Koronaviruspandemia oli yksi historian suurimmista globaaleista kriiseistä, mutta se paljasti myös syvemmät, yhteiskuntaa muokkaavat voimat, jotka olivat olleet läsnä jo pitkään, erityisesti Yhdysvalloissa. Pandemian aikana tuli ilmi, kuinka hallitsevat poliittiset ja taloudelliset rakenteet olivat valmistautuneet hyväksikäyttämään tilannetta oman etunsa hyväksi. Tämä ei ollut vain pandemia; se oli myös uusliberalismin ja oikeistopopulismin näytös, jossa elämän ja kuoleman kysymyksistä tuli osa suurta poliittista peliä.

Neoliberalismi, joka on hallinnut globaalia taloutta 1980-luvulta lähtien, on luonut maailmaa, jossa ihmisarvo, oikeudenmukaisuus ja hyvinvointi jäävät vähemmälle tärkeydelle kuin markkinoiden vapaa toiminta ja yksilön vastuu. Tämä ajattelutapa on jättänyt huomiotta yhteiskunnalliset turvaverkot, kuten julkiset terveyspalvelut, koulut ja työpaikkaturvan. Neoliberalismi on tehnyt yhteiskunnista yhä eriarvoisempia, mikä on tuonut esiin pandemian aikana näkyville tulleet valtavat epätasa-arvot. Pandemia osui eniten köyhiin ja haavoittuvaisiin yhteisöihin, erityisesti mustiin ja ruskeisiin väestöryhmiin, jotka kärsivät pahimmin sekä sairastumisista että taloudellisista ja sosiaalisista seurauksista.

Trumpin hallinto oli esimerkki siitä, kuinka voimakas poliittinen järjestelmä voi käyttää hyväkseen kansan hätää omien etujensa ajamiseksi. Tämä ei ollut yksittäinen tilanne, vaan laajempi kuva, joka näkyi myös monilla muilla konservatiivisilla alueilla. Hallitusväki ja sen tukijat eivät vain laiminlyöneet yhteiskunnan haavoittuvia jäseniä, vaan myös loivat narratiiveja, jotka oikeuttivat yhteiskunnan köyhimpien ja haavoittuvaisimpien väestöryhmien hylkäämisen pandemian aikana.

Trumpin ja hänen hallintonsa politiikka oli enemmän kuin vain yksittäisiä poliittisia linjauksia; se oli osa laajempaa oikeistopopulistista ideologiaa, joka nosti individualismin ja yksityisen hyödyn julkisten etujen edelle. Tässä politiikassa oli keskiössä jatkuva hyökkäys yhteiskunnan institutionaalisia rakenteita vastaan – kuten terveydenhuoltoa, koulutusta ja ympäristönsuojelua. Tämä näkyi myös pandemian aikana, kun Trumpin kannattajat, erityisesti media-alalla, puolustivat rationointia ja terveydenhuollon resurssien jakamista iän ja vamman mukaan, jotta ne eivät rasittaisi taloutta tai sairaaloita.

Oikeistopopulismi ei kuitenkaan ollut vain kysymys poliittisista päätöksistä. Se oli myös ideologinen kamppailu, jossa totuus ja tieteellinen tietämys joutuivat kyseenalaistettaviksi. Oikeistomediassa, kuten Fox Newsissa ja Breitbartissa, pandemiaa käsiteltiin lähinnä välineenä poliittisten näkökulmien edistämiseksi. Esimerkiksi tieteelliset asiantuntijat, kuten Anthony Fauci, joutuvat jatkuvaan hyökkäyksen kohteeksi, ja heidän asiantuntevuutensa ja neuvonsa vesitettiin propagandalla ja valheilla. Näin tapahtui myös tilanteessa, jossa pandemian torjuminen olisi vaatinut kollektiivista vastuullisuutta ja valistusta, mutta sen sijaan mediassa levitettiin salaliittoteorioita ja väitteitä siitä, että Covid-19 olisi joko demokraattien juoni tai Trumpin vastustajien vääristelyä.

Pandemian aikana nähtiin myös, kuinka tämä oikeistopopulistinen narratiivi alkoi hallita julkista keskustelua ja politiikkaa. Koronaviruspandemia ei ollut vain terveysongelma, vaan myös kulttuurinen ja poliittinen taistelu, jossa kieltäminen, vääristely ja tieteellinen välinpitämättömyys olivat keskeisiä välineitä. Tässä tilanteessa media ja poliitikot, jotka uskottelivat kansalle, että pandemia oli vain "flunssan kaltainen" tai "demokraattien huijaus", syvensivät kansan epätietoisuutta ja heikensivät kollektiivista taistelua virusta vastaan.

