Ronald Reaganin hallinnon aikana rotukysymykset saivat uusia ulottuvuuksia, kun valkoinen amerikkalaisuus alkoi kokea itseään yhä enemmän uhreiksi. Tämän kehityksen taustalla oli käsitys, jonka mukaan rotu ei enää saisi määrittää yhteiskunnallista asemaa, ja että rotuerot olivat pitkälti menneisyyttä. Samalla kuitenkin Reaganin hallinto ja sen politiikka vahvistivat toisaalta valkoisten keskiluokan ja ylhäisön asemia, vaikka julkisesti pyrittiin esittämään, että Yhdysvalloissa ei enää ollut virallista rotusyrjintää. Ristiriita oli ilmeinen: vaikka rotu oli virallisesti vähemmän näkyvä, valkoiset kokivat itsensä uudessa poliittisessa ilmastossa osaksi marginaalia.

Hallinnon ajama rotupolitiikka oli monin tavoin ristiriidassa sen kanssa, mitä aiemmat sukupolvet olivat pitäneet keskeisenä edistyksellisyytenä rotukysymyksissä. Erityisesti Reaganin politiikka mustien ja muiden vähemmistöjen asemaa koskevissa asioissa oli monilta osin käänteinen. Esimerkiksi, kun Yhdysvaltoihin ilmestyi uusi huumeongelma, crack-kokaiini, sen vaikutukset olivat tuhoisat erityisesti mustille yhteisöille, jotka olivat jo valmiiksi syrjäytyneitä asuntomarkkinoilta ja työmarkkinoilta. Crackin käyttö ja sen levittäytyminen herättivät valtavaa moraalista paniikkia, mikä johti lainsäädäntöön, joka asetti huomattavia eroja crack- ja jauhekokaiinin välille, määräten kovempia rangaistuksia mustille nuorille miehille.

Tämä jakoi entisestään mustien ja valkoisten yhteisöjen kokemuksia ja vahvisti poliittista ja taloudellista eriarvoisuutta. Vaikka Yhdysvalloissa puhuttiin tasavertaisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta lain edessä, käytännössä Reaganin hallinto edisti politiikkaa, joka syrjäytti ja kriminalisoi mustia yhteisöjä entistä enemmän, piilottaen tämän takana perinteisiä rotusyrjinnän muotoja.

Vaikka Reaganin hallinto usein julisti, että rotukysymys oli takana ja että rotujen välillä ei enää pitäisi olla eroavaisuuksia, käytännössä se kuitenkin tuki niitä rakenteita, jotka mahdollistivat valkoisten etuoikeuksien säilymisen. Yksilön vastuu, markkinatalous ja vapaus olivat tärkeimpiä teemoja Reaganin politiikassa, mutta näiden periaatteiden soveltaminen oli valikoivaa. Rotukysymyksissä vallitseva yhteiskunnallinen järjestelmä ei muuttunut, ja mustat yhteisöt joutuivat yhä suuremman ahdingon ja syrjäytymisen kohteiksi.

Tärkeänä elementtinä Reaganin politiikassa oli myös ajatus, että rotuerot olivat katoamassa ja että kaikki amerikkalaiset olivat tasa-arvoisia lain edessä. Tämä näkyi erityisesti hänen viesteissään, joissa hän käsitti, että rotujen välinen tasa-arvo oli jo saavutettu ja ettei valtion tarvinnut enää puuttua tähän kysymykseen. Samalla kuitenkin Reaganin hallinto käynnisti uusia toimenpiteitä, jotka vahvistivat rakenteellisia eroja ja loivat pohjan sille, mitä myöhemmin kutsuttaisiin "massa-eksistenssin" aikakaudeksi, jolloin mustat yhteisöt joutuivat entistä enemmän valvonnan ja rikosoikeudellisten seuraamusten kohteiksi.

Politiikka, joka teki eroavaisuuksia ja syytti vähemmistöjä, sai myös tukea valkoisilta, jotka tunsivat itseään yhä enemmän uhreiksi. Tämä uhrikokemus oli olennainen osa Reaganin ajan poliittista ilmapiiriä ja valmisteli maaperää populistisille liikkeille, jotka hyödyntäisivät valkoisten pelkoa ja epäluuloa vähemmistöjä kohtaan. Myöhemmin, kun maahanmuuttoon kohdistuva vihamielisyys kasvoi, nämä tunteet saivat entistä voimakkaampia poliittisia ilmenemismuotoja, jotka puolustivat valkoisten asemaa ja vastustivat monikulttuurisuuden kehittymistä Yhdysvalloissa.

