Presidenttien retoriikka rotukysymyksistä on vaihdellut huomattavasti vuosikymmenten aikana, erityisesti sen jälkeen, kun rotu ja etnisyys alkoivat liikkua kohti toisiaan poliittisessa diskurssissa. Tämän muutoksen yksi keskeinen tekijä on ollut etnisen retoriikan käyttö, joka on tullut osaksi rotukysymyksiä ja lisännyt keskusteluun uusia ulottuvuuksia, kuten etnisten identiteettien rooli yhteiskunnassa ja politiikassa.

Johtavat poliitikot, kuten Lyndon B. Johnson, Jimmy Carter ja Bill Clinton, käyttivät eri aikoina erilaisia termejä kuvaamaan afroamerikkalaisia. Johnson puhui termillä "Negro", Carter käytti sanaa "Black" ja Clinton otti käyttöön "African American" -termin. Clintonin valinta erottui erityisesti, sillä hän käytti termiä "African American" huomattavasti enemmän kuin mikään edeltävä presidentti. Tämän termin käyttö kasvoi merkittävästi Clintonin toisessa vaalikampanjassa vuonna 1996, ja se liitettiin yhä enemmän etniseen diskurssiin, mikä näkyy myös sen käytön määrässä Clintonin puheissa. Verrattuna muihin presidentteihin, Clinton käytti tätä termiä lähes 106 kertaa miljoonaa sanaa kohti, kun taas aiemmat presidentit eivät käyttäneet sitä lähes lainkaan.

Muutos etnisten ja rotukysymysten käsittelyssä on myös nähtävissä seuraavien presidenttien puheissa. George W. Bush käytti etnistä kieltä harvemmin kuin Clinton, mutta Barack Obama teki merkittävän muutoksen, vähentäen yleisten termien kuten "ethnic" ja "race" käyttöä, ja keskittyi sen sijaan tarkempiin termeihin kuten "Black" ja "Latino". Tämä siirtymä heijastaa laajempaa poliittista ja sosiaalista muutosta, jossa rotu- ja etnisyyksiä käsitellään yhä enemmän yksittäisinä kategorioina, eikä vain osana laajempia yhteiskunnallisia ryhmiä.

Clintonin hallinnon aikana etninen retoriikka nousi esiin erityisesti siinä mielessä, että hän käytti rotuun liittyvää kieltä enemmän kuin muut presidentit. Hänen puheensa korostivat rotu- ja etnisten ryhmien eroja, mutta myös niiden yhteistä kokemusta amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Clintonin hallintoon liittyy myös se, että etnisten kysymysten käsittely sai uudenlaisen sävyn, joka osaltaan johti keskustelun polarisoitumiseen: etnisten ja rotukysymysten käsittely ei enää ollut pelkästään tunnustusta, vaan myös poliittinen väline. Hänen hallituksensa nosti esiin etnisten vähemmistöjen roolin osana amerikkalaista yhteiskuntaa, mutta samalla tämä keskustelu muodosti osan laajempaa kulttuurista ja poliittista diskurssia, joka oli edelleen sidoksissa historiallisesti vakiintuneisiin rotuidentiteetteihin.

Obama puolestaan otti toisenlaisen lähestymistavan. Vaikka hänen hallintonsa käytti yhä enemmän termejä "African American" ja "Black", se myös väheni käyttämään yleisiä termejä kuten "ethnicity" ja "race". Obama itse asiassa käytti harvemmin yleisiä rotu- ja etnisyystermien käsitteitä, ja painotti sen sijaan yksilöiden tarkempia kulttuuri-identiteettejä. Tämä oli osa laajempaa kehitystä, jossa etnisten vähemmistöjen asema muuttui ja yhteiskunnassa hyväksyttiin yhä enemmän monimuotoisuuden käsitteitä, mikä näkyi myös presidentin retoriikassa.