Tämä kaikki oli osa laajempaa neoliberalismin logiikkaa, jossa vastuu ja yhteisön tuki siirrettiin yksilön vastuulle ja markkinavoimille. Trumpin hallinto oli itse asiassa ideologisesti ja poliittisesti samaa mieltä tämän talousjärjestelmän kanssa, jossa tärkeintä oli yksityisten etujen puolustaminen julkisten etujen kustannuksella. Tämä näkyi pandemian aikana erityisesti siinä, että yhteiskunnan tukipalvelut, kuten terveydenhuolto, vesi ja koulutus, alistettiin markkinavoimien ehdoille ja samalla huomiota ei kiinnitetty niihin haavoittuvimpiin kansalaisiin, jotka tarvitsisivat niitä eniten.

Pandemian aikana esiin nousi myös ilmiö, jota voidaan kutsua pandemian pedagogiaksi. Tämä pedagogia, joka oli vahvasti oikeistolaisten medioiden ja kulttuurilaitosten muovaamaa, esitti tieteellisen tiedon ja asiantuntevuuden vihollisina. Se hyödynsi jatkuvasti väitteitä, jotka tukivat epärealistisia ja vaarallisia näkemyksiä, kuten sen, että pandemia olisi "valehdeltu" ja että se oli vain osa poliittista peliä. Tämä pedagooginen lähestymistapa ei ainoastaan levittänyt valheita, vaan myös heikensi kansan kykyä ymmärtää pandemian todelliset seuraukset ja vaarat.

Tässä ympäristössä koronavirus ei ollut vain terveyskriisi, vaan myös valtava ideologinen ja poliittinen koettelemus, joka paljasti kuinka neoliberalismi voi toimia vallan välineenä, joka ei ainoastaan suojella kansalaisia, vaan myös aktivoi yhteiskunnan eriarvoisuutta ja epäoikeudenmukaisuutta. Pandemian opetukset olivat siis paljon syvemmät kuin viruksen leviämisen ymmärtäminen. Se oli muistutus siitä, kuinka politiikka ja ideologia voivat muokata jopa terveyttä ja elämää itseään.

Miten koronapandemia paljasti yhteiskunnallisen rakenteen kriisit ja avasi mahdollisuuksia radikaalille muutokselle?

Koronaviruspandemia nosti esiin paitsi maailmanlaajuisen terveyshätätilan, myös poliittisten ja yhteiskunnallisten rakenteiden syvimmät haavoittuvuudet. Kun pandemian alkuvaiheessa puhuttiin jopa desinfiointiaineiden nauttimisesta, tuli esiin huolestuttava ilmiö: tieteellisen tiedon, lääketieteellisten asiantuntijoiden ja terveysviranomaisten ohjeiden sivuuttaminen. Tämä oli jälleen yksi esimerkki siitä, kuinka koronapandemia tarjosi tilaisuuden epärealististen ja vaarallisten väitteiden leviämiselle, joilla pyrittiin lievittämään pelkoja ja ahdistusta. Tämä ilmiö ei ollut pelkästään välinpitämättömyyttä tieteellistä tietoa kohtaan, vaan se heijasti myös syvää yhteiskunnallista ja poliittista epäluottamusta, joka oli juurtunut autoritaarisiin suuntauksiin ja populistisiin liikkeisiin, jotka halusivat kyseenalaistaa asiantuntevien instituutioiden roolin.

Pandemian aikana moni alkoi ymmärtää, että hallitus voi oikeasti tehdä konkreettisia toimia kansalaisten hyväksi. Tämä herätys oli tärkeä, sillä se avasi oven keskustelulle siitä, miten rakennetaan parempi yhteiskunta. Pandemia paljasti, kuinka suuri rooli valtiolla ja yhteiskunnallisilla instituutioilla on kansalaisten turvaverkkojen luomisessa ja ylläpitämisessä. Samalla pandemian ja siihen liittyvän kriisin kautta nousi esiin ajatus uudenlaisesta sosiaaliturvasta ja kansanterveyden parantamisesta, mutta myös globaalista liikkeestä, joka puolustaisi radikaalia demokratiaa ja kansanvaltaa.

Yksi tärkeimmistä kysymyksistä oli, kuinka ihmiset voivat elää yhdessä yhteiskunnassa, joka perustuu oikeudenmukaisuuteen, taloudelliseen tasa-arvoon ja kansanvaltaan. Tämä ajatus ei ollut vain teoreettinen, vaan se vaati konkretiaa ja käytännön toimia. Miten voimme luoda yhteiskunnan, jossa huolenpito ja yhteisvastuu eivät ole vain sanoja, vaan ne ohjaavat päivittäistä elämäämme? Masha Gessen toi esiin, että pandemia ei ollut pelkästään terveysongelma, vaan myös poliittinen ongelma, johon tuli vastata yhteisönä. Hän muistutti, että vaikka fyysinen etäisyys on tärkeää, se ei saa johtaa siihen, että yhteiskunta hajoaa ja ihmiset jäävät yksin.

