Miksi Domitianus murhattiin ja mikä johti hänen väkivaltaiseen kuolemaansa?

Domitianuksen hallituskauden loppu ei ollut yhtä tuhoisa, jos sitä tarkastellaan laajemmin kontekstissa, mutta se ei silti tehnyt senaattoreista erityisen onnellisia tuona aikana. Tämä ei kuitenkaan selitä, miten keisari Domitianus sai surmansa 18. syyskuuta 96 jKr. Domitianuksella oli vaikea suhde senaattiin, mutta hän ei kuollut senaattorien, vaan omien palvelijoidensa käden kautta. Salajuoni oli suunniteltu hänen henkilökohtaisen kamaripalvelijansa, Partheniuksen, toimesta. Parthenius on hahmo, joka jää historiaan vain ohimennen. Vapaaksi kansalaiseksi vapautettu Parthenius ei ole useimpien vapautettujen tavoin jäänyt historian kirjoihin, ellei hän olisi noussut liian rikkaaksi tai voimakkaaksi, mikä olisi voinut ärsyttää senaattoreita, jotka kirjoittivat tuon ajan historiaa.

Parthenius mainitaan kuitenkin Martialiksen runoissa. Martial oli erittäin kiinnostunut saamaan runonsa keisarin eteen ja pyrki saamaan Partheniuksen suojelukseensa. Hän kirjoitti muun muassa runon Partheniusin pojan Burruksen viidestä syntymäpäivästä ja omisti Partheniukselle runoja, joissa hän ylistää kamaripalvelijan antamaa toogaa. Parthenius oli siis henkilö, jota kannatti miellyttää ja joka oli lähellä keisaria. Hän oli saavuttanut valtavan aseman hovissa, ja hänen uraansa oli tukenut pitkäaikainen työmoraali sekä vuorovaikutus muiden vaikutusvaltaisten henkilöiden, kuten Martialiksen, kanssa.

Miksi Parthenius ja hänen liittolaisensa, kuten Sigurus ja Entellus, jotka olivat molemmat erittäin vaikutusvaltaisia henkilöitä hovissa, päättivät kääntyä keisaria vastaan? Miksi nämä miehet, jotka olivat saaneet runsaasti keisarillista suosiota ja etuja, osallistuivat niin julmaan murhaan? Domitianuksen viimeiset hetket olivat veriset. Suetonius kertoo, kuinka keisari kamppaili hengestään, yrittäen vääntää veistä hyökkääjän käsistä ja repiä tämän silmät sormillaan. Tämä hirvittävä kuva kertoo meille jotain syvää siitä, kuinka järkyttäväksi tilanne oli mennyt.

Domitianuksen valtakauden aikana hänen hallintonsa muuttui yhä autoritaarisemmaksi ja vainoharhaisemmaksi. Yksi tunnetuimmista hänen lausunnoistaan on Suetoniuksen raportti: "Hän sanoi usein, että prinsessojen kohtalo on onnettominta, koska kun he paljastavat salaliiton, kukaan ei usko heitä, ellei heitä ole tapettu." Tämä lause paljastaa paljon Domitianuksen henkisestä tilasta. Hän oli alkanut epäillä koko senaattia ja ympärillään olevia, mikä johti häneen kohdistuviin vainoihin. Aluksi tämä epäluulo oli perusteltua; keisarit kohtasivat päivittäin uhkia ja vaaroja valtakuntansa hallinnassa.

Domitianuksen vainoharhaisuus sai kuitenkin uusia ulottuvuuksia hänen hallituskautensa kuluessa. 89 jKr. käyty sisällissota jätti syvän jäljen hänen psyykeensä, ja siitä hetkestä lähtien hänen hallintonsa muuttui entistä väkivaltaisemmaksi. Hän julisti massapurkauksia ja verotuksia, kuten juutalaisten kohtelu, joka oli erityisen julmaa, ja väkivallalla suitsutti Rooman kristittyjä. Hänen vainoharhaisuutensa kasvoi edelleen, ja hänellä oli tapana yrittää löytää pettureita jopa kaikkein vähäpätöisimmistä syistä, kuten puheenjohtajan erehdyksistä vaaleissa tai jopa sukulaisensa harmittomista kommenteista.

