Miten sosiaalisen median alustat säätelevät sisältöä ja mitä tämä tarkoittaa yhteiskunnalle?

Facebook, YouTube ja Twitter ovat nykyään entistä avoimemmin ja aggressiivisemmin mukana käyttäjien sisällön sääntelyssä. Ne pyrkivät aktiivisesti tunnistamaan ja poistamaan valeprofiilit sekä poistamaan sisältöjä, jotka rikkovat niiden sääntöjä. Facebook ja Twitter ovat myös poistaneet pimeät mainokset, mikä tarkoittaa, että kaikki mainokset ovat nyt julkisesti näkyvillä ja arkistoitavissa. Tärkeä askel oli myös se, että molemmat alustat ilmoittivat muuttavansa algoritmejaan rajoittaakseen niin sanottua "rajapintasisältöä", eli "sensationalistista ja provosoivaa sisältöä", joka voi heikentää julkista keskustelua ja johtaa polarisaatioon. Zuckerbergin mukaan Facebook ei kuitenkaan estä tällaisia julkaisuja, vaan rajoittaa niiden näkyvyyttä uutisvirrassa. Näin ollen, vaikka vääräksi todetut julkaisut voivat kadottaa jopa 80 % tulevista näkymistään, ne eivät ole kokonaan poissa alustalta.

YouTube teki samankaltaisen ilmoituksen vuonna 2019, kertomalla, että sen algoritmi muuttuisi vähentämään niin sanottujen "rajapintasisältöjen" leviämistä. Kuitenkin YouTube on jatkanut tällaisten videoiden näyttämistä hakutuloksissa ja jakamalla niitä salaliittoteoreetikoiden kanavilla, joilla on miljoonia seuraajia. Kritiikit ovat nousseet esiin, sillä monet katsovat, että YouTuben toimet ovat jääneet pinnallisiksi ja niiden vaikutus on rajoitettu. Sosiaalisen median ja disinformaation torjuminen on poliittisesti herkkä alue, sillä nämä toimet saattavat nostaa esiin kysymyksiä, jotka koskevat vaikkapa sananvapautta tai poliittista tasapuolisuutta.

Twitterin toimista on tullut paljon keskustelua. Vuonna 2018 Twitter ilmoitti ryhtyvänsä toimiin "trollimaisuutta" vastaan ja puuttuvan käyttäjien, joiden viestit vääristävät julkista keskustelua. Alusta alkoi analysoida käyttäjien tilejä, ei vain yksilöiden sisältöjä, vaan myös sitä, kuinka tilit olivat yhteydessä muihin, jotka rikkoivat sääntöjä. Tämä johti konservatiivien syytöksiin siitä, että heitä "varjokieltettiin" – eli heidän julkaisut eivät olleet enää näkyvissä muille käyttäjille, vaikka he saivatkin edelleen julkaista. Tämä oli eräänlainen algoritminen puuttuminen, joka liittyi erityisesti oikeistolaisten salaliittoteorioiden levittäjiin.

Mediakentän polarisoituminen näkyy myös siinä, miten eri poliittiset ryhmät kokevat faktantarkistajien luotettavuuden. Esimerkiksi Pew-tutkimuksen mukaan 70 prosenttia republikaanipuolueen kannattajista katsoo faktantarkistajien olevan puolueellisia, kun taas vain 29 prosenttia demokraateista ajattelee näin. Tämä erimielisyys tuo esiin haasteen, joka liittyy sosiaalisen median sääntelyyn. Vaikka faktantarkistajat saattavat arvioida oikeistomediat epäluotettaviksi, ei tämä ole itsestään selvää kaikille, sillä pelko poliittisesta kostosta voi estää niiden toimia.

Vihapuhe on toinen alue, jolla sosiaalisen median alustat kohtaavat poliittisia ongelmia. Twitter ilmoitti vuonna 2019, että se aikoo kohdistaa toimia puheeseen, joka "dehumanisoi" ihmiset esimerkiksi rodun, seksuaalisen suuntautumisen tai poliittisten näkemysten perusteella. Kuitenkin yritys puuttua laajemmin dehumanisoivaan puheeseen oli vähäistä, ja se rajoittui lähinnä uskonnolliseen vihapuheeseen. Tämä voi saada aikaan epätasa-arvoisen vaikutuksen erityisesti oikeistolaisten ryhmien osalta.