Pandemian aikana monet ovat alkaneet pohtia, mitä yhteiskunta voi ja sen tulisi olla. Tämä pohdinta avasi mahdollisuuden myös laajemmalle kritiikille nykyistä järjestelmää kohtaan. Kapitalistisen järjestelmän yksilökeskeisyys ja kilpailuherkkyys ovat eristäneet ihmiset toisistaan ja luoneet yhteiskunnan, jossa solidaarisuus on vähentynyt ja yhteisvastuullisuus on jäänyt toissijaiseksi. Tämä on luonut ympäristön, jossa ihmiset kokevat olevansa erillään toisistaan, mutta pandemia on paljastanut, kuinka tärkeää yhteinen vastuu on.

Tämän kriisin kautta on ollut mahdollisuus kehittää uusia pedagogisia käytäntöjä, jotka keskittyvät köyhyyden, luokkaerojen, ympäristön tuhoutumisen ja rasismin torjumiseen. Yhteiskunnallisten ongelmien käsittelyä on laajennettava niin, että käsitellään myös ympäristön tuhoutumisen, ydinsodan ja muiden globaalien uhkien riskejä. Amartya Senin sanoin meidän on "ajatteltava isosti yhteiskuntaa". Tämä tarkoittaa, että meidän on kyettävä kuvittelemaan yhteiskuntaa, joka ei ole vain pandemian jälkeinen tila, vaan joka on saanut oppia viruksista, jotka levittäytyivät niin sosiaalisiin, taloudellisiin kuin poliittisiin rakenteisiin.

Vaikka pandemia paljasti yhteiskunnan syvimmät kriisit, se myös avasi mahdollisuuksia uudelle ajattelulle ja toiminnalle. On tärkeää, ettei pyritä vain palauttamaan maailmaa entiselleen, vaan käytetään tätä kriisiä mahdollisuutena luoda uudenlainen poliittinen ja taloudellinen järjestys, joka on reilumpi ja oikeudenmukaisempi. Kriisit, kuten ilmastonmuutos, taloudelliset epätasa-arvot ja yhteiskunnalliset epäoikeudenmukaisuudet, ovat globaaleja ja niiden ratkaiseminen vaatii globaalin yhteiskunnan ja politiikan uudistamista.

Koronapandemia herätti paljon kysymyksiä siitä, mitä on demokratia ja miten sitä suojellaan autoritaaristen liikkeiden kasvulta. Kuten pandemia osoitti, populistiset liikkeet ja oikeistolaiset autoritääriset politiikat voivat löytää kannatusta juuri kriisien aikana. Ne voivat käyttää kriisejä hyväkseen laajentaakseen valtion valvontaa ja rajoittaakseen kansalaisoikeuksia. Tällöin on tärkeää olla tietoinen siitä, että yhteiskunnan tulee olla valmis puolustamaan perusvapauksia ja oikeuksia kaikin keinoin. On myös pohdittava, mitä eroa on yhteiskunnalla, joka kokee itsensä vapaaksi ja itsenäiseksi, ja yhteiskunnalla, jossa kansalaiset hyväksyvät rajoituksia pelon ja ahdistuksen vuoksi.

Kriisi ei voi olla tekosyy rajoittaa demokratian perusperiaatteita, vaan sen sijaan se voi olla mahdollisuus herättää keskustelu siitä, miten luoda yhteiskunta, joka on aidosti demokraattinen ja kansalaisten oikeuksia kunnioittava. Tällainen yhteiskunta voisi olla se, joka ei vain torju kriisejä, vaan luo uusia tapoja elää yhdessä, ja jossa sosiaalinen solidaarisuus, taloudellinen tasa-arvo ja ympäristönsuojelu ovat keskiössä.

Miten opetusta ja historiaa voidaan käyttää vastalääkkeinä fasismille ja autoritarismille nykypäivän maailmassa?

Fasismin ja autoritarismin nousu monilla maailman alueilla nostaa esiin tärkeitä kysymyksiä koulutuksen roolista sekä opettajien ja opiskelijoiden vastuista aikakaudella, jossa valtaapitävät valmistelevat tiehään totalitaariselle hallinnolle. Yksi keskeinen kysymys on, miten voimme kuvitella koulutuksen ja historian opetuksen keskiöön politiikassa, jonka tehtävänä on luoda uusi kieli opiskelijoille. Tällaisen kielen avulla voidaan herättää radikaalia mielikuvitusta, sosiaalista toivoa ja yhteisöllistä taisteluhenkeä. Miten julkinen ja korkeakoulutus, samoin kuin muut kulttuuri-instituutiot, voivat vastata Trumpin presidenttikauden rinnalla kasvaneelle nihilismille ja epätoivolle? Mikä voisi estää opettajia luopumasta demokratiasta ja vähentämästä vakavasti kansalaisille annettavaa koulutusta, jonka tarkoituksena on valmistaa heitä taistelemaan fasismin nousua vastaan?

