Miksi todistusepistemologia ei riitä ymmärtämään valeuutisia?

Perinteinen todistusepistemologia tarkastelee, milloin meillä on oikeus pitää jonkin toisen kertomaa tietoa perusteltuna tai tiedollisesti pätevänä. Tähän kuuluu esimerkiksi se, miten me uskomme uutisiin. Näennäisesti siis valeuutisten ongelma kuuluisi juuri todistusepistemologian alaan. Kuitenkin tämä lähestymistapa osoittautuu riittämättömäksi digitaalisen aikakauden monimutkaisissa kommunikaatiotilanteissa.

Todistusepistemologian kaksi keskeistä suuntausta, reduktionismi ja antireduktionismi, lähtevät vastakkaisista oletuksista. Antireduktionistit uskovat, että ihmiset ovat pääsääntöisesti totuudellisia, ja että todistukseen voidaan lähtökohtaisesti luottaa, ellei ole erityisiä syitä epäillä sen todenperäisyyttä. Reduktionistit puolestaan korostavat lähteen luotettavuuden tarkistamisen tärkeyttä ennen uskomuksen omaksumista. Molemmat lähestymistavat nojaavat oletukseen, että todistajan henkilöllisyys tunnetaan ja että kommunikaatiotilanne on vakaa.

Digitaalisessa ympäristössä nämä oletukset eivät enää päde. Verkkosisällöt ovat usein anonyymejä, eikä vastaanottajalla ole mahdollisuutta arvioida kirjoittajan pätevyyttä tai tarkoitusperiä. Usein viesti on myös välitetty eteenpäin useiden käyttäjien kautta, jolloin alkuperäinen lähde hämärtyy. Vastaanottaja voi helposti sekoittaa lähettäjän ja kirjoittajan — luottaa henkilöön, joka jakaa sisällön, mutta jolla ei ole yhteyttä itse sisältöön. Lisäksi digitaalinen viestintä ei aina ole tekstipohjaista: kuvat, videot ja meemit välittävät tietoa, jota perinteinen todistusepistemologia ei kykene arvioimaan.

Tämän seurauksena todistusepistemologia jää tehottomaksi käsittelemään valeuutisten ongelmaa. Se on rakennettu ihanteellisille viestintäolosuhteille, joissa tunnetaan sekä lähde että tarkoitus. Valeuutiset toimivat kuitenkin epäihanteellisissa olosuhteissa — ne levittäytyvät nopeasti, usein anonyymisti ja epäselvin intentioin, ja ne yhdistävät toisiinsa erilaisia tiedollisia virheitä ja manipulatiivisia keinoja.

Käsite "valeuutiset" itsessään on kiistanalainen. Osa tutkijoista katsoo, että se on kielellisesti epävakaa ja merkitykseltään hajanainen. Esimerkiksi ennen vuotta 2015 termi viittasi lähinnä satiirisiin uutisparodioihin, kuten The Onion -sivuston julkaisuihin. Vasta vuoden 2016 Yhdysvaltain presidentinvaalien jälkeen termi alkoi yhdistyä laajemmin valheelliseen tai harhaanjohtavaan uutisointiin. Silti sen merkitys vaihtelee edelleen: toisille valeuutiset tarkoittavat pelkästään virheellisiä väitteitä, toisille taas tekijän tietoista harhauttamisyritystä.

Tämän semanttisen epävakauden vuoksi on esitetty, että termi pitäisi hylätä akateemisessa käytössä. Lisäksi sen on katsottu olevan tarpeeton: meillä on jo sanat kuten "valhe", "vääristely", "propaganda", "harhaanjohtaminen" ja niin edelleen. Miksi lisätä kokoelmaan vielä yksi epämääräinen ilmaisu?

Toisaalta on mahdollista argumentoida, että juuri tällaiselle kattokäsitteelle on tarvetta. Valeuutiset eivät ole vain yksi yksittäinen tiedollinen patologia, vaan monien ongelmien yhdistelmä. Ne voivat sisältää valheita, mutta myös harhaanjohtavia vihjauksia, epäluotettavia lähteitä, visuaalista manipulointia ja tarkoituksellista väärinymmärrystä. Termi "valeuutiset" voi näin toimia eräänlaisena klusterikäsitteenä, joka viittaa koko tähän ilmiökenttään. Vaikka käsitteen tarkka rajaus vaatii eksplisiittistä määrittelyä, tällaisia määrittelyjä esiintyy akateemisessa keskustelussa jatkuvasti. Sama koskee myös muita sosiaalisia käsitteitä, kuten "sukupuoli" tai "propaganda", jotka ovat nekin kielellisesti epävakaita mutta silti käyttökelpoisia.