Yksi tärkeä kysymys on, miksi Clinton omaksui etnisen terminologian juuri vuonna 1996. Tämä valinta ei ollut vain satunnainen, vaan osa hänen strategiaansa houkutella etnisiä vähemmistöjä ja tasapainottaa rotukysymysten käsittelyä laajemmassa poliittisessa kentässä. Clintonin käyttämä "African American" termi oli osaltaan reaktio aiempien vuosikymmenten rotukysymysten kapeaan käsittelyyn. Se oli merkki muutoksesta, jossa afroamerikkalaisten yhteiskunnallinen asema tunnustettiin uudella tavalla, samalla kun etniset ryhmät saivat äänen poliittisessa keskustelussa.

Tämä kehitys ei kuitenkaan ollut lineaarinen. Vuonna 2012, Obaman toisen kauden aikana, tilanne oli jälleen muuttunut. Obama lisäsi käyttöönsä yhä enemmän termiä "Black", mutta samalla jätti pois "ethnic" -kielenkäytön. Tämä kehitys viittaa siihen, että rotu- ja etnisyyskysymykset olivat siirtyneet uudelle tasolle, jossa yksittäiset kulttuuri-identiteetit tulivat entistä tärkeämmiksi, ja laajemmat kategoriat kuten "etnisyys" ja "rotu" menettivät osin merkitystään.

Rohkeasti voidaan todeta, että presidenttien retoriikassa tapahtui jatkuva muutos, jossa etnisyyteen liittyvät kysymykset käsiteltiin yhä monimutkaisemmalla ja hienovaraisemmalla tavalla. Mutta vaikka presidentit olivatkin reagoineet muuttuviin poliittisiin ja yhteiskunnallisiin olosuhteisiin, rotu- ja etnisyyskysymykset pysyivät aina keskeisinä osina amerikkalaisessa poliittisessa keskustelussa.

Yksi keskeinen elementti, joka pitää ottaa huomioon, on se, kuinka rotukysymyksistä ja etnisistä identiteeteistä on tullut osa laajempaa poliittista peliä, jossa ne eivät enää ole vain sosiaalisia ongelmia vaan myös poliittisia välineitä. Tähän liittyvä haaste on ollut, että monet presidentit ovat pyrkineet hallitsemaan näitä kysymyksiä ei pelkästään tunnustamalla niitä, vaan myös hyödyntämällä niitä omassa poliittisessa strategiassaan. Se, miten eri presidentit ovat käsitelleet rotua ja etnisyyttä, heijastaa osaltaan yhteiskunnan ja politiikan muuttuvia dynamiikkoja, mutta myös laajempaa keskustelua siitä, mitä rotu ja etnisyys merkitsevät amerikkalaiselle identiteetille.

Miten Nixonin puheet muovasivat kansakunnan identiteettiä ja valtasivat poliittisen kentän?

Richard Nixonin puheiden tarkastelu vuoden 1972 vaalikampanjassa, jolloin hänen voittonsa oli lähes varma, tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman siihen, miten presidentin retoriikka voi vaikuttaa kansakunnan identiteettiin ja politiikkaan. Vaikka puheiden ensisijainen tavoite on vakuuttaa äänestäjät, ne tekevät paljon muutakin. Karlyn Campbell ja Kathleen Hall Jamieson ovat analysoineet presidentin puheiden ”lajeja” ja todenneet, että ne eivät pelkästään esittele poliittisia tavoitteita ja käsittele ajankohtaisia kysymyksiä, vaan niillä on myös tärkeä rooli kansallisen identiteetin luomisessa. Puheiden avulla presidentti voi yhdistää kansan ja vahvistaa käsitystä yhteisestä arvomaailmasta. Nixonin puheiden kautta käydään läpi yhteisiä arvoja ja periaatteita, jotka luovat perustan niin kutsutulle "uudelle amerikkalaiselle enemmistölle".