Sosiaalisen median sääntelyn poliittinen ulottuvuus on tullut esiin myös konservatiivien vaatimuksissa luoda uusi "fairness-doktriini", joka takaisi, että alustat eivät puuttuisi poliittisesti epäedullisiin sisältöihin. Esimerkiksi Yhdysvaltain senaattori Josh Hawley on esittänyt lakiehdotuksen, joka velvoittaisi internet-alustat osoittamaan poliittisen puolueettomuutensa saadakseen vapautuksen vastuusta käyttäjien sisällöistä. Tällaiset ehdotukset heijastavat sitä, kuinka vaikeaa sosiaalisen median sääntely on, koska se liittyy syvälle juurtuneisiin poliittisiin erimielisyyksiin.

Kokonaisuudessaan sosiaalisen median alustojen rooli tiedon, kommunikoinnin ja taloudellisten vaihdantojen sääntelijöinä on kasvamassa nopeasti. Ne hallitsevat valtavia määriä henkilökohtaisia tietoja ja voivat hienovaraisesti muokata käyttäjien käyttäytymistä, mielipiteitä ja jopa vaalituloksia. Tämä valta on keskittynyt nopeasti ja ilman merkittävää julkista tai poliittista ymmärrystä. Valtioiden on kuitenkin tulevaisuudessa säädettävä lainsäädäntöä, joka rajoittaa tätä valtaa ja tuo sosiaalisen median sääntelyn kansainvälisiin oikeudellisiin kehyksiin.

Sosiaalisen median sääntelyyn liittyvät haasteet ovat kansainvälisiä. Sääntelyn epäonnistumisen syynä voi olla se, että yritykset, kuten Facebook, Google ja Twitter, toimivat globaaleilla markkinoilla ja niiden päätökset voivat vaikuttaa moniin eri maihin. Lisäksi oikeudelliset ja poliittiset esteet tekevät lainsäädännön tiukentamisesta vaikeaa. Yhdysvalloissa konservatiivit ja liberaalit ovat jakautuneet siitä, kuinka tähän ongelmaan pitäisi suhtautua, mikä vaikeuttaa merkittävien lainsäädännön muutosten saamista aikaan.

Pitkällä aikavälillä sosiaalisen median alustojen sääntely saattaa kuitenkin olla väistämätöntä. Alustojen valta kasvaa ja niiden toiminnan vaikutukset yhteiskuntaan ovat niin laajoja, että lainsäädännön on sopeuduttava tähän muutokseen. Alustojen rooli tiedonvälityksessä, politiikassa ja kulttuurissa vaatii tarkempaa säätelyä, mutta toistaiseksi tämä jää suurimmaksi osaksi odottamaan poliittisten olosuhteiden muutosta ja yhteiskunnan kykyä käsitellä tätä nopeasti kehittyvää ilmiötä.

Miten disinformaatio kehittyi ja miten se vaikuttaa nykymaailmassa?

Disinformaatio ei ole uusi ilmiö, ja sen historia ulottuu kauas menneisyyteen. Michael Schudsonin ja Barbie Zelizerin vuonna 2018 esittämä väite, jonka mukaan "tänä päivänä vallitseva valeuutisympäristö ei ole perusluonteeltaan erilaista kuin aiemmat aikakaudet, osoittaa, kuinka syvälle väärän tiedon ja sitä kohtaan tunnetun asenteen juuret ulottuvat", on oivallinen muistutus siitä, kuinka syvälle nämä ilmiöt juurtuvat yhteiskuntaamme ja tiedonvälityksemme rakenteisiin. Fakta, että disinformaatio ja sen ilmenemismuodot ovat jatkuvasti kehittyneet, ei tarkoita, että sen perustavanlaatuiset piirteet olisivat muuttuneet. Historiallisesti on nähtävissä selkeitä esimerkkejä siitä, kuinka disinformaatio on liittynyt niin poliittisiin kuin taloudellisiinkin päämääriin, ja kuinka sitä on käytetty hyödyksi erilaisten yhteiskunnallisten agendojen toteuttamiseen.

