Aurinko ja vuodenaikojen rytmi: Inka-kalenteri ja ajan mittaaminen

Maapallon liike Auringon ympäri on säännönmukainen ja ennustettava, mutta aikakäsityksemme siitä, kuinka vuodenaikojen vaihteleva rytmi on yhteydessä Auringon liikkeisiin taivaalla, on monivaiheinen. Tämä liike määrittää vuodenaikojen kulun ja ilmaston vaihtelut, jotka olivat keskeisiä myös muinaisten kulttuurien, kuten inkojen, elämässä. Inka-kalenterin synty ja sen käyttö liittyivät läheisesti maatalouteen ja siihen, kuinka inkat pystyivät ennustamaan sadonkorjuuajan ja vuodenaikojen muutokset.

Aurinko kulkee taivaalla ympyräistä reittiä, jota kutsutaan ekliptikaksi, ja maapallon liike Auringon ympäri määrittelee vuodenaikojen vaihtelun. Vuoden aikana maapallo seuraa ellipsimäistä rataa Auringon ympäri Keplerin lakien mukaisesti, ja tämä liike aiheuttaa Auringon ilmiöitä taivaalla. Vaikka nykyisin tiedämme, että maapallo kiertää Aurinkoa, oli antiikin aikaisille kansoille luonnollista ajatella, että Aurinko kiertäisi maata. Tämä ajattelutapa ei vain yksinkertaistanut taivaallisten ilmiöiden selitystä, vaan antoi myös välineet vuodenaikojen kulun seuraamiseen.

Pohjoisella pallonpuolellalla kesäpäivänseisaus tapahtuu noin 21. kesäkuuta, jolloin Aurinko on korkeimmillaan taivaalla, ja talvipäivänseisaus puolestaan 21. joulukuuta, jolloin Aurinko on matalimmillaan. Auringon matka taivaalla onkin ominaista päivistä, jolloin valon ja pimeyden jakautuminen tasoittuu. Kevät- ja syyspäiväntasauksilla vuorokauden pituus on kaikkialla maailmassa sama, ja Aurinko nousee ja laskee täsmälleen itä-länsi-akselilla.

Inka-kalenterissa vuodenaikojen seuraaminen oli elintärkeää maatalouden kannalta. Inkakulttuurissa kalenterin tarkkailu oli huomattavasti käytännönläheisempää ja maatalouden ehdoilla toimivaa kuin pelkkää astronomista mielenkiintoa. Koska inkakansan elämä oli tiukasti sidoksissa maatalouskiertoon, kuten maissin ja perunoiden kylvöön ja sadonkorjuuseen, he kehittivät kalenterin, joka auttoi ennustamaan sateiden alkamisen, sadonkorjuuajankohdan ja jopa eläintenhoitotyöt, kuten lampaan villan kerimisen.

Tämä kalenteri perustui pääasiassa Aurinko- ja tähdetähtäyksellisiin havaintoihin. Inkakansan tiedot Auringon liikkeistä saatiin tarkkailuista, joissa erityisesti päiväntasausten ja kesä- ja talvipäivänseisausten aikana huomioitiin Auringon nousut ja laskut. Solstices ja ekvinokset olivat keskeisiä tapahtumia, jotka määrittivät paitsi aurinkoisuuden kulun myös yhteisön ajankohdat. Auringon nousu ja lasku merkitsivät tärkeitä tilaisuuksia, kuten uskonnollisia rituaaleja, ja niihin liittyi myös voimakkaasti mytologinen merkitys.

Inka-kalenterin rakenteen ja tarkkuuden ymmärtäminen on kuitenkin ollut haasteellista, koska inkakulttuurilla ei ollut kirjoitusta. Suurin osa tiedoista on peräisin espanjalaisilta kronikoitsijoilta, kuten Pedro Sarmiento de Gamboalta ja Juan Diez de Betanzosilta, jotka kirjoittivat 1500-luvulla. Heidän havaintonsa ja kertomuksensa kuitenkin vaihtelevat, ja tarkkaa yksityiskohtia on jäänyt epäselviksi. Näin ollen inkakalenterista on edelleen monia avoimia kysymyksiä, vaikka nykyaikaiset tutkijat, kuten A.F. Aveni ja G. Urton, ovat osittain avanneet kalenterin saloja.

Vaikka inkat eivät jättäneet meille perinteisiä kirjallisia lähteitä kalenteristaan, heidän käyttämänsä khiput, värillisistä köysistä ja solmuista muodostetut muistivälineet, saattavat tarjota vihjeitä sen tarkemmasta käytöstä. Khipujen avulla saatettiin ilmaista monenlaisia tietoja, mutta niiden tulkinta on edelleen vaikeaa ja moniselitteistä. Khipujen tarkastelu tarjoaa kuitenkin mahdollisuuden ymmärtää paremmin inkakulttuurin ajanmittausta ja sen kytkeytymistä arkisiin askareisiin.

