Nykyisin korkean tunnesisällön media, erityisesti poliittinen viestintä, on muuttanut merkittävästi yhteiskunnallista ilmapiiriä ja poliittista kulttuuria. Erityisesti poliitikot, jotka hallitsevat tunteita ja hyödyntävät niitä tehokkaasti, ovat nousseet vallan huipulle, koska tunteet ovat nyt se keskeinen tekijä, joka ohjaa ihmisten käyttäytymistä ja mielipiteitä. Tämä ilmiö ei ole pelkästään poliittinen, vaan se on laajempi ilmiö, joka vaikuttaa siihen, kuinka me käsitämme maailman ja politiikan.

Vielä 80-luvulla ja sitä ennen poliittinen keskustelu oli verrattain rauhallista ja keskittyi käytännön kysymyksiin, joissa kompromissit ja yhteistyö olivat mahdollisia. Esimerkiksi Ronald Reagan ja Tip O'Neill hallitsivat aikakauden, jossa eri puolueet pystyivät keskustelemaan ja saavuttamaan yhteisymmärrystä. Mutta 90-luvulta alkaen, erityisesti Newt Gingrichin ja muiden poliitikkojen toimesta, alkoi syntyä kulttuuri, jossa vastapuolta ei enää nähty kumppanina, vaan vihollisena. Tämän myötä politiikka alkoi muotoutua henkilökohtaiseksi hyökkäykseksi, jossa tunteet ja vastakkainasettelut nousivat keskiöön.

Tunteiden valtava rooli politiikassa ei rajoitu vain retoriikkaan, vaan myös siihen, miten media ja poliitikot manipuloivat yleisöjään. Erityisesti tämä tapahtuu pelolla ja vihalla, jotka saavat ihmiset tuntemaan, että maailma on vaarallinen paikka, täynnä vihollisia. Tällainen maailmankuva ruokkii jatkuvaa jännitystä ja ahdistusta, mutta samalla se luo myös tilaa poliitikoille, jotka hyödyntävät tätä pelkoa nostaakseen itsensä esiin ja kerätäkseen kannatusta. Media toimii tässä eräänlaisena katalysaattorina, joka ei vain heijasta todellisuutta, vaan luo sitä.

Yksi merkittävimmistä muutoksista on ollut median roolin siirtyminen neutraalista ja tasapuolisesta tiedonvälittäjästä puolueellisiin, voimakkaasti mielipiteitä muokkaaviin kanaviin. Tähän muutokseen vaikutti muun muassa “fairness doctrine” -säännön kumoaminen 80-luvun lopulla, joka pakotti televisio- ja radiokanavat tarjoamaan tasapuolisesti eri puolueiden näkemyksiä. Kun tämä sääntö poistettiin, alkoi erilaisten puolueellisten uutiskanavien, kuten Fox Newsin ja MSNBC:n, nousu. Näiden kanavien kautta on tullut tavaksi jakaa maailma mustavalkoisiksi vastakkainasetteluiksi, jossa sankarit taistelevat pahiksia vastaan. Tämä on osaltaan luonut ilmapiirin, jossa jatkuva negatiivisuus ja vihamielisyys hallitsevat politiikkaa.

Korkean tunnesisällön ja konfliktien korostaminen mediassa ei ole vain katsojien mielipiteiden muokkaamista, vaan myös heidän psykologian manipuloimista. Kun ihmiset altistuvat jatkuvasti pelolle ja ahdistukselle, heidän kyvykkyytensä käsitellä tietoa heikkenee. Tämä ilmiö ei ainoastaan vaikuta siihen, miten ihmiset tekevät poliittisia päätöksiä, vaan myös siihen, miten he kokevat oman roolinsa yhteiskunnassa. Tunteet, kuten ahdistus ja viha, saavat ihmiset tuntemaan, että muutos on välttämätöntä, mutta tämä muutos ei aina perustu järkevään pohdintaan tai pitkän aikavälin suunnitelmiin.

Vaikka nykyisin koemme maailman vaarallisemmaksi kuin koskaan ennen, tämä tunne ei perustu objektiiviseen todellisuuteen. Yhteiskunnassamme esiintyy vähemmän väkivaltaa, köyhyyttä ja kärsimystä kuin aikaisempina aikakausina, mutta media luo jatkuvasti tunnelman, että maailma on täynnä uhkia ja vaaroja. Tämä on saanut monet tuntemaan, että he ovat epätoivoisia ja että poliittisten instituutioiden korjaaminen on turhaa. Kun ihmiset kokevat pelkoa, he ovat taipuvaisempia omaksumaan voimakkaita, usein äärimmäisiä mielipiteitä ja ratkaisuja. Tällöin poliitikoille, jotka osaavat hyödyntää tätä pelkoa ja vihaa, syntyy tila saada valtaa ja seurauksena on poliittisten konfliktien voimistuminen.