Lisäksi käsite "valeuutiset" resonoi julkisessa keskustelussa. Se on vakiintunut osaksi populaaria kieltä ja viestii nopeasti tietynlaista ongelmaa. Jos akateeminen keskustelu hylkää tämän termin, se katkaisee yhteyden yleisön kokemusmaailmaan ja tekee itsestään vähemmän merkityksellisen. Akateemisen terminologian ei tulisi sulkeutua itseensä, vaan pyrkiä myös ymmärrettävyyteen ja osallistavuuteen.

Näistä syistä syntyy tarve uudelle epistemologialle, joka ei enää keskity vain todistusten arviointiin ihanteellisissa olosuhteissa, vaan tarkastelee tiedon liikettä epäluotettavissa, monimutkaisissa ja manipulatiivisissa ympäristöissä. Valeuutisten epistemologia on näin soveltavaa tiedonfilosofiaa — väline todellisuuden vääristymien paljastamiseen, ei vain totuuden määrittämiseen.

On tärkeää huomioida, että verkossa esiintyvä tieto ei ole vain passiivista vastaanotettavaa, vaan aktiivisesti muotoiltua ja levitettävää. Lukija ei ole pelkkä kohde, vaan osallistuja viestinnässä — joskus tietämättään osa väärän tiedon levittämisen ketjua. On myös olennaista ymmärtää, että digitaalinen kommunikaatio ei ole neutraalia: alustat, algoritmit ja tekniset rakenteet ohjaavat sitä, mitä tietoa kohtaamme ja millä tavalla.

Tämä luo tarpeen kokonaisvaltaiselle kriittiselle medialukutaidolle, joka yhdistää filosofista arviointikykyä, teknologista ymmärrystä ja tietoisuutta omasta roolista tiedon kierrossa.

Miten väärät uskomukset tarttuvat ja miksi niiden korjaaminen on vaikeaa?

Väärien uskomusten korjaaminen on huomattavasti monimutkaisempaa kuin aluksi voisi kuvitella, erityisesti silloin, kun väärä tieto on jo osaksi selitystä, jonka henkilö on itse rakentanut. Tutkimukset ovat osoittaneet, että virheellisiä uskomuksia ei ole helppo muuttaa edes silloin, kun oikaisu esitetään lähes samanaikaisesti alkuperäisen virhetiedon kanssa. Johnson ja Seifert (1994) tekivät tutkimuksen, jossa osallistujille esitettiin tietoja, jotka oli kirjoitettu jatkuviksi uutisraporteiksi varastopalossa tapahtuneesta onnettomuudesta. Yhdessä raporteista mainittiin, että varastossa oli helposti syttyviä maalauspurkkeja ja paineastioita kaapissa, mutta myöhemmin saatiin oikaisu, jossa todettiin, että kaappi oli itse asiassa tyhjä. Vaikka oikaisu tuli nopeasti alkuperäisen virheen jälkeen, osallistujat jatkoivat virheellisen tiedon käyttöä palon selittämisessä. Tämä havainto osoittaa, kuinka vaikeaa virheellisen tiedon korjaaminen voi olla, erityisesti silloin, kun se on osaksi henkilön muodostamaa selitystä.

Korjaaminen oli jossain määrin tehokasta vain silloin, kun osallistujille tarjottiin vaihtoehtoinen selitys virheellisen tiedon sijaan. Tämä havainnollistaa sitä, että virheellisen tiedon korjaaminen on erityisen hankalaa silloin, kun virheellinen tieto on ollut mukana selityksessä, joka on jo omaksuttu ja käytetty. Korjaaminen ei siis ole pelkästään tiedon oikeellisuuden tarkistamista, vaan myös sen vaikutuksen huomioon ottamista siihen, kuinka tieto on integroitunut yksilön ajatteluun ja toimintatapoihin.

