Reaganin presidenttikautta voi luonnehtia liiketoiminnan ja varakkaiden puolustamiseksi. Hänen hallintonsa prioriteetti oli veronalennukset yrityksille ja rikkaille, jotka tulivat mahdollisiksi Heritage Foundationin ”Mandate for Leadership” -raportin myötä, joka julkaistiin hänen virkaanastujaistensa yhteydessä. Reagania tukenut hyvinvointia kritisoiva retoriikka luotiin pohjaksi veronalennuksille, mutta niiden vaikutus oli voimakkaasti regressiivinen ja edesauttoi varallisuuden keskittymistä Yhdysvaltojen huipulle.

Reaganin Amerikka oli kuvitelma kovasta, valkoisesta yksilöstä, joka puolusti omistusoikeuksiaan hallituksen tyrannimaisilta sääntömuutoksilta. Hän oli hallituksen markkinasääntelyn vastustaja, ja tämän itsenäisyyden takana piili syvä kauna hallituksen yrityksiä kohtaan, jotka pyrkivät pakottamaan ei-toivottuja sosiaalisia kokeiluja ja rotusyrjinnän purkamisohjelmia. Veronalennuksia pidettiin keinona pienentää valtion roolia, puolustaa ahkeria valkoisia amerikkalaisia köyhien ahneutta vastaan ja palauttaa vapaus maahan sekä vapauttaa talous byrokraattien ja eturyhmien hallinnasta.

Reaganin ensimmäinen budjetti leikkasi $35,2 miljardia ei-sotilaallisiin menoihin, erityisesti köyhiin kohdistuvista sosiaaliohjelmista. Ruokakuponkiohjelmat, asumistuki, Head Start, koululounasohjelmat, Job Corps, taloudellisen mahdollisuuden virasto, oikeudelliset palvelut – mikään hallituksen ohjelma, joka auttoi köyhiä ja vähäosaisia, ei jäänyt koskemattomaksi. Samalla hän jatkoi ennennäkemättömän anteliasta politiikkaa rikkaita kohtaan. Reagania edeltänyt veroaste oli 70 prosenttia, mutta hänen presidenttikautensa aikana korkeimman veroprosentin lasku oli häkellyttävä – se laski 28 prosenttiin, ja tämän oletettiin luovan talouskasvua ja lisäämään työpaikkoja. Käytännössä ainoastaan yritykset ja varakkaat hyötyivät. Veronalennukset rikastuttivat Yhdysvaltojen varakkaita: rikkain prosentti hyötyi Reaganin politiikasta noin $1 triljoonan verran 1980-luvulla, ja saman verran vuosikymmenittäin sen jälkeen. Rikkaimpien amerikkalaisten varallisuus kolminkertaistui vuodesta 1978 vuoteen 1990, ja lähes kaikki tämä kasvu tapahtui köyhien ja keskiluokan kustannuksella.

Tämä oli Yhdysvaltain historian suurin varallisuuden siirtyminen huipulle, ja se oli mahdollistettu juuri sen hallituksen toimesta, joka oli Reagania itseään vastaan kaikessa taloudellisessa sääntelyssä. Reaganin poliittinen ilmaisutapa peitti kuitenkin tämän todellisuuden. Vaikka hän valitti hallituksen väliintuloista markkinoilla, hänen varsinainen kritiikkinsä kohdistui nimenomaan siihen, miten hallitus oli pyrkinyt edistämään taloudellista oikeudenmukaisuutta ja sosiaalista tasa-arvoa.

Reagan oli mestari käyttämään populistisia sloganeita, jotka peittivät todellisuuden taloudellisen ja poliittisen vallan yhdistymisestä. Hollywoodista politiikkaan siirtynyt Reagan käytti taitavasti viestejä, jotka puhuivat vaaleissa hyödyksi erityisesti valkoisille amerikkalaisille, mutta hallitsi samalla perinteisesti rotukysymyksiä konservatiivisella tavalla. Reagan oli enemmän kuin halukas hyväksymään rasismin ja valkoisten valtion kannattajien pelon maahanmuutosta, mutta samalla hän ei ollut merkittävästi rasistinen tai mennyt pidemmälle kuin tavallinen rotupoliittinen konservatiivi.