Valkoisten kokema uhrius ei rajoittunut vain taloudellisiin tai yhteiskunnallisiin olosuhteisiin, vaan siihen liittyi myös kulttuurinen ja poliittinen ulottuvuus. Reaganin ajattelussa Yhdysvallat oli edelleen maa, johon kaikki maailmankolkista voitiin tulla ja tulla osaksi, mutta tämä "amerikkalaisuus" ei ollut enää aivan sama ajatus kuin aiemmin. Valkoisten kokemus Yhdysvalloista alkoi muuttua yhä enemmän kansallismieliseksi ja suojelevaksi. Samalla Reaganin kausi mahdollisti sen, että valkoisten pelot ja huolenaiheet alkoivat määritellä entistä enemmän Yhdysvaltojen politiikkaa, ja tämä kehitys saisi myöhemmin vielä voimakkaampia ilmentymiä.

Miten Republikaanit Menettivät Yhteyden Muuttuvaan Yhteiskuntaan ja Liittyivät Valkoiseen Nationalismiin?

Republikaanipuolue oli pitkään kokenut haasteita sopeutumisessa Yhdysvaltojen väestön muutokseen, erityisesti etnisten ja demografisten ryhmien kasvavaan monimuotoisuuteen. Tämä haaste tuli esiin jo “Kasvun ja Mahdollisuuksien Projektissa”, joka myönsi, että puolueen tukijakunta oli yhä enemmän valkoinen, vanhempi ja maaseudulla asuva, samalla kun uusi ja monivärinen äänestäjäkunta oli kasvamassa. Tämä uusi todellisuus pakotti puolueen sopeutumaan, jos se aikoi pysyä relevanttina politiikassa. Kuitenkin, puolueen vanhemmat ja valkoiset miespuoliset äänestäjät esittivät politiikkaa, joka oli monille vähemmistöryhmille täysin mahdoton hyväksyä, ja tämä loi väistämättömän ristiriidan.

Republikaanien johtajien oli tullut tehdä parempi työ viestinnässään, puhumalla ihmisläheisillä termeillä ja osoittamalla huolehtivansa kaikista amerikkalaisista. Erityisesti oli tärkeää hakeutua vähemmistöjen yhteisöihin, kuten latinojen, mustien, aasialaisten ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen pariin, ja tehdä selväksi, että puolue oli valmis ajamaan heidänkin asiaansa. Kuitenkin, puolueen jyrkät konservatiiviset äänenkannattajat vastustivat tätä muutosta voimakkaasti, ja heidän mielestään puolueen ei tulisi tavoitella vähemmistöjä vaan pysyä uskollisena valkoisen väestön tukemalle politiikalle. Tämä valtava vastustus sai aikaan sen, että “Kasvun ja Mahdollisuuksien Projekti” kaatui nopeasti ja puolue jäi jumiin valkoisten äänestäjien poliittisiin etuihin.

Tämä konservatiivinen käänne näkyi erityisesti Tea Party -liikkeessä, joka nostatti esiin pelkoja mustista rikollisista, jotka terrorisoivat valkoisia perheitä, sekä maahanmuuttajista, jotka vievät työpaikat valkoisilta. Tällainen pelottelupolitiikka sai jalansijaa puolueen sisällä ja oli yksi syy siihen, miksi puolue ei koskaan ottanut todesta vähemmistöjen saavuttamista. Tämä kehitys johti siihen, että republikaanit alkoivat entistä enemmän tukeutua “valkoisen miehen puolueen” kuvastoon ja syvensivät samalla rotusyrjinnän ilmapiiriä.

Donald Trumpin nousu oli vain seurausta tästä pitkän ajan kehityksestä. Trumpin kampanja keskittyi voimakkaasti maahanmuuttovastaisuuteen ja lupaukseen palauttaa perinteinen yhteiskunnallinen järjestys, joka oli muuttunut epävarmemmaksi. Hänen kykynsä manipuloida ja hyödyntää kansan kaunaa ja rotusyrjintää oli erottuva tekijä hänen presidenttikampanjassaan. Trump ei vain puhunut valkoisten äänestäjien puolesta, vaan hän onnistui myös voimistamaan valkoista nationalismea ja yhdistämään sen osaksi republikaanisen puolueen keskeistä politiikkaa.

