Seitsemän kuukautta ensimmäisten Covid-19-tapausten raportoinnin jälkeen pandemia ei ole missään nimessä ohi. Kesäkuun 2020 lopulla maailmassa nähtiin päivittäin ennätysmääriä tartuntoja, vaikka maat alkoivat purkaa rajoituksia talouksien käynnistämiseksi uudelleen. Tämä tilanne loi otollisen maaperän harhaanjohtavan tiedon leviämiselle, joka moninkertaisti epävarmuuden ja vaikeutti pandemian hallintaa. Misinformaatio ja disinformaatio muovasivat vahvasti yleistä käsitystä viruksesta, sen leviämisestä ja hoitokeinoista. Tässä yhteydessä on merkittävää ymmärtää, miten väärän tiedon aallot syntyivät ja miten ne vaikuttivat niin tiedeyhteisöön kuin kansalaisyhteiskuntaankin.

Yksi keskeinen ilmiö oli erilaisten tutkimusten ja tieteellisten julkaisujen nopea syntyminen, joka kuitenkin heijasti myös paineita löytää hoitoja nopeasti. Esimerkiksi hydroksiklorokiiniä koskeva tutkimus, jota jotkut poliittiset vaikuttajat ja julkisuuden henkilöt suosittelivat, osoittautui virheelliseksi ja se jouduttiin vetämään takaisin. Tämä korostaa, kuinka tieteellisessä prosessissa on elintärkeää säilyttää tarkat valvontamekanismit ja kriittinen arviointi, varsinkin kriisiaikoina. On myös huomattava, että pandemian aikana tiede oli jatkuvan paineen alla, mikä johti virheisiin, joita normaalisti ehkä vältettäisiin.

Pandemian aikainen tiedonvälitys osoitti, kuinka teknologian nopea kehittyminen ja digitaalisten alustojen laaja käyttö synnyttivät informaatiotulvan, jossa totuuden ja valheen erotteleminen kävi vaikeaksi. Monet valemediat ja salaliittoteoriat levisivät laajasti, mikä heikensi ihmisten luottamusta virallisiin lähteisiin ja asiantuntijoihin. Lisäksi tiedotusvälineiden rooli oli kaksijakoinen; toisaalta ne pyrkivät tarjoamaan totuudenmukaista tietoa, toisaalta niiden joskus sensaatiomaiset otsikot ja tasapainotteluyritykset eri näkökulmien välillä saattoivat vahvistaa väärinkäsityksiä.

Pandemian myötä luottamus tieteeseen ja asiantuntijoihin joutui koetukselle. Julkisen keskustelun polarisaatio ja eri intressiryhmien tavoitteet loivat ilmapiirin, jossa tieteellinen tieto kyseenalaistettiin ja tieteentekijät saattoivat joutua vastakkain jopa keskenään. Tämä korostaa, kuinka tärkeää on ylläpitää tiedeviestinnässä läpinäkyvyyttä, johdonmukaisuutta ja luotettavuutta, jotta yhteiskunta voisi paremmin sopeutua nopeasti muuttuvaan tilanteeseen.

On oleellista ymmärtää, että pandemia-aika opetti meille myös sen, kuinka yhteiskunnan haavoittuvuudet ja tiedonvälityksen rakenteelliset ongelmat voivat yhdessä kasvattaa epäluottamusta ja edistää väärän tiedon leviämistä. Digitaalisen maailman ja sosiaalisen median aikakaudella informaatiovaikuttaminen voi tapahtua salamannopeasti, eikä vanhat keinot väärän tiedon torjumiseksi riitä. Tarvitaan monialaisia ja innovatiivisia lähestymistapoja, jotka yhdistävät teknologian, koulutuksen, journalismin ja yhteisöjen voimat.

Pandemian jälkeen on tärkeää analysoida tarkasti, miten eri tekijät vaikuttivat väärän tiedon leviämiseen ja miten yhteiskunnat voivat rakentaa vastustuskykyä tulevia kriisejä varten. Tieteellinen tutkimus, yhteiskunnallinen dialogi ja koulutus ovat avainasemassa, jotta tulevaisuudessa voidaan paremmin varautua informaatioympäristön haasteisiin. On myös syytä huomioida, että luottamus on hauras ja sen palauttaminen vaatii aikaa ja sitoutumista.