Nixonin kampanja 1972 pyrki luomaan laajan ja monikulttuurisen koalition, joka ei perustunut pelkästään etnisyyteen tai uskontoon, vaan yhteisiin arvoihin, kuten ahkeruuteen, perhearvoihin, moraaliin ja isänmaallisuuteen. Nixonin radioesityksissä, kuten ”One America” -puheessa, hän korosti, kuinka Yhdysvallat, huolimatta sen etnisestä ja uskonnollisesta monimuotoisuudesta, on yhdistynyt kansa. Hän esitti, että maahanmuuttajat, jotka olivat saapuneet maahan etsimään parempaa elämää, osallistuivat tämän uuden, monikulttuurisen mutta perusarvoihin perustuvan enemmistön rakentamiseen. Yhdysvaltain kansa, Nixonin mukaan, jakoi tietynlaiset perusarvot, jotka olivat keskeisiä Amerikan ihanteille ja kokemukselle. Tällaisia arvoja olivat muun muassa ”vanhanaikainen usko, moraali ja luonteenlaatu” sekä usko kovaan työhön, isänmaan rakkauteen ja hengelliseen uskoon.

Tämä kansallinen yhtenäisyys, joka Nixonin mukaan ilmenee eri väestöryhmien yhteisistä arvoista, oli kuitenkin osittain koodattua viestintää, joka kohdistui myös niihin valkoisiin äänestäjiin, jotka tunsivat, että rotuerottelua ja syrjintää käsittelevät politiikat, kuten kiintiöt, uhkasivat heidän etujaan. Nixon käytti puheissaan ilmaisua ”discriminointi ja kiintiöt” viitatakseen poliittisiin toimiin, jotka hänen mukaansa estivät joidenkin lasten mahdollisuuksia. Tällainen ilmaisu puhutteli erityisesti valkoisten etnisten ryhmien tyytymättömyyttä ja tuki heidän näkemyksiään siitä, että mustien amerikkalaisten tukeminen kiintiöillä tai muilla tasa-arvopolitiikoilla oli epäoikeudenmukaista. Nixonin retoriikka ei ollut suoraan rasistista, mutta se oli rakennettu niin, että se houkutteli valkoista väestöä, joka tunsi, että heidän etunsa olivat uhattuina.

Tämä kieli, jossa Nixon yhdisteli käsitteitä kuten perhearvot, isänmaallisuus ja ahkeruus, tarjosi vahvan kontrastin toisaalta rotuerottelun vastaiselle ja tasa-arvoa edistävälle puheelle ja toisaalta valkoisten etnisten ryhmien ahdistukselle, jotka kokivat, että heidän asemansa oli vaarassa. Nixonin puheiden kautta tämä ristiriita tuli ilmi: hän tuki yksilön tasaveroista kohtelua, mutta samalla torjui niitä politiikkoja, jotka pyrkivät poistamaan rotuerot ja tarjoamaan tukea vähävaraisille amerikkalaisille. Tällainen kieli oli osa Nixonin strategiaa, joka toi yhteen valkoisten ja valkoisten etnisten ryhmien poliittiset intressit ja näkemykset, mutta samalla se syvensi keskustelua rotusyrjinnästä ja taloudellisesta epätasa-arvosta.

Vaikka Nixon puhui paljon hyvinvointivaltion vastaisista toimista, hänen ei välttämättä ollut tarkoitus viedä eteenpäin konkreettisia hyvinvointiuudistuksia. Poliittisesti hän tiesi, että demokraattinen hallitus ei hyväksyisi hänen ehdotuksiaan, mutta hän käytti tilannetta hyväkseen asettaakseen politiikan suunnan, joka myöhemmin voisi toimia keskustelun pohjana. Nixon pyrki myös hillitsemään mustien amerikkalaisten vaatimuksia ja protesteja, jotka nousivat 1960-luvun lopulla, erityisesti kansalaisoikeusliikkeen laajentuessa. Hän käytti viestejä, jotka koskivat kaupungistuneiden alueiden rikollisuutta ja yhteiskunnallista turvattomuutta, mutta samalla hän pyrki pehmentämään lainsäädäntöä niin, että se olisi hyväksyttävä laajemman valkoisen väestön keskuudessa.

