselle näyttäytyä älykkyytenä. Esimerkiksi Raamatussa Paavali toteaa, että maailmankatsomus saattaa vaikuttaa tyhmältä, mutta Jumalan "tyhmyys" on todellista viisautta. Tämä ajatus voidaan nähdä myös filosofisessa perinteessä, jossa pyritään tunnistamaan viisauden ja tyhmyyden ero — kuten antiikin kreikkalaisessa teatterissa, jossa hulluus ja viisaus yhdistyivät usein rooleihin, kuten narrin tai sokean profeetan hahmoihin.

Viime kädessä on tärkeää ymmärtää, että tyhmyys ja viisaus ovat usein subjektiivisia käsitteitä. Tämä ei tarkoita, etteikö voisi olla objektiivisia mittareita oikeudenmukaisuudelle ja viisaudelle. Filosofinen valaistuminen, rationaaliset perustuslait ja yhteiset moraaliset vastuut voivat toimia ratkaisuina tyrannian ja sycophantin ongelmiin. Kyse ei ole pelkästään perspektiivistä, sillä suhteellisuus ja perspektiivisyys vievät harhaan. Objektiivinen totuus ei ole kadonnut, vaikka maailman politiikassa ja keskusteluissa se saattaa tuntua usein hämärtyneeltä. On edelleen olemassa objektiivisia standardeja oikeudenmukaisuudelle ja viisautta käsitteleville keskusteluille, joita tulisi vaalia.

Miten sylkkärit osallistuvat tyrannian syntyyn ja miksi he ovat vastuussa?

Sylkkärin rooli yhteiskunnassa on monitahoinen ja vaikeasti määriteltävissä. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että sylkkäri on tietyllä tavalla vastuussa tyrannin noususta. Tällöin emme kuitenkaan puhu syyllisyydestä samalla tavalla kuin oikeudellisessa mielessä; emme välttämättä ehdota, että sylkkäri tulisi rangaista. Tämä ajattelutapa, joka käsittelee syyllisyyttä neutraalilla ja rangaistuksesta piittaamattomalla tavalla, liittyy laajemmin rakenteellisiin vääryyksiin, institutionaaliseen rasismiin ja väkivaltaan, eli järjestelmällisiin ja institutionaalisiin ongelmiin. Tällaiset aiheet ovat tulleet entistä ajankohtaisemmiksi, erityisesti mustien miesten poliisiväkivallan yhteydessä. Rakenteellisten kysymysten tarkastelu vie huomion pois yksittäisten toimijoiden oikeudellisista vastuista. Sen sijaan keskiöön nousee järjestelmän rooli ongelmien synnyssä ja niiden ratkaisemisessa.

Rakenteellisesta näkökulmasta tarkasteltuna sylkkäri ei ole oikeastaan syyllinen. Hän on enemmänkin olosuhteiden uhri, joka sopeutuu yhteiskunnan normeihin ja käytäntöihin. Opportunismi perustuu siihen, että mahdollisuuksia syntyy. Kuitenkin tämä tulkinta on jossain määrin pakoileva, kun tarkastellaan sylkkärin käytöstä syvällisemmin. Ensinnäkin sylkkäri hyötyy siitä vallan järjestelmästä, jossa hän toimii. Mitä korkeammalle poliittisessa hierarkiassa mennään, sitä todennäköisempää on, että sylkkäri tietää tarkalleen, mitä hän tekee, ja haluaa nimenomaan hyötyä pelistään. Lisäksi hänen asemansa vallassa asettaa hänelle erityisen velvollisuuden olla osallistumatta vääryyksiin. Tyranni saattaa nimittäin rekrytoida sylkkäreitä palvelukseensa, mutta esimerkiksi Yhdysvalloissa, joka on edustuksellinen demokratia, vaaleilla valitut johtajat ja virkamiehet vannovat valan, joka sitoo heidät lakiin ja yhteisön palveluun. Edustuksellisessa demokratiassa sylkkärin rooli tyrannian tukijana on suoranaista virkavelvollisuuden laiminlyöntiä – kuten senaattori McConnell itse totesi liittyen Trumpiin.