Fasismin kasvu perustuu valvontaan, pidätyksiin, vastustuksen murskaamiseen, valheiden levittämiseen, haavoittuvien ryhmien syyllistämiseen ja totuuden tuhoamiseen. Fasismin aikaansaama yhteiskunta toimii eräänlaisena pandemia-tyyppisenä politiikan apuvälineenä, joka vieraannuttaa yksilön ja kollektiivin kyvyn toimia kansalaisina. Kun fasismin valta kasvaa, ei pelkästään demokratia heikkene – itse ne instituutiot, jotka informoivat ja kouluttavat kansalaisia, alkavat hävitä. Koulutuksen merkitystä ei voi liiaksi korostaa tässä yhteydessä. John Dewey, joka oli merkittävä koulutusuudistaja, korosti, että "demokraattiset olosuhteet eivät säily itsestään", vaan ne vaativat jatkuvaa, kriittistä kulttuuria, joka tuottaa ne tottumukset ja asenteet, jotka mahdollistavat demokratian säilymisen. Tämä on se taistelu, johon Trumpin kaltaiset demagogit pyrkivät, ja siksi historian ja koulutuksen rooli on äärimmäisen tärkeä.

Fasismia vastaan taistelevat eivät voi luottaa vain siihen, että kansakunnan perustuslailliset ja hallinnolliset instituutiot suojelevat heitä. Tämä oli myös Deweyn huoli, joka käy ilmi hänen varoituksistaan 1930-luvulta. On tärkeää ymmärtää, että ilman kansalaisten osallistumista ja tietoisuutta yhteiskunnan arvoista, demokratia on tuomittu epäonnistumaan. Jos kansa ei kyseenalaista vallan väärinkäytöksiä, demokratia alkaa kuihtua. Trumpin hallinto ei vain testannut kansalaisten moraalia, vaan samalla se paljasti, miten helposti yhteiskunnalliset arvot, kuten totuuden etsiminen ja läpinäkyvyys, voidaan heikentää. Hän ei vain kieltäytynyt julkaisemasta verotietojaan, vaan myös hyökkäsi mediaa vastaan ja vaati kansalaisia uskomaan valheisiin. Tämä kaikki testasi kansan kykyä pitää kiinni perusarvoistaan.

Tässä tilanteessa koulutuksen rooli nousee keskiöön. Opettajilla on keskeinen tehtävä huolehtia siitä, että opiskelijat eivät vain omaksuisi tietoa, vaan osaisivat myös kyseenalaistaa sitä, mihin heitä yritetään viedä. Oppilaitoksilla ja kulttuuri-instituutioilla on vastuu nostaa kansalaiskeskustelua, jossa opiskelijat oppivat yhdistämään yksityiset huolet yhteiskunnallisiin ongelmiin ja osallistuessaan vastarintaan niin paikallisella kuin globaaleilla tasoilla. Demokratia ei ole itsestäänselvyys, vaan se on arvo, joka vaatii jatkuvaa vaalimista.

Yhteiskunnan ja koulutuksen rooli on tuoda esiin ne elementit, jotka tekevät fasistisesta politiikasta näkyvää ja ymmärrettävää. Fasismi ei ole vain menneisyyden ilmiö, vaan se sopeutuu ja mukautuu uusiin olosuhteisiin. Fasististen ajatusten ja käytäntöjen alkuperän ymmärtäminen on avain siihen, miten ne syntyvät, miten ihmiset antautuvat niille ja miten he voivat myös vastustaa niitä. Historia ei ole vain kaunis muistutus menneisyydestä, vaan se on myös elintärkeä työkalu nykyisyyden ymmärtämiseen. Koulutuksen ja historian opettaminen voivat tarjota oppimismahdollisuuden, jossa uuden tiedon avulla voidaan rakentaa vahvempia, oikeudenmukaisempia ja demokraattisempia yhteiskuntia.

Endtext

Miten käsitellä salausta ja tietokantojen hallintaa tietoturvan varmistamiseksi?
Miten komposiittimateriaalit vaikuttavat elektronisten laitteiden lämpöhallintaan?
Kuinka IoT-laitteet ja perinteiset automaatiojärjestelmät voivat täydentää toisiaan teollisessa digitalisaatiossa?