Donald Trumpin voitto New Hampshiren esivaaleissa vuonna 2016 oli tärkeä hetki hänen presidenttikampanjassaan. Vaikka se ei yksinään riittänyt tekemään hänestä republikaanien ehdokasta, se oli merkittävä, sillä se palautti hänen kampanjansa kilpailuun, joka oli aiemmin ollut jännittynyt Iowa-tilanteen jälkeen. New Hampshire antoi Trumpille uuden elämän, ja käänne osoitti, kuinka nopeasti poliittinen tilanne voi muuttua esivaaleissa. Tämä ei ollut vain Trumpin voitto; se oli myös koko republikaanipuolueen dynamiikan muuttuminen.

Trumpin menestys oli merkittävä myös siksi, että se erosi täysin aiemmista republikaanien presidenttiehdokkaista, kuten Mitt Romneysta. Trump ei tukenut perinteisiä puoluepoliitikkoja tai heidän viestejään, vaan hänellä oli kyky puhutella tavallista kansaa, joka tunsi itsensä jääneeksi poliittisen järjestelmän ulkopuolelle. Trump käytti yksinkertaisia, mutta tunteita herättäviä viestejä, jotka resonoivat laajasti republikaanien perusvalitsijoiden keskuudessa. Hänen kyky kehittyä mediassa ja muuttaa poliittista keskustelua oli hänen etunsa, jota monet puolueen sisäiset toimijat eivät tunnistaneet riittävän aikaisin.

Vaikka monet puolueen huipulla olevat toimijat, kuten Chris Christie ja Jeb Bush, yrittivät vaikuttaa tuloksiin, heidän myöhäiset toimet olivat liian vähäisiä. Trump oli jo saanut riittävästi tukea ja mediakohua, jotta hänen kampanjansa oli voittanut käänteen ja oli vahvasti kilpailussa. Tämä ilmensi puolueen sisäisen dynamiikan epätavallisuutta, jossa puolueen eliitti oli vähitellen menettänyt kontrollin äänestäjäkannan suuntaan.

New Hampshiren esivaalit eivät pelkästään tarjoaneet Trumpille uutta mahdollisuutta, vaan ne myös osoittivat, kuinka pitkälle puolueen jäsenten omat ennakkoluulot ja sisäiset ristiriidat saattoivat vaikuttaa kampanjoiden etenemiseen. Trump ei ollut vain haastaja, vaan hän toi mukanaan poliittisen vallankumouksen, joka sai aikaan muutoksia puolueen äänestyskäyttäytymisessä. Vaikka hänen kampanjan toimintatavat ja viestit herättivät paljon kritiikkiä, ne olivat riittävän tehokkaita, jotta ne houkuttelivat laajoja äänestäjäryhmiä, jotka eivät olleet aiemmin kokeneet itseään puolueen perinteisten johtajien osaksi.

On tärkeää huomata, että New Hampshire ei ollut vain yksittäinen vaalitulos, vaan se oli merkki suuremmasta poliittisesta muutoksesta. Se ei ollut vain Trumpin kampanjan eloonjäämistä; se oli myös esimerkki siitä, kuinka nopeasti poliittinen kenttä voi muuttua, kun ehdokas pystyy yhdistämään laajoja kansanjoukkoja ja haastamaan puolueen sisäisiä rakenteita. Trumpin nousu ei ollut vain sattumaa, vaan se oli seurausta syvemmistä yhteiskunnallisista ja poliittisista muutosvoimista, jotka olivat olleet kytemässä republikaanipuolueessa jo pitkään.

Puolueen eliitin hidas reagointi ja epäonnistuminen tukemaan varhaisia vaihtoehtoja Trumpille antoi hänelle mahdollisuuden viedä kampanjaa eteenpäin ja hallita mediakeskustelua. Tämä tilanne muistutti siitä, että vaikka puolueet voivat yrittää kontrolloida vaalikampanjoiden kulkua, äänestäjät ja heidän mielipiteensä voivat kääntää kaiken päälaelleen hyvinkin nopeasti.

