Antibioottiresistenssi on vakava globaali terveysuhka, jonka kehitys liittyy usein eläimissä käytettävien antibioottien subterapeuttiseen käyttöön, eli antibioottien käyttöön kasvun edistämiseksi tai sairauksien estämiseksi eläimille, vaikka niitä ei ole tarkoitettu varsinaiseksi hoitomuodoksi. Tämä käytäntö on osoittautunut yhdeksi keskeisimmistä tekijöistä, jotka edesauttavat antibioottiresistenssin leviämistä niin eläinten kuin ihmistenkin keskuudessa.

Erityisesti bakteerit, jotka ovat normaalisti eläinten suolistofloorassa, voivat kehittää resistenssiä antibiooteille, joita käytetään eläimille. Esimerkiksi tutkimukset ovat osoittaneet, että sikojen ruokintaan lisätty tylosiini (makrolidiantibiootti) voi johtaa erytromysiiniresistenttien enterokokkien kehittymiseen sikojen suolistossa ja samanaikaisesti erytromysiiniresistenttien stafylokokkien löytymiseen sikojen iholta. Tämä ilmiö osoittaa, kuinka yhden antibiootin käyttö voi edistää resistenssin kehittymistä toista antibioottia kohtaan ja miten resistenssi voi siirtyä muille bakteerilajeille.

Vaikka eläinten ja ihmisten bakteerit voivat olla geneettisesti samankaltaisia, kaikki eläinlajeja sairastuttavat bakteerit eivät ole suoraan vaaraksi ihmisille. Esimerkiksi Erwinia-suku, joka aiheuttaa hedelmätauteja, ei saastuta ihmisiä, mutta kuuluu Enterobacteriaceae-heimoon, johon kuuluvat myös ihmisille vaaralliset bakteerit kuten E. coli, Salmonella ja Shigella. Tästä johtuen resistenssigeenien siirtyminen näiden bakteerilajien välillä on hyvin dokumentoitu ilmiö.

Yksi merkittävä esimerkki tästä ilmiöstä tuli esiin vuonna 1975, jolloin kanaa ruokittiin matalalla annoksella oksytetrasykliiniä, mikä johti tetrasykliiniresistentin E. colin kehittymiseen sekä kanojen suolistossa että kanat käsittelevien maatilatyöntekijöiden suolistossa. Tämä esimerkki osoittaa, kuinka antibioottiresistenttien bakteerien kehitys eläimissä voi johtaa niiden siirtymiseen ihmisille.

Tämän tyyppinen resistenssin siirtyminen ei rajoitu vain antibiooteille, jotka ovat suoraan käytössä eläimissä. Esimerkiksi enrofloxacin, joka on FDA:n hyväksymä antibiootti lemmikkieläimille ja kotieläimille Yhdysvalloissa, voi johtaa E. colin ja Campylobacterin resistenssin kehittymiseen. Vaikka Campylobacter ei olekaan vaarallinen kanoille, se voi aiheuttaa ihmisille ruokamyrkytyksiä. Yli 80 % Yhdysvalloissa myytävästä broileriliha on saastunut Campylobacterilla, joka on yleisin ruokaperäisten bakteeritautien aiheuttaja maassa. Jos Campylobacter on saanut resistenssin enrofloxacinille, se on samalla myös vastustuskykyinen ciprofloxacinille, joka on yksi yleisimmin käytetyistä antibiooteista ruokamyrkytysten hoitoon ihmisillä. Onneksi vuonna 2005 FDA vetäytyi hyväksymään Baytril (enrofloxacinin tuotenimi) vesikäytön kanaloissa, koska sen tiedettiin edistävän Campylobacterin fluokinoloniresistenttien muotojen kehittymistä.

Antibioottien subterapeuttinen käyttö eläimissä on aiheuttanut myös ongelmia monenlaisten antibioottiryhmien resistenssissä. Esimerkiksi streptogramiinit, joita käytetään yleensä viimeisenä keinona moniresistenttien bakteerien hoitoon, olivat heikentyneet ennen kuin niitä käytettiin ihmishoidossa, koska virginiamysiini, joka on toinen streptogramiiniryhmän antibiootti, oli jo laajasti käytössä eläimille kasvuapuna. Tämän seurauksena turkiksista, jotka olivat saaneet virginiamysiiniä, löydettiin bakteereja, jotka olivat kehittyneet resistentiksi Synercidille, vaikka niitä ei ollut koskaan altistettu Synercidille. Bakteerien resistenssi oli siis siirtynyt ihmisille joko eläinruoan välityksellä tai eläimiä käsittelevien ihmisten kautta.