On tärkeää ymmärtää, että tällainen tunteiden korostaminen ei ole vain taktinen valinta, vaan se on syvällinen osa politiikan ja yhteiskunnan nykytilaa. Se ei ole pelkästään mediailmiö, vaan se on myös seurausta kulttuurisista ja yhteiskunnallisista muutoksista, jotka ovat saaneet alkunsa kylmän sodan päättymisestä ja sen jälkeen syntyneistä uusista poliittisista narratiiveista. Jatkuva syyllisten etsiminen ja muiden syyttäminen on tullut osaksi politiikkaa, mutta tämä kehitys ei ole ennustettavissa ilman tarkempaa pohdintaa siitä, kuinka poliittinen puhe ja toiminta muotoutuvat erilaisten tunteiden, kuten pelon ja vihan, kautta.

Tunteet, jotka mediassa käsitellään ja jotka ohjaavat poliittista keskustelua, eivät ole vain pelkkiä reaktioita ulkoisiin uhkiin. Ne myös paljastavat syvempiä kulttuurisia ja psykologisia jännitteitä, jotka heijastavat yhteiskunnan arvoja ja pelkoja. Tämän vuoksi on tärkeää olla tietoinen siitä, miten media muokkaa maailmankuvaamme ja miten politiikka ei ole vain rationaalisten valintojen kenttä, vaan myös tunneperäinen taistelu, jossa jokainen valinta voi tuntua henkilökohtaiselta ja elämää muuttavalta.

Miten Hitlerin ja muiden autoritääristen johtajien valtaannousu onnistui?

Toisen maailmansodan jälkeen, kun hallitus päätti lietsoa vihaa Ranskaa kohtaan, Hitlerilla oli toisenlainen strategia mielessään. Ranskan miehitys Ruhrissa, joka elvytti saksalaisen kansallisidentiteetin ja lisäsi vihaa perinteistä vihollista kohtaan, hankaloitti kuitenkin Hitlerin tehtävää. Se yhdisti saksalaisia kansanryhmiä tasavallan hallituksen taakse Berliinissä, joka oli valinnut vastustaa Ranskaa. Tällöin Hitler oli joutunut kohtaamaan vaikean tilanteen: hän ei halunnut kansallisen yhtenäisyyden vahvistuvan vaan tähtäsi Saksan tasavallan kumoamiseen ja diktatuurin perustamiseen. Hän teki rohkean ja epäsuosioon menevän ratkaisun: ”Ei alas Ranskasta, vaan alas isänmaan petturit, alas marraskuun rikolliset! Tämä on meidän tunnuslauseemme.” Tällä hyökkäyksellä omaan kansaansa Hitler osoitti yhden henkisen kontrollin ja vallan saavuttamisen avainpiirteistä: hyökkäys läheisiinsä, ihmisiin, jotka olivat läheisessä yhteydessä yhteiskunnan perusrakenteisiin.

Tämä oli osa hänen politiikkaansa, jossa syyllistettiin koko yhteiskuntaa, erityisesti juutalaisia. Hitler syytti juutalaisia Saksassa kaikista ongelmista, vaikka he muodostivat vähemmistön, alle yhden prosentin koko väestöstä. Tämä antisemitismi ei ollut täysin uusi ilmiö, vaan Hitler käytti hyväkseen jo olemassa olevaa vihamielisyyttä ja oli taitava tuomaan sen osaksi yhteiskunnan julkista keskustelua. Hän käytti mediaa, erityisesti radioita ja elokuvia, hyväkseen luodakseen juutalaisista kuvan kaikkivaltiaista ja syyllistävästä ryhmästä, joka sai syyttömiä saksalaisia kärsimään.

Tämä tiedon manipulointi oli osa Hitlerin laajempaa suunnitelmaa, jossa hän halusi tehdä saksalaisista täysin alistettuja uskomuksilleen. Antisemitismin kautta hän loi viholliskuvan, jonka avulla pystyi saamaan kansan tuekseen, vaikka itse asiassa hänen väitteensä olivat täysin perättömiä ja valheellisia. Juutalaiset olivat eläneet Saksassa pitkään ja olleet monissa suurissa kaupungeissa, mutta maaseudun väestö ei tuntenut heitä henkilökohtaisesti. Tämä antoi Hitlerin propagandalle tehokkaan väylän levitä, sillä suuri osa kansasta uskoi hänen puheisiinsa ilman kriittistä pohdintaa.