Domitianuksen paranoian taustalla oli ilmeisesti halu suojella itseään ja valtansa pysyvyyttä. Hän uskoi, että ankaria rangaistuksia antamalla hän voisi estää mahdolliset kapinat. Historia kuitenkin osoittaa, kuinka vaarallinen tällainen vainoharhaisuus voi olla. Se ei ainoastaan tuhoaisi keisarin luonteen ja hallintaa, vaan johtaisi myös väkivaltaisiin seurauksiin, jotka saivat aikaan jopa oman kuoleman.

Keisarin hallituksen loppu oli synkkä esimerkki siitä, kuinka valta voi rappeutua ja kääntyä itseään vastaan. Vaikka Domitianuksen hallituskauden alku oli täynnä suosiota ja voittoja, hänen myöhemmät vuodet ovat synkkiä ja täynnä vainoharhaista väkivaltaa. On tärkeää muistaa, että keisarillisen vallan epäluulo ja pelko voivat kasvattaa hallitsijan tyrannimaisuutta. Se, mikä aluksi oli tarkoitettu suojaksi, voi lopulta syöstä itse hallitsijan ja hänen valtakuntansa tuhoon.

Miten Julianus ja Geta osoittivat huonon keisarin mallin Roomassa?

Didius Julianusin tapaus keisarina oli enemmän kuin häpeällinen; se oli täydellinen esimerkki siitä, kuinka valta voi saada aikaan tuhoa, jos sitä tavoitellaan väärillä keinoilla. Julianus osti Praetoriaanivartioston lojaaliuden maksamalla heille suuria summia, mutta kuten usein käy, raha ei ostanut uskollisuutta. Praetoriaanit eivät pitäneet tätä kuin velvoitteenaan, eivät ylimääräisenä bonuksena, vaan heidän mielestään keisari oli vain maksamassa heille sitä, mitä oli velkaa. Tällainen lähestymistapa ei luonut kestäviä suhteita, vaan ennemminkin vieraannutti ja heikensi keisarin asemaa.

Jatkuvasti epäluotettavien liittolaisten ympäröimänä Julianus ei voinut edes luottaa omaan henkivartiostoonsa. Vartijat eivät pelkästään jättäneet häntä pulaan, vaan käänsivät takkiaan ja liittyivät Severuksen armeijaan. Kun armeija ympäröi Julianuksen palatsia, keisari yritti suojautua lukitsemalla itsensä vahvistettuun palatsiin. Tämä ei kuitenkaan estänyt Severuksen sotilaita, jotka helposti tunkeutuivat palatsiin, kiitos Praetoriaanivartioston, joka ei enää halunnut puolustaa Julianusta. Julianus riistettiin vallasta, ja hänen viimeiset sanansa olivat itsekeskeisiä ja epätoivoisia: "Mitä pahaa minä olen tehnyt? Ketä olen tappanut?"

Geta, joka oli toinen Severuksen poika, oli omalla tavallaan yhtä huono keisari kuin Julianus, mutta aivan toisella tavalla. Getan elämää ei voida kuvata millään muotoa jännittävänä tai merkittävänä. Historia Augusta, jonka kautta saamme suurimman osan tietoa keisari Getasta, ei anna erityistä kiitosta hänelle. Geta tunnettiin kirkkaista vaatteistaan, joista hänen isänsä nauroi, mutta näiden vaatetuksen valintojen taakse ei jäänyt suurempaa poliittista tai kulttuurista merkitystä. Hänen ateriansa olivat erikoisia vain siinä mielessä, että ne olivat täysin vailla mitään syvempää merkitystä, kuten oli usein keisarien juhlissa. Ne olivat vain muunnelmia tavallisista ruokailutavoista.

Vaikka Geta jäi historian varjoon, hän oli silti keisari, jonka heikkoudet ja tragediat voivat toimia varoittavana esimerkkinä vallasta, joka ei ole rakennettu kyvykkyyden ja viisaan johtajuuden pohjalle. Geta oli nuori, mutta hänen elämässään ei ollut juuri mitään, joka erottuisi Rooman suurimmista keisareista, ja hänet muistetaan ainoastaan murhenäytelmänsä kautta.