Ruotsissa tehtiin ensimmäinen askel kohti antibioottiresistenssin torjuntaa jo vuonna 1986, kun maa kielsi subterapeuttisen antibioottien käytön eläimissä. Aluksi huoli oli ruokajäämien jäämisestä eläinruokaan, mutta tutkimukset ovat osoittaneet, että jäämiä on hyvin vähän ja ne voidaan poistaa helposti ruoan pesemisellä tai kypsentämällä. Sen sijaan huolestuttavampaa on, että subterapeuttinen käyttö kasvattaa antibioottiresistenssin määrää, luo resistenttejä mutantteja ja lisää resistenssiä myös ihmisten lääkkeiksi käytettäviin antibiootteihin. Maailman terveysjärjestö WHO otti vuonna 1998 kantaa subterapeuttisten antibioottien käytön rajoittamiseen eläimillä ja vuonna 1999 Euroopan unioni kielsi tiettyjen antibioottien käytön eläinruoassa, koska ne edistivät ristiresistenssin kehittymistä.

Antibioottiresistenssin kehittymisen riski ei rajoitu vain eurooppalaisiin tai pohjoisamerikkalaisiin käytäntöihin. Monissa kehittyneissä maissa antibioottiresistenssiä lisäävän subterapeuttisen käytön rajoittaminen on jo vakiintunut käytäntö. Yhdysvalloissa on kuitenkin edelleen jatkuvaa keskustelua ja vastustusta antibioottien subterapeuttisen käytön rajoittamista kohtaan. Esimerkiksi Kanadassa tilanne on samankaltainen, ja monet päättäjät kieltäytyvät tunnustamasta yhteyttä antibioottien subterapeuttisen käytön ja antibioottiresistenssin kehittymisen välillä. Vaatimus itsesääntelystä ei ole riittävä, sillä se jättää tärkeitä päätöksiä niiden käsiin, jotka saavat taloudellista hyötyä tilanteesta.

Uudemmat tutkimukset ovat myös osoittaneet, että antibioottiresistenssi voi kehittyä uuden mekanismin kautta, jossa subterapeuttinen antibioottipitoisuus aiheuttaa bakteerigeenissä pistemutaatioita, jotka voivat johtaa resistenssiin myös antibiooteille, joilla ei ole suoraa yhteyttä alkuperäiseen antibioottiin. Tämä ilmiö selittää, kuinka resistenssi voi kehittyä monille antibiooteille, mukaan lukien moniresistenssi. Bakteerien altistaminen pienille antibioottipitoisuuksille voi stimuloida reaktiivisten hapen muotojen tuotantoa, mikä puolestaan aiheuttaa mutaatioita, jotka johtavat resistenssin kehittymiseen.

Eläimissä syntyvät moniresistentit bakteerit voivat siis siirtyä ihmisiin monin tavoin, vaikka ihmiset eivät olisikaan suoraan tekemisissä eläinten kanssa. Tämä tekee antibioottiresistenssin torjunnasta entistäkin haastavampaa ja korostaa tarvetta tarkasti säänneltyyn antibioottien käyttöön eläimissä ja ihmisissä.

Miksi antibiootit syntetisoituvat vain tietyissä olosuhteissa ja kuinka mikrobit suojautuvat omilta lääkkeiltään?

Antibioottien biosynteesin reitit kytkeytyvät usein mikrobiologisten organismien kasvuolosuhteisiin. Esimerkiksi eksponentiaalisen kasvuvaiheen aikana, jolloin ravinteita on runsaasti, antibioottien tuotanto on estetty, sillä mikrobit pystyvät kasvamaan ja lisääntymään ilman tarvetta kilpailla muiden mikro-organismien kanssa ravinteista. Sen sijaan, kun mikrobit siirtyvät pysähtyneeseen kasvuun, jossa ravinteet alkavat ehtyä ja kilpailu muiden mikrobien kanssa käy tiukemmaksi, ne aktivoivat antibioottien biosynteesireitit. Näin ne saavat kilpailuetua tappamalla ympäröiviä bakteereja ja varmistavat ravinteiden saannin kuolleista bakteerisoluista vapautuvista aineista.