Hitler oli myös taitava huijaamaan kansaa omalla julkisella puheenvuorollaan. Hän ei suoraan puhunut antisemitismistä, vaan pikemminkin valitti siitä, että juutalaisilla oli liikaa valtaa ja vaikutusvaltaa. Tämä oli osa hänen strategiaansa piilottaa todellinen tarkoitus ja manipuloida kansaa ilman, että he itse ymmärsivät olevan mukana muutosprosessissa, joka oli uhka heidän oikeuksilleen ja vapaudelleen. Hän käytti hyväkseen ihmisille tuttuja käsitteitä ja saarnasi siitä, miten kaikki muut olivat vastuussa ongelmista. Tässä tavassa oli selkeämpi ero verrattuna suoraan vihapuheeseen, sillä se antoi kansalle mahdollisuuden vakuutella itselleen, etteivät he ole itse syyllistyneet ennakkoluuloihin.

Vuonna 1925 julkaistu Mein Kampf teki Hitleristä miljoonamiehen ja samalla hänen suosiotaan alettiin yhä enemmän arvostaa. Hän käytti hyväkseen erityisesti pelkoa ja taloudellista epävarmuutta, jota suuri lama oli Saksassa synnyttänyt. Tämän myötä hänestä tuli yhä enemmän nationalistinen hahmo, jonka ajattelussa demokratian tilalle oli nousemassa vahva diktaattori, joka saisi vallan kansan ”hyväksynnällä”. Vuonna 1933 Hitler päätti ryhtyä suoraan kampanjoimaan ja pyrki saamaan diktatuurin hyväksynnän kansalta ilman väkivaltaista vallankaappausta. Hän sai siis parlamentilta täyden lainsäätäjävallan, ja pian sen jälkeen hän sai itselleen presidentin aseman Hindenburgin kuoltua. Näin Hitler pystyi toteuttamaan suunnitelmansa ja saamaan kaikki poliittiset ja sotilaalliset vallat itselleen.

Yksi keskeinen elementti Hitlerin nousussa oli hänen kyky käyttää mediaa hyväkseen. Hän esiintyi säännöllisesti radiossa, elokuvissa ja muissa tiedotusvälineissä, ja puhui kansalle suoraan. Hänen puheensa toistivat jatkuvasti samaa teemaa: Saksalle ei ollut tarvetta demokratialle, vaan vahvalle diktaattorille, joka pystyi pitämään järjestyksen. Tämä antoi kuvan voimakkaasta ja hallitsevasta johtajasta, joka oli kansan ainoa pelastus.

Hitlerin tapaan manipuloida ja hänen kykyynsä muokata kansan mielipiteitä ei pitäisi suhtautua kevyesti. Hän ei ollut vain tyranni, joka astui valtaan väkivallalla, vaan taitava manipulaattori, joka osasi hyödyntää epävarmuutta ja pelkoa välineenä voimaannuttaa itsensä. Tämä on opetus siitä, kuinka mielikuvitukselliset tarinat ja uhkakuvat voivat olla voimakkaita aseita poliittisessa kentässä, ja kuinka helposti ne voivat johtaa kansan radikalisoitumiseen ja syrjivään ajatteluun, vaikka aluksi vaikuttivatkin viattomilta.

Miten tunteiden ja medialle annettujen etiketin avulla poliitikot voivat jakaa yhteiskuntaa ja voittaa valtuutuksen?

Politiikassa tunnepohjainen viestintä on saanut yhä enemmän valtaa, erityisesti siitä lähtien, kun Newt Gingrich opetti 1990-luvulla republikaanien kongressiehdokkaille, kuinka käyttää tunteita vastustajista puhuttaessa. Kyse ei ollut vain politiikasta, vaan ennen kaikkea emotionaalisista leimoista, jotka asetettiin kilpaileville puolueille ja heidän kannattajilleen. Näitä leimoja ei aina käsitelty tietoisesti, mutta aivot ottavat ne vastaan lähes huomaamatta, jopa ilman syvempää analyysiä. Tämä on yksinkertainen ja tunteisiin vetoava tapa, jota mainostajat ovat hyödyntäneet jo vuosikymmeniä, mutta poliitikot, erityisesti useimmat heistä, ovat jääneet tälle tielle alhaisemmalla motivaatiolla.

Kun ehdokkaat jakavat kansan neljään ryhmään—lojaalit, vastustajat, maltilliset ja luopujat—jokaiselle ryhmälle annetaan emotionaalinen syy reagoida. Lojaalit saattavat kokea iloa, vastustajat vihaa, maltilliset pelkoa ja turhautumista, ja luopujat tuntevat avuttomuutta ja välinpitämättömyyttä. Tämä jakaa yhteiskuntaa entisestään ja syventää kuilua eri ryhmien välillä. Tunteiden toistaminen tekee vaikutuksen, mutta se tekee sen eristäytyneenä ja osittain vääristyneenä.

