Yhdysvaltojen perustuslaki takaa presidentille oikeuden armahtaa rikoksiin syyllistyneitä henkilöitä, mutta tämä oikeus ei ole rajaton. Artikkelissa II, osassa 2, todetaan, että presidentti voi myöntää armahduksia liittovaltion rikoksia vastaan, mutta ei oikeudenkäynnissä virkamiehiä vastaan. Tämä tarkoittaa, että presidentti ei voi itse armahtaa itseään, koska se olisi ristiriidassa perustuslain tekstin ja sen rakenteen kanssa.

Tähän liittyvä keskeinen oikeudellinen periaate on se, että presidentti voi myöntää armahduksia ja lievennyksiä, mutta se ei voi laajentua koskemaan itseään henkilökohtaisesti. Oikeusministeriön oikeudellisen neuvoston vuonna 1974 antaman mielipiteen mukaan presidentti ei voi myöntää armahdusta itselleen, koska se vaarantaisi perustuslain tarkoituksen ja tehokkuuden. Mikäli presidentti myöntäisi itselleen armahduksen, se olisi oikeudellisesti mitätön eikä sillä olisi vaikutusta liittovaltion rikosprosessissa.

Samalla on huomattavaa, että presidentin armahdusvalta ei myöskään suojaa häntä virkarikosoikeudenkäynnissä, ja presidentti voi joutua syytteeseen, vaikka hän myöntäisi itselleen armahduksen. Tämä periaate muistuttaa siitä, että vallan tasapaino Yhdysvalloissa on rakennettu niin, että edes presidentti ei voi täysin suojella itseään laillisilta seuraamuksilta. On tärkeää ymmärtää, että presidentti on vastuussa perustuslain ja lakien noudattamisesta, eikä hän voi käyttää armahdusoikeuttaan henkilökohtaisena suojana.

Vastaavasti, vaikka presidentillä on perustuslain mukaan valtuudet johtaa Yhdysvaltain asevoimia ja puolustaa maata hyökkäykseltä, ydinaseiden käyttövaltuudet ovat monivaiheinen ja tarkoin säännelty prosessi. Yhdysvalloissa presidentillä on laillinen oikeus käyttää ydinaseita äärimmäisissä puolustustilanteissa, mutta tämän toimivallan käytölle on myös sääntöjä ja rajoituksia. Yhdysvaltain kongressi, jolla on yksinvalta julistaa sota, ei voi myöntää presidentille suoraa valtuutta käyttää ydinaseita ilman ennakkovaroitusta ja konsultaatiota. Presidentin on informoitava kongressia ja keskusteltava asiasta ennen suurimman voimankäytön aloittamista, jotta varmistetaan päätösten lainmukaisuus ja demokraattinen valvonta.

Kongressin rooli on erityisen tärkeä, sillä presidentin ydinaseiden käytön valtuudet voivat vaarantaa kansallisen ja kansainvälisen turvallisuuden, ja ne edellyttävät huolellista pohdintaa. Yhdysvaltain kongressin johtajat, kuten senaatin ja edustajainhuoneen puhemiehet sekä tiedusteluvaliokuntien puheenjohtajat ja jäsenet, ovat keskeisessä asemassa varmistamassa, että presidentin toimet ovat perustuslain mukaisia ja että kansallinen etu on ensisijainen.

Lisäksi, kun tarkastellaan presidentin oikeutta armahtaa ja ydinaseiden käytön sääntöjä, on tärkeää muistaa, että monimutkainen lainsäädäntö ja perustuslaillinen tasapaino ovat osa Yhdysvaltain demokratiaa ja oikeusjärjestelmää. Tämä systeemi on luotu estämään valtaelinten liiallinen keskittyminen ja varmistamaan, että päätöksenteko on sekä laillista että vastuullista. Demokratian ja vallan erottaminen on olennainen osa valtion vakauden säilyttämistä.

Miten FBI käsitteli Trumpin vaalikampanjan tutkintoja ja miksi se herätti huolta?