Tämä ilmiö on olennainen teollisessa antibioottien tuotannossa, erityisesti luonnonmukaisista lähteistä. Samalla on tärkeää huomioida, että tämä teoria on saanut myös kritiikkiä joiltakin tutkijoilta. Mikrobien antibioottituotanto on kuitenkin tärkeä selvityskohde, sillä se selittää, miksi antibiootit syntyvät usein juuri kilpailun ja ravinteiden puutteen aikana.

Antibioottien tuottavat mikrobit, kuten actinomycetes, jotka valmistavat streptomysiiniä, joutuvat suojautumaan omilta tuotoksiltaan. Tämä suojautuminen tapahtuu useilla eri mekanismeilla. Yksi yleisimmistä on se, että syntetisoidut antibiootit viedään heti ulos solusta, jolloin niiden sisäiset pitoisuudet pysyvät matalina ja solun omaa antibioottia ei vahingoiteta. Toisinaan antibiootit tuotetaan sellaisessa muodossa, joka on inaktiivinen, ja vasta solun ulkopuolella se aktivoituu tappamaan ympäröiviä bakteereja. Esimerkiksi aminoglykosidit ja makrolidit valmistetaan inaktiivisina ja aktivoituvat vasta ulkopuolella. Mikrobien suojautuminen voi mennä pidemmällekin: jotkin mikrobit muuttavat antibiootin kohteen itseensä niin, että antibiootti ei enää vaikuta niiden solukalvoihin. Näin esimerkiksi jotkut bakteerit, jotka tuottavat soluseinän vaurioittavia antibiootteja, tuottavat oman soluseinänsä käyttäen entsyymiä, joka ei reagoi tuotetun antibiootin kanssa.

Erityisesti Streptomyces platensis -bakteeri on tuonut esiin uuden itsemuodostusmekanismin. Tämä mikrobi valmistaa kahta antibioottia, jotka estävät rasvahapposynteesin entsyymejä muissa bakteereissa, mutta suojautuu itse näitä antibiootteja vastaan käyttämällä eri entsyymiä omassa rasvahapposynteesireitissään.

Maaperä on yksi parhaista paikoista etsiä antibiootteja. Maaperä itsessään on hyvin monimutkainen ekosysteemi, jossa mikrobiyhteisöt ovat kehittäneet kemiallisia puolustusmekanismeja toisiaan vastaan ravinteiden kilpailun takia. Tämän vuoksi maaperä on ilmeinen paikka antibioottien etsimiseen. Ennen antibioottien löytäminen, tiedettiin kuitenkin jo maaperän erikoinen ominaisuus: vaikka maaperässä pitäisi olla runsaasti taudinaiheuttajia kuolleiden eläinten mukana, maaperässä ei juurikaan ole patogeenisiä bakteereja. Tämä on mahdollista, koska maaperässä on lukuisia antibiootteja tuottavia mikrobeja, jotka estävät kuolleista organismeista vapautuvien patogeenisten bakteerien leviämisen.

Maaperässä löydetyt antibiootit, kuten terramysiini, vankomysiini ja streptomysiini, ovat vain osa antibiooteista, joita on saatu maaperässä eläviltä mikrobeilta. Suurin osa antibiooteista löydettiin muutamassa vuosikymmenessä, mutta sen jälkeen uudet löydöt ovat olleet harvinaisempia, mikä johtuu osin siitä, että maaperän mikrobit eivät kasva hyvin laboratoriossa. Itse asiassa 99 % tämän planeetan bakteerilajeista ei ole vielä saatu kasvatettua laboratoriossa. Kim Lewisin ja hänen kollegojensa kehittämä uusi menetelmä on mahdollistanut monien maaperän mikrobien viljelyn, mikä on johtanut uusien potentiaalisten antibioottien, kuten teiksobaktiinin, löytämiseen.

Antibioottien löytäminen maaperästä on osoittautunut vaikeaksi mutta palkitsevaksi. Tämä havainnollistaa sen, kuinka monimutkainen ja arvokas ekosysteemi maaperä todella on ja kuinka paljon siitä on vielä tutkimatta. Vaikka antibioottien löytäminen on ollut haasteellista, tiede on kuitenkin pystynyt kehittämään uusia menetelmiä, jotka mahdollistavat näiden piilevien bakteerilajien paljastamisen ja niiden antibioottituotannon tutkimisen.