Miten New Hampshire 2016: Trumpin ja Clintonin kampanjat taistelivat osavaltion äänistä?

New Hampshire on osavaltio, joka on tunnettu poliittisista taistoistaan, joissa vallanvaihdot kansallisella tasolla heijastuvat usein myös sen poliittiseen kenttään. Osavaltion politiikan trendit ovat tulleet ja menneet, ja sen vaalit ovat olleet useimmiten tiukkoja ja jännittäviä. Erityisesti Yhdysvaltain senaatin vaaleissa, lukuun ottamatta Kelly Ayotten helppoa voittoa vuonna 2010, ovat kilpailut olleet kovia. Vaalivuosi 2014 oli hyvä esimerkki tästä, kun Jeanne Shaheen voitti tiukasti, saaden vain 51,6 % äänistä, kilpaillessaan Scott Brownin kanssa, joka ei ollut osavaltion asukas (Galdieri 2019). Vuosien 2016 vaalit olivat jälleen tiukkoja ja heijastivat osavaltion kireää puolueellista jakautumista, jolloin niin presidentinvaalit kuin Yhdysvaltain senaatin vaalitkin päättyivät pienellä demokraattien voitolla.

New Hampshiressa käyty taistelu ei ollut pelkästään osavaltion tasolla, vaan osavaltion vaalit heijastivat laajempia puolueiden keskinäisiä voimasuhteita. Hillary Clintonin voitto New Hampshiressa, verrattuna siihen, että hän hävisi useimmissa muissa swing-valtioissa kuten Pennsylvaniassa, Wisconsinissa ja Michiganissa vain niukasti, nosti esiin mielenkiintoisen kysymyksen: Miksi Clinton pärjäsi New Hampshiressa, mutta ei muualla? Clintonin voitto kuvasti osavaltion demokraattista suuntausta, mutta samalla ilmeni myös laajempia poliittisia voimia, jotka osavaltiossa vaikuttivat vaalituloksiin.

Trumpin nousu republikaanien ehdokkaaksi oli New Hampshiressa pitkä ja kivinen prosessi. Vaikka Trump voitti osavaltion esivaalit, hänen tiensä republikaanien ehdokkaaksi oli kaikkea muuta kuin helppo. Hänen vastustajansa tekivät useita strategisia virheitä, jotka auttoivat Trumpin eteenpäin: Jeb Bush pysyi kilpailemassa, vaikka hänen kannatuksensa oli heikko, Marco Rubio keskittyi vastustajiensa haukkumiseen ja teki itsestään vähemmän houkuttelevan, ja John Kasich sekä Ted Cruz jakautuivat osavaltiossa tavalla, joka ei hyödyttänyt kumpaakaan heistä. Erityisesti Ted Cruzin “varjodelegaattistrategia” oli yksi yritys estää Trumpin valinta. Cruz pyrki saamaan kannattajiaan varaedustajiksi, jotta he voisivat tukea häntä mahdollisessa toisessa tai kolmannessa äänestyksessä. Tämä suunnitelma kuitenkin kaatui, sillä Trumpin oma delegaatio-operaatio oli heikko ja hajautunut. Trumpin heikko asema puolueessa tuli ilmi myös New Hampshiren puolueen puheenjohtajan Jennifer Hornin toimista, sillä hän yritti estää Trumpin tukijoiden pääsyn puolueen keskeisiin paikkoihin, mutta lopulta peruutti suunnitelmansa Trumpin kannattajien vastarinnan vuoksi (Jacobs 2016).