Kuitenkin Reaganin aikakausi oli muutoksen aikaa. Se oli alkusoittoa monelle taloudelliselle ja sosiaaliselle muutokselle, joka loisi ympäristön nykypäivän valkoiselle nationalismille. Reaganin politiikan seurauksena varallisuus ja valta alkoivat keskittyä äärimmäisellä tavalla, ja tämän ilmiön ajurit muodostuivat voimakkaasti Reaganin ajan jälkeen. Tämä kehitys on jatkunut ja voimistunut vuosikymmenien ajan, sillä Reaganin hallituskauden käynnistämä taloudellinen muutos luo olosuhteet yhä voimakkaammalle tuloerojen ja varallisuuden kasautumiselle.

Reaganin talouspolitiikka ei syntynyt tyhjästä, vaan oli osa laajempaa ja erityisesti seuraavien presidenttien toteuttamaa suunnitelmaa. Tämä kehitys, joka on saanut nimen ”Reaganomics”, oli vaihe Yhdysvaltain republikaanipuolueelle, kun se siirtyi Keynesiläisestä talouspolitiikasta markkinatalouden vapauteen, jossa sosiaalinen hyvinvointi ja yhteiskunnalliset ohjelmat olivat jatkuvassa hyökkäyksessä.

Vaikka Reagan veronalennuksineen ei ollut valmis suoraan puuttumaan esimerkiksi Medicareen ja sosiaaliturvaan, jotka olivat tärkeitä valkoisille äänestäjille, hän oli silti valmis leikkaamaan kaikkea muuta. Politiikkaan kuuluivat muun muassa tukitoimet köyhille, julkinen asuminen ja koulutus, jotka oli helppo rasismin värittämänä kyseenalaistaa. Koko Reaganin aikakausi oli täynnä vastarintaa tuloerojen kaventamiseen ja rotusyrjinnän purkamiseen. Rikkaiden ja varakkaiden aseman nostaminen tapahtui pitkälti niiden ohjelmien kustannuksella, jotka olivat suunnattu köyhien ja vähemmistöjen elämänlaadun parantamiseen.

Reaganin perintö ei siis rajoitu pelkästään veronalennuksiin ja markkinatalouden vapauteen. Se luo perustan laajemmalle kehitykselle, joka jatkuu tänä päivänä, ja se on osaltaan vastannut nykytilanteen ja poliittisten jännitteiden syvenemiseen Yhdysvalloissa.

Miten Trump hyödynsi valkoisten turvattomuutta ja rasismia Yhdysvalloissa?

Donald Trumpin valinta presidentiksi vuonna 2016 oli seurausta monivuotisesta prosessista, jossa Yhdysvaltojen valkoinen äänestäjäkunta oli muuttunut radikaalimmaksi ja enemmän alistuneeksi taloudelliseen ja sosiaaliseen epävarmuuteen. Trump itse oli valmis tarttumaan tähän tilanteeseen ja rakentamaan kampanjansa valkoisten pelkojen ja ahdistusten ympärille. Tämä ei ollut yksinkertainen politiikan käännös, vaan ilmensi syvällistä muutosta valkoisten konservatiivien maailmankuvassa, joka oli tapahtunut Reaganin aikakaudesta vuoteen 2016.

Reaganin aikakauden republikaaninen puolue nojasi pitkälti niin sanottuun "värisokeuteen" – siihen, että rotukysymykset oli sivuutettava tai käsiteltävä neutraalisti, jotta puolue voisi vetoaa laajempaan kansanryhmään. Tämä linja ei ollut avoimen vihamielinen kansalaisoikeusliikkeelle, mutta se ei myöskään tuonut esille tarpeen vahvistaa vähemmistöjen oikeuksia. Itse asiassa, vaikka monet republikaanit olivat välinpitämättömiä kansalaisoikeuksien täytäntöönpanemisessa, he ymmärsivät, että suurin osa väestöstä oli edelleen sitoutunut lain ja mahdollisuuksien tasa-arvoon. Kuitenkin Reaganin presidenttikauden jälkeisinä vuosina tapahtui muutoksia, jotka johtivat republikaanien kannattajakunnan radikalisoitumiseen, ja Trump onnistui tämän muutoksen tunnistamaan ja käyttämään hyväkseen.