Nixonin puheiden vaikutus ulottui siis paljon pidemmälle kuin pelkkiin poliittisiin päätöksiin. Hänen käyttämänsä kielen avulla hän luonnehditteli kansallista identiteettiä ja muokkasi sen muotoa niin, että se vastasi valkoisten ja valkoisten etnisten ryhmien arvoja. Tämä identiteetti, joka rakennettiin arvojen ympärille, kuten moraaliin, kovaan työhön ja perhearvoihin, oli rakenteeltaan sellainen, että se antoi tilaa eräänlaiselle rasistiselle ajattelulle, mutta ilman suoraa vihapuhetta. Nixonin strategia loi poliittisen ympäristön, jossa rotukysymykset nousivat esiin, mutta samalla ne esitettiin yksilön oikeuksien ja kansallisen yhtenäisyyden näkökulmasta, mikä teki niistä hyväksyttävämpiä monille valkoisille äänestäjille.

Mikä on "valkoisen" etnisyyden ja hyvinvointivaltion välinen yhteys?

Nixonin retoriikassa hyvinvointivaltiota käsiteltiin usein kansallisen yhtenäisyyden ja kansallisten arvojen kannalta. Erityisesti hänen puheissaan hyvinvointia vastustettiin, koska se nähtiin uhkana "amerikkalaiselle identiteetille", jossa ahkeruus ja työmoraali olivat keskeisiä piirteitä. Nixon liitti hyvinvointituet saavat kansalaiset laiskuutta ja epäamerikkalaisuutta edustaviksi. Hänen puheensa oli osittain suunnattu etnisiin valkoisiin äänestäjiin, joilla oli omat kokemusperäiset näkemyksensä vähemmistökansalaisista. Nixonin politiikka ei ollut pelkkää taloudellista taistelua; se oli myös kulttuurinen taistelu siitä, kuka oli "amerikkalainen" ja kuka ei.

Tämä politiikka ei ollut pelkästään uusien instituutioiden perustamista tai lainsäädännön muuttamista. Se oli myös monen tasoinen kamppailu amerikkalaisen yhteiskunnan kulttuuristen ja etnisten rajojen määrittelemisestä. Nixonin puheissa hyvinvointia oli jatkuvasti kuvattu sellaisena systeeminä, joka palkitsi "laiskat" ja syrjäytti ne, jotka olivat valmiita työskentelemään. Hänen mukaansa ne, jotka elivät yhteiskunnan tukien varassa, olivat yksilöitä, jotka olivat riippuvaisia muiden työstä. Tämä ajattelu oli verrattavissa aikaisempiin keskusteluihin, jotka liittyivät orjuuden jälkeiseen aikaan ja rotuerottelun ideologioihin. Nixon käytti valkoisen etnisyyden käsitettä hyväkseen ja veti selkeän eron "työtä tekevien" ja "työttömien" välillä.

Tämä keskustelu ei ollut pelkkää sanailua, vaan se oli kiinteä osa laajempaa kulttuurista siirtymää, jossa valkoiset etniset ryhmät, kuten italialaiset ja juutalaiset amerikkalaiset, kokivat suuren sopeutumisen 1900-luvun alkupuolella. Näiden ryhmien jäsenet eivät aluksi olleet "valkoisia" Amerikan sosiaalisessa mielessä, vaan heidät koettiin etnisesti erillisinä. Yhteiskunta luokitellessaan heidät osaksi "valkoista" kansakuntaa, heidän etnisyyttään käsiteltiin eräänlaisena välimuodossa olevan rotuidentiteetin käsitteenä. Tässä "välimuotoisuudessa" nämä ryhmät liikkuivat pitkin 1900-luvun alkupuolen ja puolivälin väliä, kunnes suurempi osa niistä tuli tunnustetuksi "valkoisiksi" 1945 jälkeen.