Vaikka monet republikaanit olivat aluksi epäileviä Trumpin suhteen, suurin osa New Hampshiren johtavista republikaanisista hahmoista päätti lopulta tukea häntä. Näin kävi erityisesti Jennifer Hornille ja John Sununulle, jotka olivat aiemmin esittäneet kritiikkiä Trumpia kohtaan. Sununu, joka oli entinen kuvernööri, ei vain tukenut Trumpia vaan osallistui myös tämän kampanjatapahtumiin ja teki seksistisiä kommentteja Bill ja Hillary Clintonin yksityiselämästä (Johnson 2016). Tämä tuki oli tärkeä tekijä, sillä se antoi muiden republikaanien äänestäjille luvan äänestää Trumpin puolesta, vaikka heillä olikin omia epäilyksiään häntä kohtaan. Tällaisessa polarisoituneessa poliittisessa ympäristössä Clintonin rooli oli monille republikaanisille äänestäjille selkeästi este: vaikka heillä oli epäilyksiä Trumpista, Clintonin pitkäaikainen maine ja hänen edustamansa puolueellinen linja saivat monet päättämään, että Trumpin valinta oli vähemmän paha vaihtoehto.

Vaalivuosi 2016 oli erityinen Clintonin osalta. Vaikka hän oli suosittu henkilö monille demokraateille, vuoden 2016 vaalit olivat erityisen vaikeat demokraateille. Uuden hallinnon valtaanpääsy oli haastavaa, sillä Yhdysvalloissa oli pitkään ollut käytäntö, jossa vallassa olevan puolueen presidentti ei saanut enää toista kautta. Vaikka Clinton oli johtanut mielipidemittauksia republikaanien ehdokkaita vastaan, hän joutui kuitenkin kohtaamaan vaikeuksia ja kritiikkiä omista puutteistaan. Erityisesti presidentti Obaman suosio oli laskenut, mikä vaikutti myös Clintonin kampanjaan.

Clintonin ja Trumpin välinen taistelu New Hampshiressa ei ollut vain yksittäinen vaalitaistelu, vaan se kuvasti syvempää poliittista jakautumista, joka oli leimannut Yhdysvaltain politiikkaa 2010-luvun loppupuolella. Trumpin voitto New Hampshiressa, vaikka hän hävisi monilla muilla alueilla, oli merkittävä symboli puolueellisen polarisaation ja poliittisen turhautumisen ajalla.

Tärkeää on ymmärtää, että New Hampshiressa käydyt vaalit eivät olleet vain yksittäisten henkilöiden välisiä taisteluja, vaan peilasivat osavaltion syvempää poliittista jakoa. Vaalit osoittivat, kuinka puolueet olivat muuttuneet ideologisesti ja miten henkilökohtainen politiikka, kuten Trumpin ja Clintonin välinen kilpailu, ei ollut ainoa tekijä, joka vaikutti äänestystuloksiin.

Miten Donald Trump nousi presidentiksi? Julkisuus ja politiikka kietoutuvat yhteen

Donald Trumpin nousu Yhdysvaltojen presidentiksi oli ilmiö, joka ei ainoastaan yllättänyt, vaan myös järkytti monia poliittisia tarkkailijoita. Kun hän vieraili New Hampshiressa tammikuussa 2014, hänen esiintymisensä oli enimmäkseen hämäryyden peittämä. Useimmat pitivät sitä vain yhden epävirallisen vierailun kaltaisena tilaisuutena, jossa Trump esitteli itsensä jälleen kerran julkisesti, ilman todellista aikomusta kilpailla presidentinvaaleissa. Kuitenkin juuri tuossa hetkessä siemenet Trumpin presidenttikampanjalle kylvettiin, ja sen mahdollisuus ei ollut enää kaukainen haave, vaan vakavasti otettava tulevaisuuden skenaario.