Sylkkärien vaarallisuus ei ole ainoastaan heidän kyvyssään myötäillä tyranniaa, vaan myös siinä, miten heidän asemansa ja suhteensa yhteiskunnassa luovat odotuksia, jotka sitten vääristyvät ja kääntyvät ylösalaisin. Sylkkäri ei ole se, mitä hän itsestään väittää. Tämä vääristymä on havaittavissa erityisesti silloin, kun kyse on poliittisista sylkkäreistä, jotka imartelevat ei vain tyranniaa itseään, vaan myös kansaa. Platonia lainaten, sylkkäri voi olla "mobbia imarteleva puhuja", joka houkuttelee kansan suosion tyrannin puolesta.

Imartelu ei aina ole väärin. Lapsille, opiskelijoille ja rakastavaisille voidaan toisinaan antaa kehuja, vaikka ne eivät täysin vastaisikaan todellisuutta. Tämä ei ole suoranaista valheellista käytöstä, vaan enemmänkin mitä Frankfurt kutsuu "hölynpölyksi", jossa puhuja ei ole kiinnostunut totuudesta, vaan siitä, että saa toisen puolelleen. Tämä ilmiö ei kuitenkaan ole vaarallinen silloin, kun kyse on arjen kehuista ja rohkaisusta. Mutta kun sylkkäri imartelee tyranniaa ja kansaa oman hyödyn vuoksi, se on jo manipulaatiota. Sylkkäri tietää, että hän ei puhu totuutta ja yrittää käyttää tätä valheellista puhettaan omaksi edukseen. Imartelu on toisinaan enemmän kuin pelkkä valhe: se on strategia.

Platonia ja Plutarkhosia lukemalla voidaan saada tarkempi käsitys siitä, miksi tällainen imartelu on niin vaarallista. Plutarkhos huomauttaa, että kansan imartelijat ovat itse asiassa yhteisölle ja itselleen vaarallisia, sillä he puhuvat ilman ajatusta ja itsehillintää, usein vulgaaristi ja ilman syvällistä sisältöä. Tällaiset puheenvuorot voivat olla haitallisia yhteiskunnalle, koska ne vääristävät yleistä keskustelua ja vievät yhteisöä kohti pinnallisia ja haitallisia arvoja.

Sylkkärin rooli ei ole vain yksinkertainen käskyntekijä, vaan hän on performoija, joka esiintyy ja teeskentelee. Hänelle ei riitä pelkkä hyöty, vaan hän haluaa myös näkyvyyttä ja aseman. Tämä tekee hänestä vaarallisen, sillä hänen puheensa ja tekojensa taustalla ei ole aitoa huolta yhteisöstä tai totuudesta, vaan henkilökohtainen etu. Hänen tehtävänsä ei ole edistää oikeudenmukaisuutta, vaan manipuloida ja käyttää hyväkseen mahdollisuuksia, joita tyranni ja kansa tarjoavat.

On tärkeää huomata, että vaikka sylkkärin toiminta näyttäytyy monessa tapauksessa passiiviselta ja ikään kuin seuraavan yhteiskunnan käytäntöjä, hänellä on kuitenkin vastuu. Hänen etuoikeutettu asemansa ja läheinen suhteensa valtaan tekevät hänestä osaltaan vastuullisen yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuksista ja rakenteellisista ongelmista. Vaikka sylkkäri voi olla yksilönä uhrin asemassa, hänen osuutensa ei ole vähäpätöinen. Sylkkäri ei ole vain osa järjestelmää, vaan hän on aktiivinen toimija, joka edistää sen ongelmallisia piirteitä.

Mikä on moraalin merkitys poliittisessa kontekstissa?

Moraali, kuten yhteiskunnallinen järjestys, on ollut aina keskeinen osa poliittista keskustelua. Filosofit ja poliitikot ovat pohtineet sen merkitystä, erityisesti silloin, kun moraali liittyy valtaan, johtamiseen ja yksilön vastuuseen yhteiskunnassa. Tämä pohdinta on ollut erityisesti esillä silloin, kun tarkastellaan autoritaarisia hallintojärjestelmiä ja niiden suhdetta yksilönvapauteen ja oikeudenmukaisuuteen.