Miten uudet antibiootit ja niiden mekanismit voivat muuttaa bakteerien hoitoa?

Lasso-peptidit ovat äskettäin löydetty uusi antibioottityyppi, joka on tuonut uudenlaisen lähestymistavan bakteerien torjuntaan. Yksi tällainen peptidi, lariocidiini, on soilta eristetty lasso-muotoinen peptidi, jonka on osoitettu omaavan antibioottisia ominaisuuksia. Lariocidiini on erityinen monessa mielessä: sillä on uusi rakenne, se sitoutuu uuteen kohteeseen ja sillä on uusi toimintamekanismi, joka tekee siitä erittäin mielenkiintoisen lääketieteellisesti. Tämä peptidi sitoutuu ribosomin 30S alayksikön ainutlaatuiseen kohtaan, vuorovaikuttaen 16S rRNA:n ja aminoasyylit-RNA:n kanssa, estäen translaation ja aiheuttaen virheellistä koodausta. Tämä ainutlaatuinen kohde ja mekanismi tekevät lariocidiinista vähemmän altista bakteerien kehittyvälle resistenssille, mikä on suuri etu verrattuna perinteisiin antibiootteihin.

Lasso-peptidien antibioottisten ominaisuuksien lisäksi niillä ei ole toksisuutta ihmisten soluille, mikä tekee niistä lupaavia vaihtoehtoja tulevaisuuden antibiooteiksi. Tämä ominaisuus erottuu erityisesti, kun verrataan perinteisiin antibiootteihin, jotka voivat usein aiheuttaa sivuvaikutuksia ihmisissä, erityisesti pitkäaikaisessa käytössä. Tästä syystä lasso-peptidit herättävät suurta kiinnostusta lääketieteessä, sillä ne voivat tarjota vaihtoehdon nykyisten antibioottien rinnalle ja ehkäistä samalla antibioottiresistenssin kehittymistä.

Resistenssin kehittyminen onkin yksi merkittävimmistä haasteista nykyisin antibioottien käytössä. Monilla perinteisillä antibiooteilla, kuten aminoglykosideilla, tetrasykliineillä ja makrolideilla, on tunnetut mekanismit, joiden avulla bakteerit voivat kehittää vastustuskykyä. Esimerkiksi aminoglykosidit, kuten streptomysiini, voivat vaikuttaa bakteerien ribosomeihin ja estää proteiinisynteesiä, mutta bakteerit voivat kehittää resistenssin muutamalla eri tavalla. Yksi näistä mekanismeista on mutaatiot, jotka estävät antibiootin sitoutumisen ribosomiin, tai entsyymit, jotka inaktivoivat antibiootin. Tämä resistenssi on tullut suureksi huolenaiheeksi lääketieteessä, sillä se rajoittaa antibioottien tehoa ja tekee hoitojen onnistumisesta epävarmempaa.

Uudet antibiootit, kuten lariocidiini, voivat tarjota avaimen tähän ongelmaan, koska niiden ainutlaatuinen toimintamekanismi tekee niistä vähemmän alttiita resistenssin kehittymiselle. Kuitenkin on tärkeää ymmärtää, että vaikka nämä uudet antibiootit tarjoavat toivoa, niiden käyttöön liittyy myös omat haasteensa. Lariocidiinin ja muiden vastaavien lääkkeiden kliiniset kokeet ovat vasta alussa, ja turvallisuus- ja tehoarvioinnit ovat välttämättömiä ennen niiden laajempaa käyttöönottoa.

Lisäksi on syytä huomioida, että antibioottiresistenssi ei ole ainoastaan biologinen ongelma, vaan se on myös yhteiskunnallinen ja taloudellinen ongelma. Antibioottien liiallinen ja vääränlainen käyttö eläin- ja ihmislääketieteessä on keskeinen tekijä resistenssin kehittymisessä. Siksi on tärkeää kehittää uusia antibiootteja ja parantaa nykyisten antibioottien käyttöä ottaen huomioon niiden mahdolliset sivuvaikutukset ja pitkän aikavälin vaikutukset. Koko yhteiskunnan tasolla on myös pyrittävä rajoittamaan antibioottien käyttöä niin eläinlääkinnässä kuin ihmislääketieteessäkin, jotta resistenssin kehittyminen saataisiin kuriin.