Lisäksi lukijan on tärkeää ymmärtää, että pandemia ei ollut ainoastaan terveydellinen kriisi vaan myös globaali sosiaalinen ja informaatiohaaste. Sen kautta avautui näkymiä tiedon merkityksestä vallan, talouden ja yksilön oikeuksien näkökulmasta. Pandemia korosti tiedon valtavaa vaikutusta ihmisten päätöksentekoon ja koko yhteiskunnan toimintaan, mikä tekee väärän tiedon torjumisesta kriittisen osan nykyaikaista kansanterveyttä ja demokratiaa.

Miten Venäjä hallitsee totuutta ja manipulaatiota?

Tietojen manipulointi on pääasiassa kotimainen tuote, jonka vienti on vain hallituksen päätoiminnan sivutuote, joka keskittyy rakentamaan todellisuutta, jonka kansalaiset hyväksyvät ja puolustavat. Vladimir Putinin alaisuudessa Venäjän julkinen mielipide on muotoutunut kahden vuosikymmenen ajan siten, että kansalaiset uskovat vaihtoehtoisiin totuuksiin liittyen sekä neuvostohistoriaan että post-neuvostoaikaan. Tämä kehitys ei jäänyt vain kansalliseksi asiaksi, vaan se muuttui myös diplomaattiseksi kysymykseksi. Esimerkiksi Venäjän hallituksen vuonna 2015 perustama komissio, joka oli vastuussa toisen maailmansodan historian "vääristymien" torjumisesta, pyrki esittämään Venäjän näkemyksen sodan kulusta ja sen seurauksista koko maailmalle. Tämä oli tärkeä osa Venäjän pyrkimystä oikeuttaa alueelliset vaatimuksensa entisissä Neuvostoliiton maissa ja Itä-Euroopassa, jotka olivat pitkään olleet osa neuvostovaltaa.

Putinin pakkomielle vuosittaisesta Voitonpäivän paraatista, joka ei jäänyt väliin edes Covid-19-pandemian aikana, on muuttunut keskeiseksi poliittiseksi tapahtumaksi Venäjällä. Paraati ei ole vain juhlallinen muistutus Neuvostoliiton voitosta, vaan myös monelle maailman johtajalle mahdollisuus näyttää poliittista lojaaliuttaan ja osallistua yhteiseen näytelmään Punaisella torilla. Näiden tulkintojen eroista menneisyyden ja nykyisyyden osalta on tullut este diplomaattisille suhteille lännen kanssa, sillä on lähes mahdotonta neuvotella tai tehdä sopimuksia, jos ei ole edes samaa käsitystä perustotuuksista. Venäjän ulkoministerin Sergei Lavrovin rooli onkin muuttunut enemmän puhemiehen rooliksi, jossa hän vain toistaa hallituksen linjan ja ilmaisee suuttumuksensa niitä kohtaan, jotka eivät ole samaa mieltä.

Totuus on itse asiassa ollut kenttätaistelu, jossa sana ja narratiivi ovat korvaneet tosiasiat. Tämä kamppailu on keskittynyt erityisesti oppositiojohtaja Aleksei Navalnyin toimintaan, jonka pääasiallinen tehtävä on ollut purkaa hallituksen luomia valheellisia tarinoita ja tuoda esiin korruptio ja valtaeliitin laittomat toimet. Alun perin perinteisenä poliitikkona Yablokon puolueessa toiminut Navalny on myöhemmin siirtynyt internetin maailmaan ja perustanut oman vaihtoehtoisen mediatalon. Hänen YouTube-kanavansa tarjoaa vaihtoehtoisen uutistarjonnan, jota Venäjän valtamedia ei esitä. Tämä mediaviestintä on tullut tärkeäksi välineeksi, erityisesti oppositioon kuuluville ryhmille, jotka pyrkivät haastamaan nykyisen hallinnon version todellisuudesta.