FBI avasi erilliset tutkinnat Donald Trumpin vaalikampanjan johtajaa Paul Manafortia, vanhempaa neuvonantajaa Michael Flynnia, sekä kahta muuta kampanjan neuvonantajaa, Carter Pagea ja George Papadopoulosta kohtaan. Tämän lisäksi FBI avasi toukokuussa 2017 sekä tiedustelullisen että rikostutkinnan presidentti Trumpia kohtaan. Vaikka tutkinnan yksityiskohtia ei ole virallisesti julkistettu, voidaan seuraavat tiedot kerätä sanomalehtien raporteista ja muistelmista.

Rikostutkinta keskittyi mahdollisiin esteellisiin toimiin, jotka Trump oli voinut tehdä liittyen 2016 alussa käynnistyneeseen kampanjatutkintaan. FBI oli ilmeisesti harkinnut tällaista tutkintaa sen jälkeen, kun Trump oli kahdesti pyytänyt FBI:n johtajaa James Comeya lopettamaan entisen kansallisen turvallisuusneuvonantajan Michael Flynnin tutkinnan, sekä Trumpin kielteisten kommenttien vuoksi liittyen tutkintaan. Tämän jälkeen Trump erotti Comeyn 9. toukokuuta 2017. Seuraavana päivänä Trump kertoi venäläisille korkeille virkamiehille Valkoisessa talossa, että hän koki "suuria paineita" Venäjä-tutkinnan vuoksi ja että hän oli "päässyt irti" tästä Comeyn erottamisen myötä. 11. toukokuuta Trump selitti NBC Newsin Lester Holtille, että Comeyn erottaminen oli suora vastaus Venäjä-tutkintaan.

Tämä Holt-haastattelu oli ilmeisesti se käännekohta, joka laukaisi rikostutkinnan presidentin esteellisyydestä ja jonka myötä apulaispääsyyttäjä Rod Rosenstein nimitti 17. toukokuuta Robert Muellerin erityistutkijaksi. Samalla tämä haastattelu johti presidentin tiedustelulliseen tutkintaan. Tammikuusta toukokuuhun 2017 Comey oli esittänyt Trumpille, ettei häntä tutkittu liittyen kampanjatutkintaan. McCaben mukaan tuona aikana FBI:n korkeimmat virkamiehet pohtivat, oliko tämä esitys oikea, koska "kampanjan johtajana" osa Trumpin toimista oli ilmeisesti osana tutkintaa.

FBI alkoi lopulta nähdä Trumpin koetun puuttumisen kampanjatutkintaan mahdollisena merkkinä yhteistyöstä Venäjän kanssa. Holt-haastattelun jälkeen FBI avasi virallisesti tiedustelullisen tutkinnan presidentistä tutkiakseen, "oliko hän toiminut Venäjän hyväksi amerikkalaisia etuja vastaan". James Baker, joka oli FBI:n pääneuvonantaja tapahtumien aikana, selitti myöhemmin, miksi FBI piti lainmukaisena ja sopivana presidentin rikos- ja tiedustelututkinnan avaamista. Hänen todistuksensa käsitteli muun muassa sitä, oliko presidentillä perustuslaillinen oikeus erottaa Comey tai lopettaa rikostutkinta. Bakerin mukaan Trump voisi tehdä näin artiklan II mukaisesti, mikäli tämä toiminta ei ollut ristiriidassa hänen muiden perustuslaillisten velvollisuuksiensa kanssa, mukaan lukien hänen valansa puolustaa ja suojella perustuslakia.