Antibioottien kehittämisessä on siis paljon lupaavia suuntia, mutta se vaatii aikaa, tutkimusta ja tarkkaa sääntelyä. On tärkeää, että lääketieteellinen yhteisö jatkaa työtään uusien lääkkeiden löytämiseksi ja varmistaa, että ne ovat sekä tehokkaita että turvallisia käytettäväksi. Lasso-peptidit ovat esimerkki siitä, kuinka luonto voi tarjota meille ratkaisuja, mutta myös muistutus siitä, että resistenssin torjuminen vaatii jatkuvaa tutkimusta ja tarkkaa valvontaa.

Miten proproteiinit mahdollistavat antibioottien tehokkaan kohdistamisen solunsisäisiin bakteereihin?

Intracellulaariset bakteerit, kuten metisilliiniresistentti Staphylococcus aureus (MRSA), aiheuttavat erityisen haastavia infektioita, koska ne piiloutuvat isäntäsolujen, kuten makrofagien, sisälle. Perinteiset antibiootit eivät aina kykene tunkeutumaan solukalvon läpi tehokkaasti, mikä rajoittaa niiden vaikutusta solunsisäisiin patogeeneihin. Tämä on johtanut innovatiivisten lähestymistapojen kehittämiseen, kuten proproteiini- eli prodrug-mekanismin hyödyntämiseen.

Proproteiinit ovat antibiootteja, joiden aktiivinen muoto on kätkettynä johonkin toiseen molekyyliin, joka helpottaa lääkkeen kulkua isäntäsolun kalvon läpi. Monilla antibiooteilla, erityisesti metabolisia reaktioita estävillä antimetaboliiteilla, on varauksellisia tai polaarisia ryhmiä, jotka estävät niiden läpäisykyvyn solukalvon lipidikerroksen läpi. Yksi tapa ratkaista tämä on liittää lääkkeeseen fosfonattiryhmä, joka muistuttaa rakennemaisesti fosfaattia, mutta sisältää vakaamman hiili-fosfori-sidoksen, joka ei hajoa isäntäsolun fosfataasien vaikutuksesta yhtä helposti.

Fosfonaatit itsessään ovat kuitenkin usein varauksellisia, eivätkä ne pysty helposti kulkemaan solukalvojen läpi. Tämän vuoksi ne kätketään lipofiilisten (rasvaliukoisten) ryhmien avulla, jotka peittävät negatiivisen varauksen ja sallivat lääkkeen soluun pääsyn. Lipofiiliset ryhmät sitoutuvat fosfonaatin fosfodiesteri- ja karboksyyliestrisidoksiin muodostaen proproteiinin, joka pystyy kulkeutumaan solun sisälle. Sisällä bakteerin tuottamat esteraasit pilkkovat nämä sidokset, vapauttaen alkuperäisen, aktiivisen antibiootin, joka voi kohdistua bakteerin aineenvaihduntaan.

On tärkeää, että proproteiinin lipofiilinen peite kestää isäntäsolun seerumin esteraasien hajotusta, jotta lääkkeen aktiivinen muoto vapautuu vasta bakteerin sisällä, ei verenkierrossa. Tätä varten pro-moietyt suunnitellaan tarkasti niin, että ne ovat isäntäsolun entsyymeille resistenttejä mutta mikrobin esteraaseille herkkiä. Tämä erotuskyky mahdollistaa kohdennetun lääkkeen vapautumisen ja minimoi haittavaikutukset.

Tieteellisissä tutkimuksissa, esimerkiksi Staphylococcus aureusissa, on tunnistettu erityisiä esteraaseja kuten GloB ja FrmB, jotka kykenevät pilkkomaan näitä pro-moietyjä ja aktivoimaan antibiootin. Tämä avaa tien erittäin spesifien lääkkeiden kehittämiseen, jotka kohdistuvat vain tietyille mikrobeille, vähentäen samalla resistenssin kehittymisen riskiä.