Venäjän hallinnon kyky hallita totuutta on keskeinen tekijä Putinin valta-aseman säilyttämisessä, aivan kuten se oli Neuvostoliitossa. Kuitenkin nykyisessä Venäjällä on kaksi merkittävää eroa verrattuna Neuvostoliittoon. Ensimmäinen ero on se, että Venäjä on nykyisin muodollisesti demokratia ja järjestää säännöllisiä vaaleja. Vaikka vaalit ovat usein manipuloituja, rajoitettuja oppositiolle tai täysin kiellettyjä, vaaleilla on silti suuri merkitys. Putin on ollut valtansa huipulla osittain siksi, että hän on onnistunut luomaan suuren suosion valtamedian ja sensuurin avulla. Tämä suosio on kuitenkin ollut pitkälti hallituksen kontrolloiman propagandan seurausta. Toisaalta, kuten lännessä, Venäjän hallinto on tietoinen siitä, että lännen eliitti on yhä kiinnostunut taloudellisista suhteista, ja monet Venäjän oligarkit toivovat pääsevänsä nauttimaan lännen elintavoista. Tästä syystä täysin suljetut yhteiskunnat, kuten Neuvostoliitto tai Pohjois-Korea, eivät houkuttele Venäjän johtoa.

Toinen ero on se, että Venäjän kansalaiset, kuten myös lännen kansalaiset, alkavat yhä useammin epäillä hallituksen tarjoamaa totuutta, vaikka kaikki tiedot ovat helposti saatavilla internetissä. Monet eivät kuitenkaan halua etsiä totuutta, vaan he mieluummin turvautuvat mukautuviin valheisiin. Tämä on osittain perestroikan jälkeinen ilmiö, jossa totuuden paljastuminen oli aluksi nähty välttämättömänä askeleena oikean poliittisen järjestelmän ja yhteiskunnan saavuttamiseksi. Tämä ei kuitenkaan enää päde. Nuoremmat sukupolvet, erityisesti ne, jotka eivät ole kokeneet Neuvostoliiton romahdusta, eivät ole alttiita Putinin valtamedian tarjoamalle "mitä parempi kuin 90-luku" -narratiiville. He elävät digitaalisessa maailmassa, jossa luottamus on hajautettu ja jossa ei ole mitään takeita siitä, että kaikki mitä kuulee tai lukee, olisi totta.

Tämä sukupolvi, jota voisi kutsua digitaalisten natiivien sukupolveksi, on ollut keskeinen osa Venäjän poliittista muutosta viime vuosina. He eivät ole vain olleet mukana protesteissa, vaan myös tuottaneet ja jakaneet vaihtoehtoista tietoa internetissä. Samalla he ovat kuitenkin kohteena poliisiväkivallalle ja oikeuslaitoksen vainolle. Vaikka suurin osa kansasta on keskittynyt elämäänsä arkipäiväisissä huolissaan, kuten köyhyydessä, tämä nuori sukupolvi on kasvanut ja tuntee, että heille ei ole tarjolla monia mahdollisuuksia nyky-yhteiskunnassa. Vaikka he kritisoivat Putinia, monet heistä eivät ole valmiita hyväksymään lännen esittämiä totuuksia vaan pysyvät lujasti kiinni aiemmissa hallituksen luomissa myyteissä.

Venäjän informaatiovaikuttaminen: Sotilaallinen doktriini ja terävä valta

Venäjä on kehittynyt tehokkaaksi toimijaksi kyberavaruudessa, jossa informaatiovaikuttaminen (IO) ja valtiollinen propagandakoneisto ovat keskeisiä osia sen kyberhyökkäyksissä. Tämä ei ole yllättävää, sillä valtiollisesti ohjatut vääristelyt ovat olleet osa valtioiden toimia niin kauan kuin itse valtiot ovat olemassa. Viimeisen kahden vuosikymmenen aikana digitaalinen vallankumous on kuitenkin tarjonnut Venäjälle uusia välineitä ja taktiikoita, jotka ovat nostaneet maan maailmanlaajuisen informaatiovaikuttamisen eturintamaan. Tähän prosessiin on liittynyt jatkuva kehitys Venäjän sotilaallisessa ajattelussa, joka on ottanut huomioon epäkonventionaalisen sodankäynnin välineet ja erityisesti informaatiotaistelun aseet.