Baker ei kuitenkaan käsitellyt suoraan sitä, milloin ja voidaanko estää oikeudenmukaisuuden estämisen lakien soveltamista presidenttiin. Hän selitti, että FBI:n päätös tutkia presidenttiä Comeyn erottamisen jälkeen syntyi epävirallisessa keskustelussa ja mahdollisesti sähköpostien kautta, mutta ei muodollisessa muistiossa. Samalla Baker selitti, miksi FBI katsoi tiedustelututkinnan olevan perusteltu. FBI:n tiedustelututkinnot "käsittelevät kansallisen turvallisuuden uhkia" kuten "vakoilua ja muita tiedustelutoimintaa, joita suoritetaan ulkomaisen vallan, organisaation tai henkilöiden puolesta". Bakerin mukaan Comeyn erottaminen oli "uhka kansalliselle turvallisuudelle", koska se voi estää FBI:ta ymmärtämästä, mitä Venäjä oli tehnyt presidentin vaaleissa.

FBI:n ja oikeusministeriön toiminta Crossfire Hurricane -tutkinnassa sekä presidentin Trumpin tutkinnan aloittamisessa 2017 on hyvin dokumentoitu julkisessa tietämyksessä ja kolmannessa tarkastajatehtävässä julkaistuissa raporteissa. Yksi keskeisistä kritiikeistä tuli tarkastaja Horowitzilta, joka kyseenalaisti FBI:n käytännöt herkkien presidenttikampanjoihin liittyvien tutkintojen avaamisessa. Hän mainitsi erityisesti neljä huolestuttavaa kohtaa, kuten sen, että tutkinnan avaamisen kynnys oli matala eikä FBI ollut velvollinen neuvottelemaan oikeusministeriön kanssa ennen tutkinnan avaamista. Toinen kritiikin kohde oli poliittisen vastuun puute oikeusministeriössä, erityisesti liittyen Bruce Ohrin toimintaan, joka ei ollut raportoinut tapaamisistaan FBI:n kanssa. Tämä herätti huolta siitä, kuinka tutkinnan sisäiset ja ulkoiset paineet voivat vaikuttaa riippumattomuuteen ja oikeudenmukaisuuteen.

Tärkeää on ymmärtää, että Trumpin toiminta ei vain liittynyt mahdollisiin rikkomuksiin vaalien yhteydessä, vaan myös siihen, kuinka hänen päätöksensä ja toimenpiteensä voivat vaikuttaa valtioiden turvallisuuteen ja oikeusjärjestelmän itsenäisyyteen. FBI:n päätös avata tutkinta presidenttiä vastaan osoittaa, kuinka monimutkainen ja herkkä tilanne oli, eikä se ollut pelkästään henkilökohtainen kysymys, vaan se koski koko Yhdysvaltojen kansallista turvallisuutta ja vaaleihin liittyvää luottamusta.

Miten parantaa FVRA:n täytäntöönpanoa ja sen käytön tarkkuutta?

FVRA:n täytäntöönpano on puutteellista kahdella tavalla ja sitä tulisi parantaa. Ensinnäkin, viranomaisen toimenpiteet, jotka johtavat FVRA:n rikkomiseen, eivät ole lainvoimaisia. Tällä hetkellä ainoa tapa panna täytäntöön tämä seuraamus on nostaa oikeusjuttu. Tämä on ollut onnistunut muutamissa tapauksissa, mutta oikeusjutut ovat kalliita ja valitusoikeus on este, erityisesti sen jälkeen, kun nimitykselle on annettu hyväksyntä senaatissa. Kongressi voisi ratkaista tämän ongelman myöntämällä oikeusperusteen kaikille, joita viranomaistoimenpide, joka on annettu FVRA:n vastaisesti, haittaa. Tämä laajentaisi mahdollisten kantajien joukkoa ja kurinalaistaisi FVRA:n tulkinnan, joka on liian laaja ja agressiivinen. Kongressin tulisi myös valtuuttaa Valtiontilintarkastustoimisto (GAO) tarkastelemaan ja raportoimaan säännöllisesti FVRA:n rikkomuksista.

Toiseksi, virastot jatkavat aliraportointia avoimista paikoistaan, väliaikaisista virkamiehistä ja nimityksistään, kuten FVRA vaatii. Kongressin tulisi asettaa tiukempia ja nopeampia ilmoittamisvaatimuksia virastoille ja liittää niiden rahoitus tällaisten vaatimusten täyttämiseen.