Trumpin valinta oli huipentuma puolueen sisällä käytyyn taisteluun monimuotoisuutta vastaan, ja samalla se siirsi republikaanit kohti yhä enemmän valkoista nationalismia ja rotupohjaista politiikkaa. Vaikka Trumpin voitto oli osa pidempää kehityskulkua, se oli myös käännekohta, jossa republikaanipuolue irtautui suurelta osin tavallisista politiikan käytännöistä ja keskittyi yhä enemmän radikaaliin vähemmistöjenvastaisuuteen. Tämä askel oli merkittävä, sillä se vei puolueen aina nykyiseen tilanteeseen, jossa valtioiden ja liittovaltion välinen ero, kulttuurisodat ja nationalismi ovat keskeisiä teemoja.

Tämä kehitys on ollut seurauksiltaan kauaskantoista ja väistämättömästi muuttanut amerikkalaisen politiikan dynamiikkaa. Yhdysvallat on yhä enemmän kahtia jakautunut kansakunta, jossa rotu, etnisyys ja kansallisuus ovat kietoutuneet yhteen politisoitujen keskustelujen kanssa. Republikaanien ratkaisu ei ollut kyky sopeutua uuteen todellisuuteen, vaan se oli halu puolustaa vanhoja etuja ja kääntyä yhä enemmän syrjäytyneiden äänestäjien puoleen. Tämä valinta ei ainoastaan haavoittanut puolueen tulevaisuutta, vaan se myös asetti koko maan poliittisen ja sosiaalisen järjestelmän uuteen, epävarmaan asemaan.

Endtext.

Miten Amerikan poliittinen valtapolitiikka ja taloudellinen eriarvoisuus ovat muokanneet oikeiston kannatusta?

Vuodesta Ronald Reaganin vaalivuodesta 1980 aina Donald Trumpin presidenttikauden alkuun 2016 mennessä Yhdysvalloissa varallisuuden jakauma on muuttunut radikaalisti. Rikkaimpien yhden prosentin kotitalouksien osuus kansallisesta tulosta on kaksinkertaistunut, nousemalla yli 10 prosentista 20 prosenttiin. Samaan aikaan köyhemmän puoliskon tulot ovat puolittuneet, pudoten noin 20 prosentista 10 prosenttiin. Tämä käänteinen suhde kuvastaa uudenlaisia taloudellisia voimasuhteita, joissa pienellä eliitillä on nykyään käytössään se varallisuus, joka aiemmin kuului yhteiskunnan alimmalle puoliskolle. Tämä kehitys on erityisen merkittävä, koska se on tapahtunut nopeammin ja voimakkaammin Yhdysvalloissa kuin muissa verrannollisissa länsimaissa. Taloudellinen eriarvoisuus on muodostunut keskeiseksi yhteiskunnallisen ja poliittisen polarisaation syyksi, jossa varallisuus ja poliittinen valta ovat kietoutuneet toisiinsa itsepintaiseksi noidankehäksi.

Toisin kuin sodanjälkeisen ajan, jonka talousasiantuntija Paul Krugman nimitti Yhdysvaltojen kapitalismin "kultakaudeksi", nykyinen varallisuuden jakautuminen on nollasummapeliä. Toisten voitot ovat suoraan toisten tappioita. Deindustrialisaatio ja globalisaatio ovat kulkeneet käsi kädessä hallituksen politiikan kanssa, joka on tarkoituksellisesti vauhdittanut taloudellisen ja poliittisen vallan yhdistymistä. Tämä kehitys on heikentänyt demokratian kykyä säännellä valtaa ja vaatii ymmärrystä vallan sekä rahan vuorovaikutuksesta. Aristoteles varoitti yli kaksi ja puoli tuhatta vuotta sitten ahneuden ja poliittisen rappion vaaroista – varoitukset, jotka heijastuvat yhä nykypäivän keskusteluissa.