Tällaisia valtiollisia informaatiovaikuttamisen muotoja lännen akateemisessa keskustelussa kutsutaan usein "hybridisodankäynniksi", vaikka Venäjän ja lännen sotilasdoktriinien välillä on merkittäviä eroja. Venäjän sotilas- ja poliittiset eliitit eivät puhu niinkään kyberhyökkäyksistä tai informaatiovaikuttamisesta samalla tavalla kuin lännen asiantuntijat. Venäjän näkökulmasta informaatiovaikuttaminen on jatkuva prosessi, joka ei ole riippuvainen sodan syttymisestä, vaan on osa pitkän aikavälin valtastrategiaa. Tämä eroaa lännen lähestymistavasta, jossa IO:t nähdään usein yksittäisinä välineinä sodankäynnissä.

Venäjän sotilasdoktoriassa "hybridisodankäynnin" käsite on omaksuttu ja sitä on käytetty strategisesti lännen vaikutusmahdollisuuksien heikentämiseksi. Tämä ajattelutapa juontaa juurensa neuvostoaikaan, jolloin venäläiset sotilasjohtajat kehittivät teorioita, jotka kykenivät peittämään perinteisen sodankäynnin rajat ja luomaan uudenlaista, asynkronista taistelua informaatiotilassa. Yksi tunnetuimmista hetkistä Venäjän nykyisen sotilasdoktriinin muotoutumisessa oli kenraali Valeri Gerasimovin vuonna 2013 julkaisema kirjoitus, jossa hän esitti ajatuksiaan sodan ja rauhan välisen rajan hämärtymisestä sekä uudenlaisen informaatiovaikuttamisen tarpeesta. Gerasimovin doktriini kiinnitti erityistä huomiota siihen, kuinka perinteinen sodankäynti olisi uudistettava ottamalla huomioon informaatiotilan tarjoamat mahdollisuudet.

Tämä ajattelutapa, jota lännen akateemisessa keskustelussa on kutsuttu Gerasimovin doktriiniksi, ei ollut pelkästään Venäjän armeijan ajatusmalli, vaan se heijasti koko maan strategista ajattelua. Gerasimov huomautti, että informaatiovaikuttaminen ei ole vain poliittisten ja strategisten tavoitteiden saavuttamista, vaan se on usein jopa tehokkaampaa kuin perinteisten aseiden voima. Tämä muutos lännen ja Venäjän välillä herätti laajaa keskustelua, ja monet lännen asiantuntijat kiinnittivät huomiota siihen, kuinka Venäjä on muotoillut sodankäynnin ja informaatiotilan vuorovaikutuksen uudella tavalla.

Erityisesti 21. vuosisadalla, kun globaali digitalisaatio ja globalisaatio ovat laajentaneet kansainvälisen politiikan kenttää, Venäjä on onnistunut käyttämään tätä epäsymmetriaa hyväkseen. Kuten NED:n (National Endowment for Democracy) asiantuntijat ovat esittäneet, Venäjän kaltaiset autoritaariset valtiot ovat oppineet hyödyntämään globalisaation avoimuutta omaksi edukseen. Informaatiotilassa Venäjä on aktiivisesti yrittänyt laajentaa vaikutusvaltaansa, mutta samalla se on rajoittanut ja kaventanut tiedon kulkua kotimaassaan. Venäjä on onnistunut manipuloimaan tätä epäsymmetriaa, joka tarjoaa strategista etua niin poliittisten järjestelmien sisällä kuin myös ulkoisessa vuorovaikutuksessa.

"Terävä valta" (sharp power) on käsite, joka on noussut esiin Venäjän nykyisen informaatiovaikuttamisen muotojen kuvaamisessa. Se eroaa perinteisestä "pehmeästä vallasta" siinä, että sen päämäärä ei ole kulttuurivaihdon tai julkikuvan parantamisen kautta saavuttaminen vaan nimenomaan poliittisen vaikutusvallan maksimointi. Terävä valta ei ole enää pelkästään houkuttelevien arvojen ja esimerkkien levittämistä, vaan se pyrkii tunkeutumaan poliittisiin ja informaatiokenttiin, joissa se voi vaikuttaa suoraan kohdemaan sisäisiin rakenteisiin. Venäjän hallitus on onnistunut käyttämään globalisaation tarjoamia mahdollisuuksia poliittisten tavoitteidensa saavuttamiseksi, ja sen taktiikat ovat samalla teräviä ja tunnistettavia.