Trumpin voittokampanja oli vastaisku poliittiselle järjestelmälle, joka oli yhä enemmän keskittynyt monikulttuurisuuden ja vähemmistöjen oikeuksien puolustamiseen. Trump tunnisti, että monet valkoiset äänestäjät kokivat tulevansa syrjityiksi vähemmistöjen oikeuksien ja valtion tukitoimien vuoksi. Hän hyödynsi tätä pelkoa ja muotoili sen osaksi populistista viestiään. Rasismin ja taloudellisen ahdistuksen yhdistäminen loi Trumpin kampanjan pohjan. Hän antoi äänen niille, jotka tunsivat itsensä uhatuiksi, ja tarjosi heille keinon tuntea itsensä voittajiksi jälleen kerran.

Erityisesti Barack Obaman valinta presidentiksi vuonna 2008 ja hänen uudelleenvalintansa vuonna 2012 syvensivät tätä rasistista vastareaktiota. Valkoisten konservatiivien joukossa nousi voimakas pelko siitä, että he menettäisivät paikkansa yhteiskunnassa ja poliittisessa elämässä. Tämä pelko ei ollut vain taloudellinen tai poliittinen, vaan siihen liittyi myös syvä huoli valkoisten "kulttuurista" ja elämänmuodosta. Tämä huoli ilmenee erityisesti maaseutukonservatiivien keskuudessa, joissa valkoinen väestö koki, että hallitus oli suojellut mustia rikollisia ja palkinnut hyvinvointivaltion väärinkäyttäjiä. Tällöin Trumpin viesti – "vain minä voin korjata sen" – resonoi voimakkaasti valkoisten keskuudessa, jotka tunsivat itsensä hylätyiksi.

Trumpin poliittinen ohjelma nojasi etnonationalismiin ja vahvisti valkoisten etuoikeuksien säilyttämistä, samalla kun se maalasi kuvan vähemmistöjen etuja ajavien poliitikkojen "vaarallisista" pyrkimyksistä. Tämä muutos näkyi erityisesti Trumpin puheissa maahanmuutosta, rikollisuudesta, deindustrialisoinnista ja muista yhteiskunnallisista kysymyksistä, jotka hänen kampanjassaan saivat erityisen painoarvon. Hänen retoriikkansa loi ilmapiirin, jossa valkoiset äänestäjät kokivat itsensä uhreiksi, jotka olivat vaarassa menettää kaiken, minkä he olivat tottuneet pitämään itsestäänselvyyksinä.

Yksi merkittävimmistä hetkistä Trumpin poliittisessa urassa oli hänen osallistumisensa "Central Park Five" -tapaukseen vuonna 1989. Tapauksessa oli kyse viidestä nuoresta mustasta miehestä, joita syytettiin nuoren valkoisen naisen, Patricia Meilin, raiskauksesta ja pahoinpitelystä. Trump käytti tätä tapausta hyväksyäkseen ja lietsomaan valkoisten pelkoa mustia rikollisia kohtaan. Hän sai tästä suuren poliittisen hyödyn ja kasvatti omaa asemaansa kansallisesti. Tämä tapaus oli esimerkki siitä, kuinka Trump käytti rotukysymyksiä hyödykseen poliittisessa kamppailussa.

On tärkeää ymmärtää, että Trumpin kampanja ei ollut vain yksi yksittäinen poliittinen ilmiö, vaan osa suurempaa historiallista kehitystä, joka oli syvään juurtunut Yhdysvaltain rotukysymyksiin. Rasismin ja taloudellisen epävarmuuden yhdistyminen loi uutta liittoumaa valkoisten konservatiivien keskuudessa, ja Trump oli se henkilö, joka pystyi tuomaan tämän liittouman ääneen. Hänen ohjelmansa ei ollut vain taloudellinen vastareaktio, vaan myös kulttuurinen ja psykologinen, jossa hän pystyi osaltaan vahvistamaan sitä käsitystä, että valkoisten etuoikeudet olivat uhattuna.

Trumpin nousu osoittaa, kuinka syvä rotuerottelu ja valkoisten pelot voivat kytkeytyä yhteen luodakseen poliittisen liikkeen, joka pyrkii palauttamaan "menneen ajan" järjestyksen. Hänen ohjelmansa ei ollut vain yksittäinen poliittinen strategia, vaan kulttuurinen ja historiallinen ilmiö, joka herätti ja vahvisti rotukysymyksiin liittyvää kahtiajakoa Yhdysvalloissa.

Miksi osa Yhdysvaltain politiikasta näyttää kulkevan kohti valkoisen vähemmistön valtaa?