Toinen tutkimus, joka käsitteli yleistä myytti-todiste -esitysformaattia, osoitti, että vaikka myytit esitettiin selkeästi myyteiksi, ne eivät välttämättä vähentäneet virheellisten uskomusten määrää. Schwarz et al. (2007) havaitsivat, että jopa silloin, kun myytit esitettiin suoraan virheellisenä tietona, ihmiset muistivat virheelliset väittämät faktoina jopa puoli tuntia myöhemmin. Tämä vaikutus voidaan selittää niin sanotulla tuttujen väittämien heuristiikalla: mitä tutummalta väite kuulostaa, sitä todennäköisemmin se arvioidaan todeksi. Vaikka väitteet esitettiin myyteiksi, niiden tutuksi tuleminen lisäsi niiden uskomista, mikä tekee virheellisen tiedon oikaisemisesta entistä vaikeampaa.

Erityisesti sosiaalisen median konteksti tuo esiin uudenlaisen riskin, sillä virheellinen tieto voi saavuttaa paljon laajemman yleisön ja sen vaikutus voi olla vielä syvällisempi. Sosiaalisen median ympäristössä ihmiset ovat alttiimpia luottamaan uutisiin, jotka esitetään tutussa ja luotettavalta vaikuttavassa ympäristössä. Schula et al. (2008) tutkimus osoitti, että luottamuksen herättäminen heikentää kykyä suorittaa kriittistä ajattelua. Sosiaalisessa mediassa esitetyt uutisartikkelit ovat usein yhteydessä kuviin ja postauksiin, jotka lisäävät luottamusta ja saavat vastaanottajat hyväksymään viestin totuuden ilman syvempää pohdintaa. Kun artikkeli esitetään sellaisessa ympäristössä, jossa sosiaaliset signaalit, kuten hymyilevät kasvot tai yhteiset kokemukset, vahvistavat luottamusta, virheellinen tieto saa enemmän hyväksyntää.

Sosiaalinen konteksti voi myös vaikuttaa siihen, kuinka ihmiset suhtautuvat viesteihin ja uutisiin. Jos postauksia jaetaan ja niitä tukevat samat ihmiset, jotka jakavat samanlaisia poliittisia tai henkilökohtaisia näkemyksiä, on entistä todennäköisempää, että tiedon vastaanottajat tulevat hyväksymään virheellisen tiedon. Tällaisessa ympäristössä virheellisen tiedon oikaiseminen voi jopa vahvistaa alkuperäistä uskomusta entistä syvemmin. Levy (2017) on tutkinut niin sanottua "takaisinkytkentäefektiä" (backfire effect), jossa vastakkainen tieto voi jopa lisätä sitoutumista alkuperäiseen väärään uskomukseen, erityisesti silloin, kun kyse on poliittisista tai muista henkilökohtaisista mielipiteistä. Tällöin vastaanottajat eivät ainoastaan hylkää korjaavaa tietoa, vaan he voivat jopa vahvistaa omia virheellisiä näkemyksiään.

Erityisesti korkea koulutus ei suojelisi tältä takaisinkytkentäefektiltä. Hamilton (2011) tutkimus osoitti, että koulutetut ihmiset voivat olla jopa alttiimpia tämänkaltaiselle virheelliselle tiedolle. Tämä on huolestuttavaa, koska se tarkoittaa, että pelkkä koulutustaso ei riitä suojaamaan ihmisiä vääriltä uskomuksilta, jotka voivat juurtua syvälle heidän ajattelutapoihinsa.

On tärkeää ymmärtää, että tieto ei ole vain yksittäinen informaatioerä, vaan se on osa laajempaa kontekstia, jossa ihmiset arvioivat ja käyttävät sitä. Sosiaalisen median rooli tässä prosessissa on keskeinen, koska se luo kontekstin, jossa luottamus ja yhteisöllisyys voivat edistää virheellisten uskomusten leviämistä. Mikäli ihmiset jakavat ja levittävät virheellistä tietoa omilla verkostoillaan, se voi johtaa siihen, että virheelliset käsitykset vahvistuvat ja saavat laajemman hyväksynnän.

Kriittinen ajattelu ja kyky kyseenalaistaa omat uskomukset ovat avainasemassa väärän tiedon torjumisessa. Tämä ei ole pelkästään tiedon korjaamista, vaan myös ymmärrystä siitä, kuinka ihmiset voivat olla alttiita tietylle tiedolle ja kuinka tietyt sosiaaliset ja kognitiiviset mekanismit voivat estää todellisen ymmärryksen muodostumista. Sosiaalinen media on tässä erityisessä asemassa, sillä se voi sekä edistää että estää virheellisen tiedon leviämistä riippuen siitä, kuinka vastaanottajat suhtautuvat ja käsittelevät sitä.