Venäjän "terävän vallan" käytännöissä korostuu sen kyky käyttää informaatiota, kulttuuria ja muita ulkoisia kanavia manipuloidakseen muiden maiden poliittista kenttää. Tässä ei ole kyse pelkästään perinteisistä propagandatoimista, vaan laajemmasta strategisesta kyvykkyydestä käyttää kaikki mahdolliset vaikuttamisen kanavat – kuten kauppa, investoinnit, energiahuolto ja kulttuuriyhteistyö – saadakseen valtaa ulkomaisessa poliittisessa ympäristössä. Tämä ilmiö on tullut erityisen merkittäväksi, kun kansainväliset valtasuhteet ja niiden taustalla olevat informaatiovirrat ovat monimutkaistuneet globalisaation myötä.

Venäjän informaatiovaikuttaminen on siis monitasoinen prosessi, jossa yhdistyvät perinteinen propagandakoneisto ja uudemmat, digitaaliset ja kybernettiset työkalut. Tämä laajentaa perinteisen sodankäynnin rajoja ja tarjoaa uudenlaisen tavan vaikuttaa valtioiden sisäisiin ja ulkoisiin suhteisiin. On tärkeää huomata, että Venäjä ei ole ainoa autoritaarinen valtio, joka hyödyntää tällaisia taktiikoita, mutta sen rooli informaatiovaikuttamisen kärjessä on erityisen merkittävä, ja se toimii myös esimerkkinä muille maille.

Voidaanko valeuutisia säädellä ilman, että loukataan sananvapautta?

Valeuutiset, eli tahallisesti keksittyihin tai harhaanjohtaviin tietoihin perustuva sisältö, on viime vuosina noussut keskeiseksi huolenaiheeksi digitaalisten viestintäalustojen kehityksen myötä. Euroopan unionin tasolla ilmiötä pyritään käsitteellistämään tarkasti: vuoden 2018 "Code of Practice on Disinformation" määrittelee disinformaation todennettavasti vääräksi tai harhaanjohtavaksi tiedoksi, jonka tarkoituksena on joko taloudellinen hyöty tai yleisön tietoisuuden tahallinen manipulointi ja joka saattaa aiheuttaa haittaa demokraattisille prosesseille, kansanterveydelle tai turvallisuudelle.

Tämä määritelmä erottaa disinformaation selkeästi muista ilmaisumuodoista, kuten satiirista, parodiasta, virheellisestä uutisoinnista tai puolueellisesta poliittisesta kommentoinnista. Näiden rajaaminen ulkopuolelle on tärkeää, jotta sananvapauden suojelun ydin ei hämärtyisi, erityisesti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) oikeuskäytännön valossa.

EIT:n ratkaisut korostavat toistuvasti, että media, mukaan lukien uudet digitaaliset muodot, nauttivat laajaa suojaa sananvapauden puitteissa. Oikeus ilmaista mielipiteitä, myös liioittelevassa tai provosoivassa muodossa, on olennainen osa demokraattista keskustelua. Samalla tuomioistuin on kuitenkin linjannut, että mediaa sitoo velvollisuus toimia hyvässä uskossa ja pyrkiä totuudenmukaisuuteen. Tämän vaatimuksen soveltaminen riippuu kuitenkin kontekstista: esimerkiksi poliittisessa puheessa lähteiden tarkistamisen kynnys on matalampi kuin muussa journalistisessa sisällössä.