Esimerkiksi Andie Tucher on tutkinut valokuvauksen historiaa ja todennut, että 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa valokuvien väärentäminen oli jopa arvostettua, sillä sen avulla pyrittiin luomaan kuvia, jotka näyttivät entistä todemmilta. Väärentämisellä ei aina ollut ainoastaan negatiivisia tarkoitusperiä, vaan sitä käytettiin osana luovia prosesseja. Tämä viittaa siihen, että ihmisten suhtautuminen väärään tietoon on ollut moniulotteinen ja on vaihdellut aikakausittain ja media-ympäristön mukaan.

Väärentäminen ei ole rajoittunut vain valokuviin tai yksittäisiin uutisiin, vaan sen juuret ulottuvat myös laajempiin yhteiskunnallisiin ja poliittisiin rakenteisiin. John Maxwell Hamiltonin ja muiden tutkijoiden mukaan väärentäminen on historiallisesti liittynyt niin sisäpoliittisiin kuin kansainvälisiin tarkoituksiin, mutta myös taloudelliset motiivit ovat olleet merkittävässä roolissa. Esimerkiksi sanomalehdet ovat olleet osin riippuvaisia sensaatiohakuisista uutisista, jotka eivät ole aina olleet totuudenmukaisia, mutta ovat silti edistäneet niiden taloudellista menestystä.

On tärkeää huomata, että tässä käsitellyt esimerkit eivät liity pelkästään yksittäisiin uutisiin tai viestintään, vaan niiden taustalla vaikuttavat rakenteelliset tekijät, jotka mahdollistavat väärän tiedon leviämisen. Näihin tekijöihin kuuluu muun muassa media-alan taloudelliset rakenteet, jotka saattavat luoda kannustimia sensaatiohakuiselle sisällölle. Myös sosiaalinen infrastruktuuri, kuten internetin ja sosiaalisen median rooli, on tärkeässä roolissa väärän tiedon leviämisen mahdollistajana. Verkkotiedonvälitys on avannut uusia ulottuvuuksia disinformaation levittämiselle, erityisesti kun se koskee globaaleja tapahtumia ja uutisointia, jota voidaan manipuloida helposti erilaisten algoritmien avulla.

Tässä kontekstissa on otettava huomioon myös se, kuinka media hyödyntää olemassa olevia yhteiskunnallisia jakautumia. Usein median tuottamat tarinat ja uutiset eivät ole pelkästään objektiivisia kertomuksia, vaan ne voivat heijastaa ja jopa lujittaa yhteiskunnassa vallitsevia jakolinjoja. Tämä on erityisesti nähtävissä poliittisesti värittyneissä uutisissa, joissa tiedon välittämisen ja tiedon muokkaamisen rajat saattavat hämärtyä.

Erityisesti sosiaalisen median rooli on nostanut esiin kysymyksiä siitä, kuinka ja milloin alamme säädellä tätä uutta viestintäkanavaa. Aikaisemmin keskustelu keskittyi siihen, pitäisikö sosiaalista mediaa säädellä, mutta nykyään keskustelu on siirtynyt siihen, kuinka ja milloin sääntely tulisi toteuttaa. Kysymys ei ole enää vain teknologisesta kehityksestä, vaan myös yhteiskunnallisista ja poliittisista kysymyksistä, jotka liittyvät demokratian säilyttämiseen. Sääntelyn tulisi tasapainottaa sananvapauden suojaaminen ja demokratian turvaaminen, mutta samalla on tärkeää ymmärtää, että mediakenttä on monimutkainen ja sen kehitys on osittain sidoksissa menneisyyden valintoihin.