Tämä yhteys etnisyyteen ja rotuun näkyi erityisesti Nixonin puheissa. Hän käytti etnistä monimuotoisuutta kielen välineenä, mutta samalla se toimi etnisten ryhmien sisäisen ja ulkoisen rajanvetona. Hänen puheensa osoittivat, kuinka etninen identiteetti voi muuttua: Ryhmät, jotka eivät alun perin olleet "valkoisia", saattoivat sopeutua ja tulla osaksi "valkoista" valtakulttuuria, mutta samalla tämä prosessi merkitsi kulttuuristen erojen hälvenemistä ja identiteetin kehittymistä. Etniset ryhmät kokivat nopeasti muuttuvan tilanteen 1970-luvulta alkaen, ja heidän erillinen "etnisyytensä" alkoi kadota. Richard Alba huomasi vuonna 1985, että italialaisamerikkalaisilla oli enää vain heikko kulttuurinen erityispiirre, joka erotti heidät muista amerikkalaisista.

Tämä etnisten ryhmien sopeutuminen valkoiseksi ei tapahtunut ilman vastustusta. Erityisesti ensimmäisen maailmansodan jälkeen, mutta myös aikaisemmin, italialaiset ja muut etniset ryhmät kohtasivat diskriminaatiota. Tätä kuvasi esimerkiksi italialaisamerikkalaisia koskeva puhe, jossa heitä verrattiin mustiin. Tämä kulttuurinen siirtymä ei ollut pelkkä yksilöiden tai ryhmien välinen kysymys, vaan se oli osa laajempaa kulttuurista ja poliittista muuttumista.

On tärkeää huomioida, että etnisyyden ja rodun välinen yhteys ei ole yksiselitteinen ja se on monisyinen ilmiö, joka kehittyy ajan myötä. 1960-luvun lopulta alkaen tämä prosessi oli osa laajempaa rotukysymyksen tarkastelua, jossa rotu ja etnisyys saivat uusia merkityksiä, erityisesti osana yhteiskunnallista taistelua ja poliittista identiteettiä. Tämä prosessi ei ollut vain valkoisten ryhmien sopeutumista vaan myös vähemmistön ja valtaväestön välisiä jännitteitä, jotka liittyivät siihen, kuinka "amerikkalaisuus" ja "etnisyys" kietoutuivat toisiinsa.

Miten presidentit käyttävät retoriikkaa voittaakseen äänestäjiä ja säilyttääkseen koalitioita?

Presidentinvaalikampanjoissa retoriikalla on keskeinen rooli äänestäjien mielipiteiden muokkaamisessa ja vaalikannatuksen rakentamisessa. Eri puolueiden ehdokkaat pyrkivät muodostamaan erilaisia koalitioita, jotka perustuvat erityisesti siihen, kuinka he kykenevät luomaan ja esittämään itsestään kuvan, joka resonoi tiettyjen äänestäjäryhmien kanssa. Nämä ryhmät eivät ole staattisia, vaan ne voivat vaihdella ja olla osittain haavoittuvia. Retoriikka on väline, jonka avulla presidenttiehdokkaat pyrkivät yhdistämään omia tukiryhmiään, herättämään niitä henkiin ja houkuttelemaan uusia äänestäjiä. Samalla heidän on säilytettävä vanhojen ryhmien tuki ja pyrittävä houkuttelemaan äänestäjiä kilpailevasta puolueesta.

Esimerkiksi, afroamerikkalaiset ovat olleet Demokraattipuolueen vankka tukijoukko vuodesta 1964 lähtien. Tämän vuoksi molemmat puolueet voivat strategisesti ajatella, että heidän ei tarvitse erityisesti tehdä lupauksia tälle ryhmälle, koska sen äänet ovat enimmäkseen varmoja. Kuitenkin, vaikka demokraatit saavat edelleen suuren osan afroamerikkalaisten tuesta, heidän on jatkuvasti varmistettava, että tämä ryhmä pysyy mukana äänestyksessä. Retorinen strategia ei siis ole vain äänestäjien aktivointia, vaan myös keino estää äänestäjien kyllästyminen ja äänestysaktiivisuuden lasku.