Trump ei ollut ensimmäinen julkisuuden henkilö, joka kokeili siipiään politiikassa, mutta hän oli ehdottomasti ainutlaatuinen ilmiö. Toisin kuin monet muut julkisuuden henkilöt, jotka hyppäsivät politiikkaan toisena uranaan, Trumpin julkinen persoonallisuus ei syntynyt viihteellisistä suorituksista, vaan hän oli itsensä brändin ympärille rakennettu hahmo: kiinteistömoguli, tabloidilehtien suosikki ja NBC:n "The Apprentice" -ohjelman juontaja. Trumpin persoonallisuus oli räikeä, överi ja ilmeinen. Hänen esiintymisensä ja kommenttinsa olivat kuin suunniteltuja yllätyksiä, ja tämä vetosi suureen yleisöön. New Hampshiressa pidetty "Politics & Eggs" -tilaisuus oli siirretty suurempaan saliin sen vuoksi, että niin monet halusivat nähdä Trumpin. Tämä oli ensimmäinen merkki siitä, että vaikka Trump ei ollut politiikan asiantuntija, hänellä oli kyky houkutella ihmisiä.

Trumpin kampanja ei kuitenkaan alkanut vain populaarin ilmapiirin luomisella. Hänen tapaamisensa New Hampshiressa oli ennalta valmisteltu ja kalkuloitu askel, joka johti syvällisiin pohdintoihin hänen poliittisista tavoitteistaan. Hänen sanomansa oli selvä: "Amerikkalaiset olivat ennen älykkäitä, nyt me olemme hölmöjä", ja tämä oli suora viittaus hänen myöhempiin kampanjateemoihinsa. Samalla hän ennusti, että vuoden 2016 republikaaninen presidenttiehdokas olisi "joku, jota kukaan ei vielä ajattele".

Mikä teki Trumpista niin erikoisen, oli hänen kykynsä muuttaa poliittinen keskustelu julkisuuden kautta. Jos häntä verrataan vaikkapa Ronald Reaganiin, joka oli näyttelijä ennen kuin hänestä tuli presidentti, Trumpin tapaus on erilainen. Reaganin poliittinen ura oli selkeä siirtymä hänen näyttelijäntyöstään, kun taas Trump ei koskaan jättänyt julkisuuden kenttää taakseen. Hänen poliittinen uransa ei ollut siirtymä viihdemaailmasta politiikkaan, vaan molemmat ulottuvuudet kulkivat rinnakkain ja vahvistivat toisiaan. Tämä erottui selkeästi monista muista julkisuuden henkilöistä, jotka olivat siirtyneet politiikkaan vain yhden uran päätyttyä.

Trumpin rooli julkisuuden henkilönä oli ennen kaikkea rakennettu hänen oman henkilöbrändinsä ympärille. Hän ei ollut vain liikemies, vaan myös itsensä markkinoija ja esimerkki siitä, kuinka media voi luoda valtavan vaikutusvallan yksittäiselle henkilölle. Tämä näkyi siinä, miten Trump kykeni saamaan suuren huomion jopa silloin, kun hän ei ollut varsinaisesti ehdolla mihinkään virkaan. Hänen oma brändinsä oli niin voimakas, että hänen sanomisensa ja tekemisensä olivat aina uutisia.

Tärkeää on myös huomata, että Trumpin politiikassa ei ollut pelkästään kyse poliittisista teemoista ja ideologioista, vaan enemmänkin viestinnästä, jossa hän käytti omia kokemuksiaan ja tuntemuksiaan hyväkseen. Hänen kannattajansa eivät vain äänestäneet häntä, vaan he olivat osaksi hänen brändinsä ja elämänsä tarinaa. Tässä mielessä Trump ei ollut vain poliitikko, vaan populistinen liikemies, joka käytti kaikkia julkisuuden välineitä hyväkseen.

Vaikka Trumpin nousu oli osa laajempaa trendiä, jossa julkisuuden henkilöt ovat siirtyneet politiikkaan, hänen tapansa yhdistää julkisuus ja politiikka oli uudenlaista. Hän ei ollut pelkkä julkkis, joka teki politiikkaa, vaan henkilö, joka loi poliittisen uran omalla julkisuuden kentällään ja joka kykeni manipuloimaan mediaa ja kansan mielipiteitä omaksi hyödykseen. Tämä oli osa sitä, miten Trump onnistui voittamaan presidentinvaalit ja vakiinnuttamaan itsensä Yhdysvaltojen politiikassa.