Moraali ei ole pelkästään henkilökohtainen arvo- ja uskomusjärjestelmä, vaan se ulottuu syvälle yhteiskunnan rakenteisiin ja vaikuttaa siihen, miten hallitsijat tekevät päätöksiä, jotka vaikuttavat koko kansakuntaan. Etenkin silloin, kun pohditaan moraalin ja vallan suhdetta, korostuu filosofinen pohdinta, kuten Platonin ja Aristoteleen ajatukset siitä, kuinka yhteiskunta ja oikeudenmukaisuus voivat parhaiten toimia. Platonin ideaalissa yhteiskunnassa, johon hän viittaa teoksessaan "Valtiollinen", filosofikuninkaat ovat ne, jotka kykenevät tekemään oikeudenmukaisia päätöksiä, koska he ymmärtävät korkeamman moraalin ja hyveiden merkityksen.

Tämä ajatus perinteisistä, jopa utopistisista, hallintomalleista kohtaa jyrkän vastareaktion modernissa poliittisessa keskustelussa. Karl Popperin "Avoin yhteiskunta ja sen viholliset" -teoksessa esittämät kritiikit autokraattisista hallintojärjestelmistä antavat käsityksen siitä, kuinka vaarallista on antaa liian suuri valta yksilölle tai pienelle johtajaryhmälle. Popperin mukaan avoimen yhteiskunnan arvot, kuten yksilönvapaus ja demokraattinen osallistuminen, ovat itse asiassa perusta moraaliselle päätöksenteolle, sillä ne estävät vallan keskittymistä ja luovat tasapainon, joka on välttämätön oikeudenmukaisuuden toteutumiselle.

Myös Leo Straussin ja Allan Bloomin tutkimukset Platonia ja Aristoteleeta koskien tarjoavat syvällistä pohdintaa siitä, kuinka filosofia voi opastaa poliittista päätöksentekoa. Straussia kiinnostaa erityisesti, miten klassiset filosofit määrittelivät hyvän hallitsijan ja sen, kuinka hänen on oltava kyvykäs erottamaan, mikä on moraalisesti oikein ja mikä ei, erityisesti silloin, kun hänen päätöksensä koskettavat kansan hyvinvointia.

Yksi keskeinen teema on se, kuinka moraali liittyy yksilön vastuun tunnistamiseen ja siihen, kuinka poliittiset johtajat voivat käyttää valtaansa oikeudenmukaisesti. Kansalaisen moraali ei ole vain henkilökohtainen valinta, vaan se on myös yhteiskunnallisesti rakentuva kokonaisuus, joka vaikuttaa siihen, miten yksilöt osallistuvat demokratian ja oikeudenmukaisuuden toteuttamiseen.

Moraalin rooli ei rajoitu kuitenkaan vain johtajien ja hallitusten päätöksentekoon. Se ulottuu myös yksilön vastuuseen ja rooliin yhteiskunnassa. Aristoteleen "Nikomakhoksen etiikka" käsittelee yksilön moraalista vastuuta, joka ei ole pelkästään omien tekojen tarkastelua, vaan myös ymmärrystä siitä, että yksilön teot vaikuttavat yhteiskuntaan. Tämä ajatus on erityisen tärkeä silloin, kun tarkastellaan poliittista vastuuta ja sen merkitystä kansalaiselle, joka toimii demokraattisessa yhteiskunnassa. Yksilön moraalinen vastuu ei ole vain passiivista hyväksymistä, vaan aktiivista osallistumista oikeudenmukaisuuden edistämiseen.

Vaikka perinteiset filosofiset teoriat, kuten Platonin ja Aristoteleen, korostavat hyveellistä hallintoa, modernit ajattelijat, kuten Michel Foucault ja Jean-Paul Sartre, tuovat esiin näkökulman, jossa valta ja moraali eivät ole yksinkertaisia tai kiinteitä käsitteitä. Foucault'n ajattelussa valta ei ole vain hallitsijan tai yhteiskunnan käsiin keskittynyt ilmiö, vaan se on läsnä kaikessa vuorovaikutuksessa, kaikissa sosiaalisissa rakenteissa ja suhteissa. Tällöin moraali ei ole vain päätöksenteon ohjaaja, vaan se on myös jatkuvassa muotoutumisessa ja tarkastelussa.