On myös huomattava, että historian saatossa media ei ole koskaan ollut neutraali kanava. Mediarakenteet, jotka nykyisin vaikuttavat tiedonvälitykseen, ovat syntyneet pitkällisten taloudellisten ja poliittisten prosessien seurauksena. Esimerkiksi 1900-luvun alussa saksalaiset ja brittiläiset valtamedian kilpailu ei ollut pelkästään kilpailua uutisten esittämistavasta, vaan myös valtapelin osia, joissa tiedon manipulointi oli osa kansainvälistä politiikkaa.

Tämä viittaa siihen, että ymmärtääksemme nykyisiä informaation manipuloinnin muotoja ja niiden vaikutuksia yhteiskuntaan, meidän on tarkasteltava menneisyyttä ja sen tarjoamia oppeja. Nykyinen disinformaatio-ympäristö ei ole vain seurausta teknologiasta tai yksittäisistä tapahtumista, vaan myös pitkälle juurtuneista yhteiskunnallisista ja poliittisista rakenteista, jotka mahdollistavat tällaisen tiedon vääristämisen.

Kuka tulisi valvoa väärän tiedon leviämistä verkossa ja miten se tulisi tehdä?

Vaikka tehokas sääntely voi tarjota osan ratkaisusta verkon väärän tiedon torjumisessa, yksi suurimmista haasteista on se, kuka tulisi olla vastuussa sääntelystä. Sääntelyn käytännön toteuttaminen vaatii määrittelyä siitä, onko sääntelyä ylipäätään tarpeen, ja jos on, kuka sen tulisi toteuttaa. Sääntelyn on aina oltava jonkinlaista tarkoitusta varten. Perinteisesti sääntöjä on laadittu kansalaisten tai kansanryhmien suojelemiseksi, ja tämä tarve on kiistaton myös verkkotiedon vääristymisissä. Verkossa leviävä väärä tai harhaanjohtava tieto on monille vakava huolenaihe, ja sen torjumiseksi on etsitty monia eri keinoja.

Kolme keskeisintä vaihtoehtoa, jotka ovat saaneet kansainvälistä kannatusta, ovat: ei sääntelyä, itse- tai toimialajohdettu sääntely ja hallituksen toteuttama sääntely. Monet länsimaat ovat lähteneet liikkeelle minimisääntelyn tai jopa sääntelyn kokonaan poissulkemisen linjalta. Tätä linjaa tukevat usein vapaakaupan kannattajat, jotka uskovat, että markkinoiden antamat ratkaisut, joissa kuluttajat ja yritykset tekevät päätöksiä sekä eettisyyden että tehokkuuden pohjalta, ovat parempia kuin valtion toimet. Samoin myös monet lakimiehet, teknologiakonsultit ja vapaan sanan puolestapuhujat ovat varoittaneet siitä, että liian nopeasti luodut lainsäädännöt, jotka pyrkivät rajoittamaan väärää tietoa, voivat osoittautua tehottomiksi tai jopa haitallisiksi. Niiden pelätään johtavan hallituksen sensuuriin, joka on naamioitu väärän tiedon torjumiseksi.

Toisaalta itseohjautuva malli, jossa teollisuuden edustajat itse luovat sääntöjä ja valvovat niiden toteutumista, voi vaikuttaa tehokkaalta ja joustavalta, mutta siinä piilee vaara, että alan toimijat saattavat suosia omia etujaan ja jättää tärkeimmät yhteiskunnalliset näkökulmat huomiotta. Itseohjautuvassa mallissa on tärkeää, että toimijat todella ottavat vastuuta ja tekevät yhteistyötä uskottavasti, mutta historia on osoittanut, että tämä ei aina ole ollut itsestään selvää. Siksi monet asiantuntijat ja kansalaisjärjestöt vaativat, että itsesääntely ei riitä vaan tarvitaan vahvaa ulkoista valvontaa ja sääntelyä, joka takaa reilut pelisäännöt.