Erityisesti Trumpin seuraajat kokivat tämän eristyksen. He saivat tietonsa lähinnä Fox Newsista ja muista Trumpin kannalta myönteisistä lähteistä. Tällöin tärkeä osa Trumpin vaalivoittoa ei ollutkaan taloudelliset olosuhteet tai muu ulkoinen tekijä, vaan lähinnä media, joka toisti tunteita ja tarjosi dramaattisia kertomuksia, joissa oli paljon konflikteja ja vastakkainasettelua. Tutkimukset ovat osoittaneet, että alhainen tilausmäärä paikallisilla medioilla oli yhteydessä Trumpin vaalivoittoon vuonna 2016. Tämä yhteys säilyi, vaikka otettiin huomioon myös taloudelliset ja koulutukselliset tekijät.

Trump otti myös strategisesti etäisyyttä mediaan ja hyökkäsi sitä vastaan jatkuvasti. Hän ei vain vastustanut kriittisiä uutisraportteja, vaan koulutti kannattajiaan kyseenalaistamaan kaikki heitä koskevat uutiset ja käyttämään termiä "valeuutiset" kaikille, jotka raportoivat hänen toimistaan totuudenmukaisesti. Tällä tavalla hän pystyi luomaan epäluuloa ja saamaan kannattajansa uskomaan, että kaikki hänen toimintaansa koskevat uutiset olivat vääristeltyjä ja epäluotettavia.

Sosiaalinen media, erityisesti Twitter, oli myös keskeinen osa hänen viestintästrategiaansa, mutta se ei ollut suurin tekijä hänen menestyksessään. Trumpin twiitit eivät olleet vain hänen suoria viestejään, vaan ne saivat suuren näkyvyyden uutiskanavilla, jotka toistivat ja vahvistivat niitä. Tämä ilmiö oli erityisen voimakas vanhemman väestön keskuudessa, joka ei käyttänyt internetiä yhtä aktiivisesti ja sai suurimman osan uutisistaan televisiosta. Tämä myös selittää, miksi Trump sai tukea alueilla, joissa ei ollut riippumatonta mediaa tarkistamassa hänen väitteitään.

Tässä yhteydessä on tärkeää huomata, että vaalit eivät välttämättä ole enää taloudellisen epätoivon tai yhteiskunnallisten muutosten taistelukenttä, vaan ne kääntyvät henkilöiden ja heidän luonteidensa ympärille. Trumpin tapauksessa hän käytti muokkaamattomia tunteita, kuten rasismia ja pelkoa, jotka aktivoivat äänestäjien jäännöksellisen ennakkoluuloisuuden, vaikka taloudellinen tilanne ei ollutkaan huono. Media puolestaan teki tehtävänsä toistamalla näitä tunteita, koska "hyvät tarinat" ja draama vetävät katsojia.

Tunnepohjainen media, erityisesti televisio, on edelleen erittäin tärkeä väline poliittisten mielipiteiden muokkaamisessa. Tutkijat ovat huomanneet, että Trumpin kaltaiset hahmot menestyvät nykyään yhä enemmän median tuottamien tunteiden kautta kuin perinteisten vaalikampanjoiden ja taloudellisten argumenttien kautta. Tämä osoittaa, kuinka poliitikkojen ei tarvitse tarjota ratkaisuja todellisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin, vaan riittää, että he luovat uhkakuvia ja fantasioita, jotka saavat kansan tuntemaan, että he ovat kriisin keskellä.

Medialle annettu tunnepohjainen etiketointi ei ole pelkästään poliittisten kannattajien asenneilmapiirin muuttamista. Se on myös yhteiskunnallisten ryhmien välisten kuilujen syventämistä ja entistä vähemmän monimutkaisempien ratkaisujen tarjoamista. Tämä luo ympäristön, jossa poliitikot voivat käyttää tunnetta ja yksinkertaistettuja kertomuksia edistääkseen omia intressejään ja luodakseen jakautuneen yhteiskunnan, jossa "hyvät" ja "pahat" ovat selkeästi erottuvia.

Lopuksi on tärkeää huomata, että nykyinen poliittinen ilmapiiri, erityisesti Yhdysvalloissa, ei ole enää perinteinen hallitsemis- tai hyvän hallinnon kenttä. Se on kilpailu siitä, kenen kertomus on kaikkein kiehtovin ja jännittävin. Kuka on seuraava "wannabe-king"? Kuten historian esimerkit ovat osoittaneet, ääripäiden henkilöiden nousu voi johtaa syvään jakautumiseen ja konfliktin lisääntymiseen, mutta samalla se voi olla se polku, jota seuraamme, ellei media ja yhteiskunta ryhdy toimiin emotionaalisen manipuloinnin estämiseksi.

Jak začít s úpravami obrázků v Adobe Photoshop: Průvodce pro začátečníky
Kdo stál za krádeží ve francouzském klenotnictví?
Jak správně pracovat s materiály a technikami při výrobě Amigurumi