Yhdysvaltojen poliittinen dynamiikka on viime vuosikymmeninä muuttunut tavalla, joka paljastaa syvemmän yhteiskunnallisen ristiriidan: järjestelmän sisälle rakentuneen jännitteen demokraattisen enemmistön tahdon ja vähemmistöön jäävän mutta järjestelmässä yliedustetun valkoisen oikeiston välillä. Republikaanipuolueen ydin on siirtynyt kohti yhä avoimempaa rodullista vihamielisyyttä ja ideologista puhtautta, joka ei pyri enää edes näennäisesti edustamaan koko kansan etua. Se toimii yhä selvemmin plutokraattisena liikkeenä, jonka ytimessä on valkoisen identiteetin puolustus sekä demokraattisen enemmistön muutoksen torjuminen.

Puolueen kannattajakunta pienenee, mutta samalla radikalisoituu. Tämä vähemmistöasema ei kuitenkaan tarkoita vaikutusvallan vähenemistä — päinvastoin. Perustuslailliset rakenteet, kuten senaatin paikkajako, vaalilainsäädäntö ja vaalipiirien manipulointi, mahdollistavat yhä järjestelmän, jossa vähemmistöllä voi olla ylisuuri vaikutus. Tällöin strateginen tavoite ei ole enää demokraattinen valta, vaan pysyvän vähemmistöhallinnon säilyttäminen.

Tämä poliittinen liike perustuu syvälle juurtuneeseen nostalgiseen kuvitelmaan menneestä Amerikasta, jossa valkoisuudella oli normatiivinen ja institutionaalisesti etuoikeutettu asema. Kun tämä normi murtuu monikulttuurisen, urbaanin ja koulutetun väestönkasvun myötä, reaktio ei ole sopeutuminen, vaan puolustus. ”Make America Great Again” ei ole niinkään konkreettinen ohjelma kuin affektiivinen tunnereaktio muutosta kohtaan — halu jäädyttää historia siihen hetkeen, jolloin valta vielä kuului yksiselitteisesti valkoiselle Amerikalle.

Kulttuurisodan keskiöön ovat nousseet symboliset kysymykset: maahanmuutto, kriittinen rotuteoria, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeudet, historiallinen muisti. Tämä ei ole sattumaa. Taloudellinen epätasa-arvo kasvaa, mutta huomio siirretään pois todellisista valtasuhteista kohti identiteettiä koskevaa pelkoa. Tällöin luodaan narratiivi, jossa valkoisen amerikkalaisen ahdinko ei johdu yhtiöiden vallasta tai sosiaaliturvan puutteesta, vaan mustien, latinojen tai aasialaistaustaisten "etuoikeuksista" ja liberaalin eliitin halveksunnasta. Tämä poliittinen fantasia mahdollistaa sen, että samalla kun kannattajien elinolosuhteet heikkenevät, puolue pystyy myymään itsensä heidän puolustajanaan.

Yhteiskunnan todellinen kehityssuunta kulkee kuitenkin toiseen suuntaan. Väestö monimuotoistuu, nuoret sukupolvet ovat koulutetumpia ja suvaitsevaisempia, kaupunkien painoarvo kasvaa. Työelämä, perhemuodot ja sosiaaliset arvot muuttuvat tavalla, jota mikään konservatiivinen politiikka ei kykene pysäyttämään. Vaikka pyrkimys rajata maahanmuuttoa ja kääntää historia takaisin on ollut aggressiivista, sen vaikutus on ollut rajallinen. Kulttuurinen modernisaatio etenee, ja poliittinen oikeisto jää yhä enemmän pelkäksi jarruttajaksi, joka estää eikä rakenna.

Kun puolueen strategia rakentuu yhä enemmän yhdenmukaisuuden ja ideologisen puhtauden ympärille, se sulkee itsensä poliittiseen nurkkaan. Demokratian kriisi, ilmastonmuutos ja kasvava taloudellinen eriarvoisuus vaatisivat rakentavaa, pragmaattista politiikkaa. Mutta näissä kysymyksissä puolu

Mitä tarkoittaa konvergenssi ja täydellisyys ei-Newtonin metrisissä avaruuksissa?
Kuinka digitaalinen transformaatio muuttaa kemianteollisuutta ja miksi ihmiskeskeisyys on avainasemassa
Kuinka piirtää söpöjä pikkueläimiä – Vaiheittainen opas