FVRA:n soveltaminen on epäselvää, kun on kyse virastoikohtaisista seuraamuslainsäädännöistä. Laki väittää olevansa yksinoikeudellinen tapa väliaikaisesti valtuuttaa toimivaltainen virkamies senaatin vahvistamalle viralle, ellei ”lain säännöksellä ole toisin määrätty”. OLC (Office of Legal Counsel) on tulkinnut FVRA:ta monissa tapauksissa presidentin itsenäiseksi oikeudeksi nimittää virkamiehiä, vaikka virasto-kohtaisessa lainsäädännössä olisi toisin määrätty. Esimerkiksi oikeusministeriön perimyslaki määrää, että apulaisoikeusministerin ja muiden vahvistettujen virkamiesten on voitava hoitaa pääministerin tehtävät. Silti OLC tulkitsi FVRA:n vaihtoehtona tälle virastokohtaiselle säädökselle ja salli Whitakerin johtaa oikeusministeriötä sen sijaan, että Rosenstein olisi hoitanut sen viran. Vastaavasti presidentti nimitti Mulvaneyn johtamaan CFPB:tä FVRA:n perusteella, vaikka virastokohtaiset säännöt olisivat olleet toisin määräävät. Tämä tulkinta on saanut kannatusta liittovaltion tuomioistuimilta.

Useimmat tämän epäselvyyden osat voitaisiin ratkaista ehdottamamme FVRA-muutoksen avulla, joka edellyttäisi senaatin vahvistaman virkamiehen nimittämistä aina virastoon tai virastoon johtajaksi. Kuitenkin, jotta tämä osa FVRA:sta saataisiin selväksi, kongressin tulisi selventää, että virastokohtaiset perimyslait menevät etusijalle FVRA:n yli, kuten se on tehnyt kotimaan turvallisuuslain osalta. Vaihtoehtoisesti FVRA:ta voisi muuttaa niin, että siinä mainitaan kaikki virastokohtaiset perimyslait, jotka menevät FVRA:n edelle.

Lisäksi on epäselvyyksiä siitä, koskeeko FVRA:ta tilannetta, jossa presidentti erottaa virkamiehen. Osa asiantuntijoista on esittänyt, että eronnut virkamies ei ole sellainen, joka täyttää FVRA:n soveltamisen kriteerit, koska hän ei ole kuollut, eronnut tai muuten kykenemätön hoitamaan viran tehtäviä. Tämä kysymys on FVRA:ssa epäselvä, mutta poliittinen argumentti tämän soveltamisen estämiseksi on, että nykyisellään laki antaa presidentille liian suuren kannustimen erottaa senaatin vahvistamia virkamiehiä ja käyttää FVRA:n tarjoamia mahdollisuuksia hyväkseen. Ehdotamme, että kongressi poistaa tämän epäselvyyden laista ja selventää, että FVRA:ta sovelletaan myös presidentin erottamien virkamiesten osalta.

Senaatin vahvistamien virkojen määrän vähentäminen

Ehdotetut muutokset tulevat mielestämme rajoittamaan presidentin vaihtoehtoja täyttää virat odottaessa korvaajan vahvistamista ilman, että se rajoittaa liikaa presidentin kykyä hallita hallitusta. Nykyisin noin 1200 toimea vaatii senaatin vahvistuksen. Viimeisten kolmen presidentin aikana senaatti on kuitenkin tullut yhä aggressiivisemmaksi käyttämällä menettelytapojen—pidätykset, täysistuntopakot, ja niin edelleen—estoja estääkseen presidentin nimityksiä. Tämän seurauksena presidentit ovat käyttäneet tässä luvussa kuvattuja strategioita täyttääkseen virat. Vähemmistön kannustimet käyttää näitä menetelmiä ovat valtavat, koska ne voivat viivästyttää nimitystä ja estää senaatin aika- ja resurssivarojen käyttöä muihin tärkeitä prosesseihin, kuten tuomarikandidaattien vahvistamiseen.