Trumpin vaikutus ei kuitenkaan rajoittunut vain hänen presidenttikampanjaansa, vaan se ulottui pitkälle hänen kauteensa ja sen jälkeisiin tapahtumiin. New Hampshire oli yksi avainpaikoista, jossa Trumpin nousu sai alkunsa. Jos Trump olisi epäonnistunut New Hampshiressa, republikaanien presidenttiehdokas olisi voinut olla joku aivan muu, ja Trumpin politiikka ei olisi saanut niin suurta jalansijaa. Trumpin valinta presidentiksi oli siis pitkällisen prosessin tulos, jossa hän käytti hyväkseen julkisuuden luomia mahdollisuuksia ja samalla onnistui vangitsemaan suuren yleisön huomion.

Kun tarkastellaan Trumpin tapaa yhdistää julkisuus ja politiikka, on tärkeää ymmärtää, että hänen menestyksensä ei perustu pelkästään poliittiseen osaamiseen tai tavallisiin kampanjatekniikoihin, vaan hänen kykyynsä hyödyntää mediaa ja rakentaa henkilöbrändinsä ympärille valtavan kannatuksen. Tämä oli merkittävä tekijä, joka mahdollisti hänen nousunsa Yhdysvaltojen presidentiksi.

Mikä rooli puolueen sisäisillä haasteilla on presidentinvaaleissa?

Yhdysvaltojen presidentinvaalit ovat usein tulleet tunnetuksi tiukasta puolueiden sisäisestä kamppailusta, jossa istuva presidentti saattaa kohdata kilpailua omasta puolueestaan. Tällaiset haasteet ovat jossain määrin harvinaisia, sillä istuva presidentti on yleensä vahva ehdokas ja hänen asemaansa puolueessa pidetään vahvana. Kuitenkin historia osoittaa, että tietyissä olosuhteissa presidentit ovat kohdanneet haastajia puolueessaan, mikä on lisännyt jännitteitä ja heikentänyt heidän asemaansa.

Esimerkiksi vuonna 1992 konservatiivinen kommentaattori Pat Buchanan haastoi presidentti George Bushin republikaanien presidenttiehdokkuudesta. Buchananin vahvin tulos oli 37,5 prosenttia New Hampshiressa, mutta hän onnistui silti herättämään liikkeelle konservatiivien tyytymättömyyden Bushin hallintoon, joka oli aikaisemmin näyttänyt lähes voittamattomalta Persianlahden sodan jälkimainingeissa. Buchananin kilpailu Bushia vastaan ei johtanut Bushin tappiolle, mutta se paljasti Bushin heikkoudet ja herätti puolueessa epämukavuutta.

Vastaavasti, vuosina 1952 ja 1968, haasteen kohteena olevat presidentit eivät yrittäneet uudelleen presidentiksi, koska heidän asemaansa oli jo heikentänyt taloudelliset vaikeudet, epäsuositut ulkopoliittiset toimet tai huonot suhteet omaan puolueeseensa. Esimerkiksi vuonna 1976, 1980 ja 1992 istuvat presidentit onnistuivat puolustamaan puolueen ehdokkuuttaan, mutta lopulta hävisivät yleisvaalit. Näiden presidenttien tappiot eivät johtuneet pelkästään sisäisistä haasteista, vaan siitä, että he olivat jo alun perin haavoittuvia heikentyneen kansansuosion, talouskriisien tai muiden vaikeuksien vuoksi. Haasteet vain paljastivat nämä heikkoudet ja lisäsivät jännitteitä, jotka johtivat heidän häviöihinsä.