Amerikkalaisen plutokratian synty ei ollut väistämätöntä. Se oli seurausta tiettyjen poliittisten päätösten, instituutioiden kehityksen ja ideologisten muutosten yhdistelmästä. 30 vuotta kestänyt laaja keskiluokan vauraus ja maltillisen sosiaalisen uudistuksen aika, joka perustui poliittiseen konsensukseen ja keynesiläiseen talouspolitiikkaan, on päättynyt. Amerikkalainen unelma on monille muuttunut vain nostalgiseksi iskulauseeksi, jonka sisällöllinen merkitys on kadonnut. Trumpin hallinto paljasti tämän oikeiston sisäisen ristiriidan: konservatiivisen puolueen täytyy ylläpitää äänestäjäkuntaa, joka kärsii niiden taloudellisten etujen seurauksista, joita puolue ajaa yritysten ja rikkaiden hyväksi. Tämä ristiriita on kuitenkin ollut kestävä, koska sen pohjana on ollut pitkä historia, johon kuuluu rasismia, vieraanpelkoa ja nativismia.

Tämä poliittinen liitto perustuu siihen, että suuryritykset ja rikkaat saavat verohelpotuksia, sääntelyn purkua ja yksityistämistä, kun taas valkoinen työväen- ja alempi keskiluokka saa turvaa asuinalueilleen, asuntojen arvoille, kouluille ja työpaikoilleen kilpailulta. Retoriikka perhearvoista ja ahkeruudesta luovat vaikutelman, että hallitus ei hylkää tätä äänestäjäryhmää. Trumpin maahanmuuttovastaisuus ja vihamielisyys vähemmistöjä kohtaan ovat rakentuneet pitkälle rasistisen historiallisen perinnön varaan, joka on vahvistunut Yhdysvaltojen monikulttuuristuessa.

Poliittisen suunnan muutos alkoi Barry Goldwaterin kampanjasta vuonna 1964, joka merkitsi irtautumista aiemmista yrityksistä houkutella mustia äänestäjiä. Goldwaterin vastustus liittovaltion rotulainsäädäntöä perustui yksityisomistuksen puolustamiseen ja osin etelän valkoisten rotuerottelua ajaneiden alueiden tukemiseen. Tämä merkitsi suuren muutoksen alkua, jossa rotupolitiikasta tuli keskeinen osa koko maan politiikkaa. Dixiecratien liike 1948 oli vielä rajattu demokraattipuolueeseen, mutta Goldwaterin strategia muutti etelän valkoisten äänestyskäyttäytymisen pysyvästi.

George Wallace laajensi etelän rotupolitiikan vastarintaa myös pohjoiseen, yhdistäen valkoisia äänestäjiä vastustamaan mustien yhteiskunnallisia vaatimuksia erityisesti asumisen, koulutuksen ja työpaikkojen alueilla. Hänen populistinen retoriikkansa puhutteli keskiluokkaisia, omaisuuttaan ja työpaikkojaan puolustavia valkoisia äänestäjiä. Wallace vahvisti erottelua ja korosti valtiovaltion rajoituksia, mikä vahvisti alueellista rotukysymysten hallintaa.

Amerikkalainen populismi on perinteisesti ollut valkoisen, vapaan ja omaisuutta omistavan keskiluokan ääni, jonka työ on nähty republikaanisen itsehallinnon perustana. Tämä historiallinen perintö jatkuu nykypäivän oikeistopolitiikassa ja selittää, miksi taloudelliset intressit ja sosiaaliset ennakkoluulot ovat yhdistyneet voimakkaaksi poliittiseksi liittoutumaksi, joka on muokannut Yhdysvaltojen poliittista kenttää vuosikymmenien ajan.

Ymmärtäminen tästä kehityksestä vaatii paitsi taloudellisen eriarvoisuuden mekanismien tunnistamista myös syvällistä käsitystä siitä, miten rotu, alueellisuus ja sosiaalinen identiteetti ovat rakentaneet äänestäjäkoalition, joka on historiallisesti kestänyt ja joka edelleen muovaa poliittista strategiaa. Talouden, politiikan ja identiteetin yhteisvaikutus on keskeinen lähtökohta Yhdysvaltojen oikeiston nykyisen vahvuuden ja samalla yhteiskunnallisen jakautuneisuuden analyysille.

Miten tukea ja harjoitella selkärangan liikkuvuutta ja vähentää kipua?
Miten sukupuoli vaikuttaa kehon koostumukseen ja liikuntasuorituksiin?
Kuinka määritellään ja priorisoidaan pääomaprojektit tehokkaasti?