Filosofisen pohdinnan lisäksi on tärkeää ymmärtää moraalin vaikutus käytännön politiikassa. Donald Trumpin politiikka, erityisesti hänen puheensa ja toimensa, ovat herättäneet laajaa keskustelua moraalin ja vallan suhteesta. Trumpin retoriikka, jossa hän usein yhdistää kansallismielisyyden ja voimakkaan henkilökohtaisen agendan, on nostanut esiin kysymyksiä siitä, mitä moraali tarkoittaa poliittisessa kontekstissa. Hänen käytöksensä ja arvot voivat näyttäytyä voimakkaina ja yksinkertaisina, mutta ne heijastavat myös sen, kuinka moralistiset väitteet voidaan käyttää valta-asemien vahvistamiseen.

Onkin tärkeää huomata, että moraali ei ole staattinen eikä yksiselitteinen. Poliittinen konteksti, yksilöiden arvot ja yhteiskunnalliset muutokset voivat muovata moraalin käsitystä ja vaikuttaa siihen, kuinka se ilmenee poliittisessa päätöksenteossa. Ymmärtäminen siitä, että moraali on monisyinen ja usein ristiriitainen osa poliittista elämää, on avain siihen, että voimme arvioida poliittisia toimijoita ja heidän päätöksiään objektiivisesti.

Mikä on tyrannian perimmäinen ongelma ja sen yhteys jumaluuteen?

Tyrannian halu on ikivanha inhimillinen pyrkimys, joka on läsnä kulttuureissa ja ajattelussa kautta historian. Antiikin ajattelijat, kuten Sokrates, kuvasivat tämän halun valtiaaksi tulemiseen ja maallisen kunnian saavuttamiseen. Sokrates esitti, että Alkibiades, joka oli kuuluisa Ateenan nuori johtaja, ei halunnut hallita vain Ateenaa tai kreikkalaisia, vaan koko maailmaa. Hänen tavoitteensa oli täyttää maailma omalla voimallaan ja maineellaan, voittaen kunnianpelin, joka oli tarkoitettu näyttämään, että hän oli kunniaan oikeutettu enemmän kuin kukaan muu koskaan ennen häntä. Alkibiades ei ollut yksin tässä kunnian ja maallisen voiman tavoittelussa. Hän oli osaltaan seurausta siitä, mitä voidaan pitää ylimielisenä kunnianhimona, joka nousee yli oikeudenmukaisuuden ja yhteisen hyvän.

Alkibiadeen kaltaiset hahmot ovat muistutuksia siitä, kuinka suurta valtaa tavoiteltaessa ihmiset voivat menettää käsityksensä siitä, mitä on todellinen kunnia ja hyveellinen johtajuus. Tämä sisäänrakennettu halu tulla ylivertaiseksi ja syrjäyttää muut voidaan nähdä myös suurten historian hahmojen, kuten Aleksanteri Suuren, käyttäytymisessä. Aleksanteri seurasi Alkibiadeen jalanjälkiä pyrkien hallitsemaan maailman ja otti jopa persialaisten keisareiden tavat omakseen. Hänen hallintonsa ei ollut vapaa väkivallasta, vaan hän surmasi ne, jotka eivät suostuneet alistumaan hänen tahtoonsa.

Machiavelli huomautti, että tyrannia on pakanallinen ajatus, joka on keskittynyt itsekkäisiin maallisiin intresseihin ja maalliseen kunnianhimoon. Kristinusko taas korostaa nöyryyttä ja maailman hyvistä halveksuntaa. Machiavelli erotteli kristinuskon ja pakanallisten uskomusten välillä, joissa vain ne, jotka olivat saavuttaneet suurta maallista gloriaa, kuten armeijoiden päälliköt ja valtioiden johtajat, saivat jumaluuden aseman. Kristityt eivät palvoneet Rooman keisaria, ja tämän vuoksi heitä myös vainottiin. Tyrannia, hän väitti, oli eräänlainen häpeä, koska tyranni käytti valtaansa väärin.