Tämä ilmiö on nähtävissä myös Donald Trumpin kohdalla. Trump on ollut presidenttikautensa aikana monenlaisten puolueen sisäisten haasteiden kohteena. Vaikka hänen talouspolitiikkansa on ollut menestyksekästä ja työttömyys on laskenut historiallisiin lukemiin, hänen ulkopoliittiset toimet ovat olleet monesti kiistanalaisia ja jopa vaarallisia. Erityisesti hänen suhteensa muihin valtioihin ovat aiheuttaneet paljon polemiikkia, mutta tähän asti Yhdysvallat ei ole ajautunut uusiin sotilaallisiin konflikteihin Trumpin hallinnon aikana. Vaikka Trumpin suosiotaso kansalaisten keskuudessa on ollut heikko, hän on silti pystynyt säilyttämään vahvan kannatuksen omassa puolueessaan, erityisesti republikaanien parissa.

Tämä puolueen sisäinen jakautuneisuus on jatkuvasti herättänyt spekulaatioita siitä, että Trumpille saattaisi tulla haasteita hänen pyrkiessään toiseen kauteen. Kuitenkin sen sijaan, että haasteet olisivat johtaneet hänen heikkenemiseensä, ne ovat pikemminkin lisänneet hänen asemaansa puolueessa, ja sen vuoksi mahdollisia kilpailijoita on nostettu esiin.

Yksi tunnetuimmista mahdollisista haasteista Trumpia vastaan oli John Kasich, entinen Ohion kuvernööri. Kasich oli ollut Trumpin arvostelija jo ennen vaaleja, ja hän oli yksi niistä republikaanisista ehdokkaista, joka ei antanut tukeaan Trumpille puolueen valtakongressissa. Kasichin kriittiset puheet Trumpin politiikasta ja käyttäytymisestä herättivät republikaanipuoleen sisällä jakautuneisuutta ja saivat monet puolueen jäsenet pohtimaan, onko Trumpin hallinnon takana enää aitoa konservatiivista yhteisöä.

Kasich ei kuitenkaan koskaan käynnistänyt virallista kampanjaa haastamaan Trumpia vuonna 2020, vaikka hän oli suunnitellut itselleen itsenäistä presidenttikampanjaa yhdessä entisen Colorado kuvernöörin John Hickenlooperin kanssa. Tämä haaste ei toteutunut, mutta Kasichin tapaus paljastaa, kuinka vaikeaa on lähteä haastamaan istuva presidentti puolueen sisäisissä vaaleissa. Kasich itse ei ollut valmis kokeilemaan tätä vaikeaa kamppailua, ja hän jäi odottamaan mahdollisia muutoksia Trumpin kannatuksessa.

Vastaavasti Jeff Flake, Arizonan senaattori, oli myös yksi niitä, jotka olivat avoimesti kritisoineet Trumpia jo ennen vuoden 2016 vaaleja ja jatkuivat arvosteluun sen jälkeen. Flake julkaisi kirjan "Conscience of a Conservative", jossa hän käsitteli monia Trumpin hallinnon epäkohtia ja perinteisen konservatiivisen arvopohjan hämärtymistä puolueessa. Flaken esittämät kriittiset näkemykset saivat hänet kuitenkin jättämään toisen kauden senaatissa, ja hän ei enää pyrkinyt uudelleen valituksi. Vaikka Flake oli yksi niitä, jotka puhui puolueen perusarvojen puolesta, hän ei koskaan lähtenyt varsinaiseen kilpailuun Trumpia vastaan.

Kun tarkastellaan näitä tapauksia, on tärkeää ymmärtää, että presidentin asema puolueessa ei ole koskaan täysin kiveen hakattu. Koko puolue voi olla jakautunut sen jäsenistön keskuudessa, ja vaikka puolueen perinteiset arvot saattavat puolustaa istuvan presidentin asemaa, sisäiset haasteet voivat kuitenkin nostaa esiin uusia mahdollisuuksia ja ongelmia. Tällöin presidentin haasteet voivat olla enemmän seurausta puolueen sisäisistä jännitteistä kuin ulkoisista kriiseistä.