Kansalliset lainsäädäntöaloitteet, kuten Saksan NetzDG tai Ranskan laki valeuutisista vaalien aikana, pyrkivät rajaamaan disinformaation leviämistä sosiaalisessa mediassa. Näihin liittyy kuitenkin merkittäviä huolia mielipiteenilmaisun vapauden kaventumisesta ja yksityisten alustojen vallasta toimia portinvartijoina. Esimerkiksi NetzDG:n yhteydessä on esitetty, että alustoilla voi olla kannustin poistaa ennaltaehkäisevästi sisältöä rangaistusten pelossa, mikä vaarantaa käyttäjien oikeuden saada tietoa.

Euroopan unionin tasolla on käynnistetty itsesääntelyyn perustuvia mekanismeja, kuten alustoilta vaaditut vuosittaiset vaikutusarviot disinformaation torjunnassa. Kuitenkin kriittisiä ääniä on esitetty siitä, ettei EU saa tyytyä vain alustojen vapaaehtoisuuteen, vaan tarvitaan tehokkaampia sääntelykeinoja, jotka samalla kunnioittavat perusoikeuksia.

Toinen keskeinen oikeudellinen ulottuvuus liittyy vastuukysymykseen: missä määrin internet-alustat voidaan rinnastaa perinteiseen mediaan ja mitä vastuuta niillä on käyttäjien luomasta sisällöstä? EIT on linjannut, että suuret uutisportaalit, jotka tarjoavat foorumin julkisen keskustelun käymiselle, voidaan arvioida samoin kriteerein kuin perinteinen lehdistö. Tämä johtaa väistämättä siihen, että myös uudet mediat voivat joutua vastuuseen, mikäli ne toimivat huolimattomasti tai tarkoituksellisesti vääristelevät tietoa.

Valeuutisia koskevassa keskustelussa on usein epäselvää, missä määrin poliittinen informaatio voi olla disinformaatiota. EU:n määritelmä pyrkii sulkemaan poliittisen puheen disinformaation ulkopuolelle, mutta käytännössä rajanveto on vaikeaa – varsinkin vaalien alla, jolloin vaikutus yritykset yleiseen mielipiteeseen ovat aktiivisimmillaan. Tällöin nousee esiin vaara, että disinformaation torjuntaa käytetään poliittisesti motivoituneena välineenä mielipiteiden tukahduttamiseen.

Tämän vuoksi on tärkeää erottaa toisistaan väärän tiedon leviäminen osana yleistä keskustelua ja järjestelmällinen disinformaation tuotanto, jonka tarkoituksena on manipuloida yhteiskunnallisia prosesseja tai vahingoittaa kansalaisia. Lainsäädäntö, joka ei tee tätä erottelua riittävän selkeästi, voi johtaa mielivaltaan tai epätasapainoon perusoikeuksien toteutumisessa.

Lopulta digitaalisten alustojen rooli disinformaation leviämisessä pakottaa yhteiskunnat pohtimaan perusoikeuksien uudelleentulkintaa. Yksityiset toimijat, jotka käytännössä hallitsevat julkista keskustelualaa, ovat perinteisten valtioiden kaltaisia vallankäyttäjiä – mutta ilman demokraattista vastuuta. Tämä herättää kysymyksen siitä, missä määrin alustojen tulee taata käyttäjien ilmaisuvapaus samoin perustein kuin valtiot, ja miten niiden toimintaa voidaan ohjata ilman, että se johtaa kontrollin ylikorostumiseen tai sensuuriin.

On tärkeää ymmärtää, että pelkkä juridinen sääntely ei riitä disinformaation torjumiseksi. Tarvitaan pitkäjänteistä mediakasvatusta, kriittisen lukutaidon kehittämistä ja journalistisen etiikan vahvistamista. Ilman näitä keinoja riski on, että myös totuudenmukainen informaatio uhkaa hukkua luottamuksen murenemiseen ja tiedo

Miten hyperboliset puut parantavat hierarkkisten rakenteiden visualisointia ja mitä niiden käyttöön liittyy?
Miten Torus ja Senin Ratkaisu Muodostavat Aikakehityksen Relatiivisessa Kosmologiassa?
Miten prosessiturvallisuus ja hätätoimenpiteet vaikuttavat onnettomuuksien ehkäisyyn ja hallintaan?
Miten englantilainen ja amerikkalainen runous heijastaa kulttuurien ja aikakausien kehitystä?