Verkon väärän tiedon torjuminen vaatii kuitenkin järjestelmällisiä toimenpiteitä, ja monet asiantuntijat uskovat, että hallitukset ovat organisaatioita, joilla on resurssit ja valta puuttua ongelman mittakaavaan. Vuoteen 2019 mennessä 44 maata oli ottanut jollain tavalla kantaa verkossa leviävän väärän tiedon torjumiseen, mutta vain kahdeksassa maassa oli ryhdytty toimiin, jotka suoraan rajoittaisivat haitallista väärää tietoa. Kuitenkin hallitusten reagointi on usein hitaampaa kuin väärän tiedon leviämisen nopeus. Esimerkiksi Yhdysvalloissa vasta kolme vuotta vuoden 2016 vaalien jälkeen, joissa Venäjä toteutti laajan ja onnistuneen väärän tiedon kampanjan Donald Trumpin tukemiseksi, puolustusministeriö ilmoitti ohjelmasta, joka tulisi tunnistamaan sosiaalisen median väärät tiedot. Tämä ohjelma on kuitenkin vasta alussa, ja sen täysimittainen toteutus kestää vuosia.

Tässä yhteydessä hallituksen sääntelyyn liittyvä haaste on myös se, että sääntöjen laatiminen on erittäin monimutkaista. Miten varmistetaan, että asiantuntijat ovat mukana, mutta samalla vältetään, että teollisuuden edustajat eivät saa liikaa vaikutusvaltaa lainsäädännön luomisessa? Tällä hetkellä on monia esimerkkejä siitä, kuinka teollisuus on vaikuttanut sääntelyyn. Esimerkiksi Yhdysvalloissa niin Liittovaltion viestintäkomissio (FCC) kuin myös monet internetin sääntelyhankkeet ovat saaneet kritiikkiä teollisuuden liian voimakkaasta roolista päätöksenteossa. On kuitenkin kiistatonta, että hallituksen toimet voivat tuottaa merkittäviä ja pitkäkestoisia muutoksia, joilla on laaja laillinen ja poliittinen voima.

On kuitenkin huomioitava, että valtioiden toimet eivät ole aina riittäviä torjumaan väärän tiedon leviämistä. Erityisesti siksi, että monien maiden poliittiset puolueet ovat kytköksissä disinformaatiota ja vihapuhetta levittäviin liikkeisiin. Tämä tekee uusista sääntöjen luomisesta poliittisesti arkaa ja voi johtaa siihen, että säädökset nähdään sortavina ja poliittisesti motivoituneina. Yksi esimerkki tästä on Sudanissa 2019, jossa sotilashallinto tappoi useita demokraattisia mielenosoittajia, minkä jälkeen alkoi digitaalinen disinformaatiokampanja. Kampanjaa johti Egyptissä toimiva digitaalinen markkinointiyritys, joka käytti valeprofiileja levittääkseen pro-hallitusviestejä Facebookissa, Twitterissä, Instagramissa ja Telegramissa. Tutkijat löysivät, että tämä oli osa laajempaa kampanjaa, joka tavoitti ainakin yhdeksän maata Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa.

Tämä tapaus osoittaa, kuinka disinformaatiokampanjat voivat levitä globaalisti ja kuinka ne voivat olla osa valtioiden harjoittamaa poliittista manipulointia. Tässä tapauksessa kampanja käytti internet-alustoja viestien levittämiseen, ja nämä alustat pitäisi sisällyttää sääntelymalleihin, joko itseohjautuvan sääntelyn kautta tai perinteisen sääntelyn avulla, joka voi asettaa sakkoja ja rangaistuksia.

Verkon infrastruktuuri, kaupankäynnin ja politiikan digitaalinen vuorovaikutus, sekä väärän tiedon leviäminen ylittävät kansalliset rajat, mutta säännösten ja lainsäädännön päätökset tehdään usein kansallisesti. Tämä tekee internetin sääntelyn kansainvälisestä ulottuvuudesta vaikeaa ja monimutkaista. Monet maat voivat olla erimielisiä siitä, miten ja milloin väärän tiedon leviämistä tulisi rajoittaa. Tästä huolimatta ongelma on laajalle levinnyt ja vaatii kansainvälistä yhteistyötä ja vahvempia sääntelytoimia.