On välttämätöntä, että kongressi puuttuu tähän ongelmaan osana kattavaa virka-työpaikkalainuudistusta. Emme odota, että senaatti luopuisi täysistunnon ja nimitysten esteoikeuksista lyhyellä aikavälillä. Mutta kongressin tulisi ja voisi merkittävästi vähentää senaatin vahvistusvaatimuksia monilta vähemmän tarkasti valvotuilta keskitasoilta viranomaispaikoilta. Tässä täsmällisessä ja laaja-alaisessa muutoksessa kongressi voisi säästää hallituksen resursseja, edistää virkamiesten tehokasta valintaa ja nopeuttaa hallinnollista toimintaa.

Insurrection Act ja sen käyttö Yhdysvalloissa: historia, kiistat ja uudet näkökulmat

Insurrection Act, Yhdysvalloissa säädetty laki, joka antaa presidentille valtuudet määrätä armeijan osallistumaan kansallisiin levottomuuksiin, on herättänyt monenlaista keskustelua ja kiistaa sen käytön rajoista ja oikeutuksesta. Tämä laki on astunut voimaan useita kertoja Yhdysvaltojen historiassa, mutta sen soveltaminen on ollut usein kiistanalaista, erityisesti kun se on liittynyt presidentin valtuuksiin käyttää armeijaa kansallisessa turvallisuustilanteessa ilman kongressin tai osavaltioiden viranomaisten suostumusta. Laki itsessään on kehittynyt ja muuttunut, ja sen tulkinta on aina ollut riippuvainen poliittisista ja yhteiskunnallisista olosuhteista.

Alkuperäinen Insurrection Act, joka hyväksyttiin jo vuonna 1807, antoi presidentille mahdollisuuden käyttää liittovaltion armeijaa kansallisessa häiriössä tai kapinassa, mikäli osavaltion viranomaiset eivät pystyneet pitämään järjestystä. Tämä laki oli tarkoitettu pääasiassa sisällissodan jälkeisiin levottomuuksiin ja kansalliseen kriisiin, mutta sen käyttö on laajentunut ja muuttunut monella tapaa ajan myötä. Esimerkiksi presidentti George H.W. Bush käytti Insurrection Actia vuonna 1992 Los Angelesin mellakoiden aikana, jotka syttyivät poliisien vapauttamisen jälkeen, jotka olivat syyllistyneet Rodney Kingin pahoinpitelyyn. Samoin presidentti Dwight D. Eisenhower käytti lakia 1950-luvulla desegregaation täytäntöönpanemiseksi Arkansasissa ja presidentti John F. Kennedy Mississippissä ja Alabamassa.

Kuitenkin kaikkein kiistanalaisimpia käyttötapauksia on nähty 2000-luvulla. Esimerkiksi vuonna 2005 presidentti George W. Bush kohtasi vastustusta Louisianan kuvernööri Kathleen Blancolta sen jälkeen, kun hurrikaani Katrina oli aiheuttanut suurta tuhoa New Orleansissa. Kuvernööri ei halunnut, että liittovaltion joukot astuisivat alueelle ilman hänen suostumustaan, ja tämä tilanne herätti keskustelua presidentin valtuuksista käyttää Insurrection Actia. Bushin hallinto päätyi lopulta käyttämään muita oikeuksiaan ja lähettämään armeijan pelastus- ja humanitaariseen rooliin ilman laajempaa lainvalvontatehtävää. Vuosien mittaan kongressi on ollut huolestunut presidentin mahdollisista liiallisista valtuuksista käyttää armeijaa kotimaassa, ja vuonna 2006 kongressi lisäsi lain pykälän, joka laajensi presidentin valtuuksia palauttaa julkinen järjestys "luonnonkatastrofin, epidemian tai muun vakavan kansanterveystilanteen, terroristi-iskun tai muun kriisin" yhteydessä. Tämä pykälä oli kuitenkin myöhemmin kumottu vuonna 2008, koska se herätti huolta liittovaltion armeijan roolista kansallisessa lainvalvonnassa.