Demokraattien strategia saattaa sisältää vakuuttelua siitä, että he ajavat etnisten vähemmistöjen oikeuksia, mutta heidän täytyy myös harkita valkoisten liberaalien suhtautumista samoihin kysymyksiin. Esimerkiksi, jos valkoinen liberaali enemmistö vastustaa positiivista eriarvoisuutta (affirmative action) ja pitää sitä vähemmän tärkeänä, mutta afroamerikkalaiset äänestäjät pitävät sitä tärkeänä, presidenttiehdokas saattaa haluta tukea tätä politiikkaa. Retoriikan avulla ehdokas voi siis vahvistaa asemaansa afroamerikkalaisten keskuudessa, mutta samalla yrittää estää valkoisten liberaalien kääntymistä pois.

Tämä prosessi on monimutkainen, eikä sitä voida täysin vähentää yksinkertaisiin oletuksiin. Vaalikäyttäytyminen ei ole niin yksioikoista, kuin mitä aiemmin on kuvattu. Vaalit eivät ole vain ehdokkaiden puheita, vaan ne perustuvat myös siihen, kuinka äänestäjät kokevat ehdokkaidensa kykenevän toteuttamaan lupauksiaan ja muokkaamaan poliittista agendaa. Siksi presidentin vaalikampanjan retoriikka on avainasemassa myös sen määrittämisessä, mitä poliittisia tavoitteita voidaan myöhemmin toteuttaa.

Presidenttien on tärkeää ymmärtää, että vaalilupauksia arvioidaan myös jälkikäteen. Äänestäjät voivat harkita, onko presidentti pitänyt lupauksensa ja miten se on vaikuttanut heidän elämäänsä. Esimerkiksi Donald Trumpin kampanjassa oli selvä strategia houkutella perinteisesti vasemmistolaisista piireistä tulleita valkoisia työläisiä, joita Obama hallinnon aikaiset muutokset olivat mahdollisesti turhauttaneet. Trumpin retoriikka oli suunniteltu siten, että se synnytti ajatuksen muutoksen tarpeesta, mutta jos hän ei pystyisi täyttämään vaalilupauksiaan, se saattaisi vahingoittaa hänen tukeaan. Tällaisessa tilanteessa poliittinen viestintä on keskeistä: se, mitä sanotaan ja mitä uskottavasti voidaan esittää toteutettavaksi, voi ratkaista vaalit.

Presidenttien retoriikka ei ole vain retorisia lausuntoja, vaan se määrittelee politiikan, jonka he aikovat viedä eteenpäin. Hyväksymällä tämän käsityksen, on mahdollista ymmärtää paremmin, miksi vaalikampanjan retoriikka on niin tärkeää. Vaalikampanjoissa ja erityisesti vaalien jälkeisessä vaiheessa presidenttien täytyy pystyä osoittamaan, että heidän lupauksensa olivat tärkeitä ja että heidän toteuttamansa politiikka oli sen mukainen. Tämä luo aitoa poliittista liittoumaa, joka voi auttaa heitä voittamaan seuraavassa vaalissa, mutta vain silloin, jos äänestäjät uskovat ehdokkaansa pitävän lupauksensa.

Jokainen vaalikampanja tuo esiin tärkeän näkökohtaa siitä, kuinka puheiden ja politiikan välinen suhde toimii. Ei riitä, että presidentti vain puhuu jollekin ryhmälle ja käyttää oikeita sanoja – hänen täytyy myös pystyä toteuttamaan lupaamansa muutokset. Jos hän epäonnistuu tässä, se heikentää hänen asemaansa ja vaikuttaa hänen seuraavaan kampanjaansa.

Miten opettaa koiralle monimutkaisia temppuja ja lisätrikkejä?
Miten videopelit ja liikuntavaatteet vaikuttavat hyvinvointiimme ja ajattelukykyyn?
Miten Iran-Contra-skandaali Muodostui ja Miksi Se On Yhä Avoin Kysymys?
Miten visualisointi tukee yhteiskuntatieteellistä datatiedettä?