Lisäksi tämä lähestymistapa korostaa merkitystä ymmärtää sekä isäntä- että mikrobi-entyymejä ja niiden substraattispesifisyyttä, mikä on oleellinen osa antibioottien suunnittelua. Proproteiinit eivät ainoastaan paranna lääkkeen soluunpääsyä, vaan myös mahdollistavat uuden sukupolven antibioottien luomisen, jotka voivat voittaa nykyiset resistenssimekanismit.

Antibioottien kehityksessä on tärkeää huomioida, että prodrug-strategian lisäksi tarvitaan ymmärrystä isäntä- ja bakteerisolujen vuorovaikutuksesta, erityisesti mekanismeista, jotka säätelevät lääkkeiden aineenvaihduntaa ja aktiivisten muotojen vapautumista. Myös bakteerien biofilmit ja solunsisäiset piilopaikat vaikuttavat merkittävästi hoitovasteeseen. Proproteiinit tarjoavat mahdollisuuden kohdistaa antibiootit näihin vaikeasti tavoitettaviin mikrobeihin ja näin tehostaa hoitoa.

On olennaista muistaa, että vaikka prodrug-lääkkeet voivat ylittää solukalvon esteen ja vapauttaa antibiootin tehokkaasti solun sisällä, resistenssin syntymisen riski ei poistu kokonaan. Siksi lääkkeiden kehityksessä on otettava huomioon myös bakteerien metabolisten reittien moninaisuus ja kyky sopeutua muutoksiin. Samoin in vivo -olosuhteiden, kuten isäntäsolun entsymaattisten ominaisuuksien ja immuunijärjestelmän vaikutusten ymmärtäminen, on keskeistä antibioottihoidon onnistumisen kannalta.

Miksi antibioottien käyttö suunhoidossa vaatii tarkkaa harkintaa?

Antibioottien käyttö hammaslääketieteessä on merkittävä osa lääkemääräyksiä, sillä noin 10 % kaikista antibioottiannoksista määrätään hammaslääkäreiden toimesta. Tällaiset lääkitykset kohdistuvat yleensä kipujen lievittämiseen tai leikkauksen jälkeisten komplikaatioiden ehkäisyyn. Erityisesti klindamysiini, joka estää proteiinisynteesiä, on hammaslääkärien usein määräämä lääke. Perinteisesti antibiootteja on käytetty ehkäisemään bakteemian ja bakteerien leviämisen riskiä leikkauksen yhteydessä, mutta nykyään tätä tapaa pidetään vanhentuneena ja tarpeettomana useimmissa tapauksissa. Hammaslääketieteessä antibiootteja määrätään usein ilman, että ensin tunnistetaan ja viljellään potilaan bakteerikasvusto, mikä johtuu suun mikrobiomin monimutkaisuudesta ja useiden bakteerilajien yhteisvaikutuksista.

Suun mikrobisto koostuu yli 200 bakteerilajista, joiden vuorovaikutukset tekevät tarkan infektion diagnosoinnista laboratoriokokeiden avulla haastavaa. Tämän vuoksi antibiootit valitaan usein laajakirjoisina, kuten beetalaktaamit ja makrolidit, ja niitä määrätään käytännön kokemuksen perusteella. Valitettavasti useat antibioottiohjelmat keskittyvät pääasiassa lääkärikäytäntöihin, jolloin hammaslääkärit jäävät usein vähemmälle huomiolle, vaikka heidän määräämänsä antibioottien osuus on huomattava. Tämä on olennainen ongelma resistenssin kehittymisen kannalta, ja antibioottiprotokollien laatiminen suunhoidossa on välttämätöntä.

Antibioottiprofylaksia eli antibioottien käyttö infektioiden ehkäisyyn on yleistä, mutta tutkimusten mukaan jopa yli 80 % tämän tyyppisistä määräämisistä on tarpeettomia. Esimerkiksi Yhdysvalloissa tehty analyysi osoitti klindamysiinin tarpeettoman käytön olevan yleisempää kuin amoksisilliinin. Profiilaksissa amoksisilliini on usein ensisijainen valinta, koska sen vaikutusalue on kohtuullinen ja imeytyvyys hyvä. Klindamysiini toimii vaihtoehtona β-laktaami-allergikoille, sillä se on laajakirjoinen ja tehokas sekä aerobisille että anaerobisille bakteereille, ja sen plasman sekä kudosten pitoisuudet ovat korkeat. Toinen tärkeä lääke suunhoidossa on metronidatsoli, joka kohdistuu anaerobisiin taudinaiheuttajiin.