Erityisesti vuoden 2020 presidentinvaalien jälkeinen tilanne Donald Trumpin hallinnossa toi esiin jälleen kerran Insurrection Actin merkityksen ja sen rajoitukset. George Floydin kuoleman jälkeen Yhdysvalloissa levisi laaja protestiliike, ja Trump uhkasi käyttää Insurrection Actia saadakseen järjestyksen takaisin useissa kaupungeissa, joissa mielenosoitukset olivat kiihtyneet. Vaikka Trump ei suoraan maininnut Insurrection Actia, hänen puheensa osoittivat selvästi, että se oli taustalla oleva oikeudellinen peruste, jonka nojalla hän oli valmis lähettämään armeijan kaduille. Tämä herätti voimakasta kritiikkiä erityisesti entisiltä sotilasjohtajilta, kuten entiseltä kenraalilta ja Yhdysvaltain asevoimien pääesikunnan puheenjohtajalta Mike Mullenilta, joka arvosteli presidentin toimia. Puolustusministeri Mark Esperin kannanottojen myötä myös hallinnon sisällä nousi erimielisyyksiä siitä, kuinka ja milloin armeija tulisi ottaa käyttöön sisäisissä levottomuuksissa.

Trumpin hallinnon toimet, kuten laajamittainen liittovaltion lainvalvonnan mobilisointi Washington D.C:ssä ja mielenosoittajien väkivaltainen poistaminen Lafayette Squaresta, nostivat esiin suuren keskustelun siitä, kuinka liittovaltion armeijan roolia kansallisessa järjestyksessä tulisi rajoittaa. Erityisesti entiset korkeat virkamiehet, kuten entinen puolustusministeri James Mattis, julkaisivat voimakkaita kannanottoja, joissa he korostivat, että armeijan tulisi osallistua kansallisten järjestyshäiriöiden hallintaan vain äärimmäisissä ja kriittisissä tilanteissa ja vain silloin, kun osavaltioiden viranomaiset eivät pysty käsittelemään tilannetta itse.

Näiden tapahtumien myötä Insurrection Actin käyttö on jälleen noussut poliittiseksi keskusteluksi, ja sen soveltamisen rajoja on jouduttu pohtimaan tarkemmin. Monilla on huoli siitä, että presidentille annettu valta käyttää armeijaa kotimaassa voisi johtaa väärinkäytöksiin, erityisesti silloin, kun presidentin intressejä ei ole riittävästi rajoitettu tai tarkasteltu. Tämän vuoksi Insurrection Actin tulevaisuuden käyttö voi olla edelleen monitahoinen ja kiistanalainen aihe.

Lisäksi on syytä ymmärtää, että vaikka Insurrection Act antaa presidentille laajat valtuudet, sen käytön tulisi aina olla tarkkaan harkittua ja perusteltua. Esimerkiksi kansalaisten oikeuksien suojaaminen, kuten liikkumisvapaus ja sananvapaus, on keskeistä, ja armeijan käyttö sisäisiin levottomuuksiin saattaa helposti ylittää rajan, jossa kansalaisten perusoikeudet ovat vaarassa. Historiallisesti tämän lain väärinkäyttö on aina johtanut merkittäviin yhteiskunnallisiin ja poliittisiin seurauksiin, jotka voivat horjuttaa kansalaisluottamusta hallintoa kohtaan.

Miten Nanoteknologia ja Eri Saasteet Vaikuttavat Pohjaveteen ja Maaperään
Miten Donald Trumpin perhevarallisuus ja liiketoimintaympäristö muovasivat hänen uransa ja julkisuuskuvaansa?
Miksi lapset valehtelevat ja kuinka käsitellä valehtelua?