Tyrannian ongelma on, että tyranni tavoittelee omaa maallista kunniaansa välinpitämättömänä moraalista, korkeammista totuuksista tai yhteisestä hyvästä. Amerikkalainen pastori Jonathan Mayhew, joka vaikutti voimakkaasti Yhdysvaltain itsenäisyyspäivän perustajiin, piti tyranniaa henkisenä rikoksena ja uskonnollisena vastakkainasetteluna. Hänen mukaansa tyrannia tuottaa välinpitämättömyyttä, raakaa väkivaltaa ja masentaa ihmisten henkisen arvon. Tyranni tekee vahvimmatkin mielipiteet heikoiksi ja suurimmatkin mielet pienten kaltaisiksi. Mayhew'n mukaan tyrannia ei voi tuottaa mitään suurta ja hyvää, ja sen vuoksi se on kaikille totuuden ja ihmisyyden ystäville vastustettavaa. Tämä on syy, miksi kaikkien, jotka uskovat Jumalaan ja kristinuskoon, pitäisi osaltaan vastustaa tyranniaa.

Sokratiksen ja Platonin mukaan tyrannian estämiseksi olisi tarjottava koulutusta, joka keskittyy hyveisiin, oikeudenmukaisuuteen ja yhteiseen hyvään. Valtioiden ja kansan on oltava rehellisiä, oikeudenmukaisia ja kiinnostuneita yhteisestä hyvästä. Siksi on luotava oikeudenmukaisia lakeja, vaikka nekin voivat epäonnistua. Tämä vaatii meiltä jatkuvaa työtä ja huolellisuutta. Anarkismi, jossa pyritään elämään ilman poliittista valtaa tai pakottavaa lakia, voi olla houkutteleva vaihtoehto, mutta se jää unelmaksi. Koska ihmisten luonne ja hyveet eivät ole täydellisiä, meidän on luotava järjestelmiä ja lakeja, jotka tukevat oikeudenmukaisuutta.

Vaikka emme voi itseämme pelastaa jumalallisen väliintulon kautta, meidän täytyy pyrkiä pelastamaan itsemme kansalaisten ja johtajien koulutuksella ja järkevällä lainkäytöllä. Platoni ja Sokrates varoittivat jumalallisen oikeuden periaatteista, joiden mukaan kuninkailla olisi oikeus hallita vain, koska he ovat saaneet jumalallisen voiman. Tämä oli vierasta modernille lännen ajattelulle, mutta antiikin aikana ajatus oli tuttu. Platon huomautti, että jumaluuden ja tyrannian välillä oli tiivis yhteys. Esimerkiksi Sokrateen keskustelussa Theagesta kanssa, nuori mies sanoo haluavansa tulla tyranniksi, hallitsemaan kaikkia, ja jos ei kaikkia, niin ainakin mahdollisimman montaa. Hänen tavoitteensa on saavuttaa jumalallinen valta. Tämä ajatus siitä, että tyranni haluaa olla jumala, on vakiintunut moniin uskomusjärjestelmiin, mutta se on väärä käsitys siitä, mitä todellinen johtajuus on.

Tyrannin mielenlaadussa on myös väärinkäsitys siitä, että jos jumala on kaikkivaltias, hänen tulisi olla myös kaikkivaltias tyranni. Näin ajattelevat tyrannit näkevät Jumalan vallan, mutta unohtavat, että Jumala on ennen kaikkea hyvä ja oikeudenmukainen. Todellinen johtajuus ei synny väkivallasta eikä alistamisesta, vaan hyveellisyydestä ja arvoista. Tämä virheellinen näkemys johtaa sekä poliittisiin että teologisiin harhapolkuihin, jotka voivat johtaa yhteiskuntien tuhoon ja henkiseen alistumiseen.

Miten luodaan vastuullisen ohjelmistokehityksen kulttuuri organisaatiossa?
Tarvitsevatko hevoset oikeasti kenkiä – ja tarvitsemmeko me?
Kuinka tekoälyn ja robotiikan vallankumous muuttaa työmarkkinoita ja elämäämme?
Miten parantaa mallin tarkkuutta ja estää ylisovitusta koneoppimisessa?