Bakteerit voivat levitä verenkierron kautta heti leikkauksen jälkeen, mutta terveiden potilaiden immuunijärjestelmä poistaa ne nopeasti. Tästä syystä antibiootteja ei useinkaan tarvita. On kuitenkin tärkeää, että profiilaksia määrätään vain niille potilaille, joilla on suurempi riski infektiolle potilaan terveydentilan tai toimenpiteen luonteen vuoksi. Myös suun antiseptisellä klooriheksidiinillä on oma roolinsa, erityisesti kuivakuppiprofylaksiassa, mutta sen käyttöä tulee rajoittaa resistenssin kehittymisen estämiseksi. Klooriheksidiinille resistenttien bakteerien kehittymiseen vaikuttavat erityisesti plasmidit, jotka sisältävät useiden antibioottien resistenssigeenejä, mikä korostaa varovaista käyttöä.

Hammassärkyyn liittyvät antibioottimääräykset ovat myös ongelmallisia. Usein potilaat saavat antibiootteja, vaikka American Dental Association (ADA) suosittaa hoitamaan hammasperäisen kivun ensisijaisesti hammaslääkärin toimenpitein ja kipulääkkein. Antibiootit eivät yleensä auta hammaspulpaan ulottuvissa karieksen aiheuttamissa tulehduksissa, ja ne tulisi määrätä vain, jos infektiota on levinnyt ympäröiviin kudoksiin tai potilaalla on yleisoireita, kuten kuumetta tai imusolmukkeiden turvotusta. Hammaslääketieteen ja lääketieteen järjestöt eri maissa tekevät yhteistyötä WHO:n kanssa lisätäkseen tietoisuutta antibioottiresistenssistä ja kehittääkseen ohjeita vastuulliseen antibioottien käyttöön.

Hammaslääketieteellisissä toimenpiteissä antibiootteja määrätään usein myös hampaiden poiston jälkeen infektion ehkäisyyn. Yleisin komplikaatio on kuivakuppi, joka aiheuttaa kipua mutta harvoin infektioita, joten antibioottien käyttö ei ole suositeltavaa rutiininomaisesti hampaiden poistojen tai implanttien yhteydessä. Amerikan hammaslääkäriliiton Antibiotic Stewardship -ohjelmassa korostetaan antibioottien harkittua käyttöä, profylaksin rajaamista korkean riskin potilaisiin sekä oikean lääkkeen, annoksen ja hoitoajan valintaa.

Bakteerivakcinoinnin kehittäminen on yksi merkittävimmistä keinoista vähentää antibioottien tarvetta ja torjua antibioottiresistenssin leviämistä. WHO on nostanut antimikrobisen resistenssin yhdeksi kymmenestä suurimmasta terveysuhasta, ja kansainväliset sekä kansalliset ohjelmat painottavat tutkimusta ja rokotteiden kehittämistä.

On tärkeää ymmärtää, että suun mikrobisto on poikkeuksellisen monimuotoinen ja että antibioottien käyttö suun infektiotilanteissa vaatii tarkkaa potilaskohtaista harkintaa. Yleinen käytäntö ilman tarkkaa diagnoosia johtaa usein tarpeettomaan lääkkeiden määräämiseen, mikä puolestaan lisää resistenssin riskiä. Lisäksi potilaan ja hoitohenkilökunnan välinen vuorovaikutus on keskeistä, jotta väärinkäsitykset antibioottien tarpeellisuudesta vältetään. Suun terveydenhuollossa antibioottien vastuullinen käyttö edellyttää ajantasaisten ohjeiden noudattamista, selkeää kommunikointia ja jatkuvaa koulutusta. Siten voidaan estää vastustuskykyisten bakteerikantojen kehittyminen ja turvata antibioottien tehokkuus tulevaisuudessa.

Miten urheilutapahtumat voivat edistää kansainvälistä yhteistyötä ja kulttuurivaihtoa?
Miten valmistautua tehokkaasti pyöräilytapahtumaan: harjoittelu, varusteet ja henkinen valmius
Kuinka rakentaa tietoputki käyttäen Snowpipe Auto-Ingest -vaihtoehtoa?