Toisin kuin nykyiset länsimaiset kalenterit, kuten gregoriaaninen kalenteri, joka perustuu pääasiassa auringon liikkeeseen ja vuodenaikojen kiertoon, inkakalenteri oli erityisesti käytännöllinen väline yhteisön ajankulun jäsentämiseen. Tämä käytännöllisyys näkyy myös siinä, kuinka aurinko ja tähdet ohjasivat maatalouden ajankohdat. Vaikka inkojen kalenteri ei ollut yhtä tarkka kuin nykyiset tieteelliset kalenterit, se oli kuitenkin elintärkeä työkalu maatalouden ja kulttuurin kehitykselle.

Miten Andien kansat ymmärtävät taivaan virran ja sen vaikutuksen maahan?

Eteläisellä taivaalla on alue, jota kutsutaan "Säkilliseksi" (Sack), ja se sijaitsee lähellä Etelänristin kirkasta tähteä Crucista, joka on tärkein tähti Etelänristin tähtikuviossa. Tämä alue pyörii jatkuvasti kuvitteellisen etelänapapallon ympäri, jonka voi nähdä taivaanvirran keskuksena. Urtonin (1981a) tekemässä etnoastronomisessa tutkimuksessa Misminayn yhteisössä, joka sijaitsee Andeilla lähellä Cuzcoa, on kuvattu mielenkiintoisia näkemyksiä siitä, kuinka kansat ymmärtävät taivaan ja maapallon väliset yhteydet. Misminayn asukkaiden kosmologiassa Maa nähdään appelsiinina, joka kelluu veden pinnalla, sillä se on ympäröity valtamerillä. Kun maanjoet kuljettavat vettä alas kohti merta, taivaanjoki, Mayu, tuo vettä meristä ja kierrättää sen ylös. Tällöin taivaanjoki on olennainen osa veden kiertokulkua maapallon ekosysteemissä.

Kuivan kauden aikana, jolloin Linnunrata tulee näkyviin yötaivaalle, se ulottuu koilliskulmasta lounaaseen. Tällä ajanjaksolla, joka osuu kesäpäivänseisaukseen, aurinko nousee koillisesta. Vastaavasti sateisella kaudella Linnunrata ulottuu taivaalla kaakosta luoteeseen. Sateisen kauden aikaan, joulukuun päiväntasausjakson aikaan, aurinko nousee kaakosta. Näin taivaanjoki vaikuttaa olevan tiiviisti yhteydessä aurinkoon, sillä kuivan kauden aikana molemmat nousevat koillisesta, ja sateen aikana ne molemmat nousevat luoteesta.

Misminayn yhteisön asukkaat havaitsevat yhteensä 48 tähteä, tähdistöä tai tummia pilviä, jotka ilmestyvät tai sijaitsevat Linnunradan läheisyydessä. Näiden havaintojen avulla he määrittävät sopivat ajat istutukselle ja sadonkorjuulle. Tämä on esimerkki siitä, kuinka inkavaltalaiset ja heidän jälkeläisensä käyttivät tähtitaivasta käytännön elämäänsä varten. Itse asiassa espanjalaisilla kronikoitsijoilla oli vaikeuksia tunnistaa joitain inkavaltalaisten havaitsemia tähdistöjä, kuten Garcilaso de la Vega huomauttaa. Espanjalaiset etsivät yleensä tähtikuvioita, jotka koostuivat yksittäisistä tähdistä ja muodostivat geometristen muotojen kaltaisia kuvioita lännen tähtitieteessä tunnetulla tavalla, eivätkä olleet tottuneet tunnistamaan pimeitä tähtikuvioita, joita luonteenomaisesti esiintyy Linnunradan eteläosassa.

Tähdistöjen nimeämistä ja luokittelua tutkittiin myös renessanssiajan tähtitieteilijöiden toimesta, kuten 1500-luvun puolivälin espanjalaisen kosmograafin ja matemaatikon Rodrigo Zamorano kirjoituksissa. Hän mainitsi Ptolemaioksen Almagestissa luetellut 48 tähdistöä, mutta ei lisännyt etelän taivaan uusia kuvioita. Johann Bayerin vuonna 1603 julkaisema Uranometria oli merkittävä tähtikartasto, jossa Bayer lisäsi näihin 48 tähdistöön vielä 12 uutta, jotka olivat tuntemattomia Ptolemaiokselle ja jotka näkyvät eteläisellä taivaalla. Bayerin mukaan eteläisen taivaan tähtikuvioihin kuuluivat myös Etelänristi, jota ei mainittu Ptolemaioksen teoksissa.

Etelänristi (Crux) on pieni tähdistö eteläisellä taivaalla, jota ympäröivät Centaurus, ja sen alapuolella on Musca, kärpänen. Keskiajalla tätä tähtikuvioa pidettiin osana Centaurusta. Etelänristi on tärkeä taivaankappale, sillä sen avulla voidaan löytää eteläinen taivaan napa. Toisin kuin pohjoisella taivaalla oleva Pohjantähti, Etelänristi toimii suuntaa antavana tähdistönä etelässä. Käyttämällä kahta Etelänristin tähteä, Gacruxia ja Acruxia, voidaan löytää suunta etelään, sillä niiden välinen linja osoittaa hyvin lähelle eteläistä taivaan napaa.

Andien kansojen tähtitieteellinen ymmärrys on monella tapaa poikkeuksellista ja syvällistä. He eivät pelkästään tarkkailleet taivasta yksittäisten tähtien osalta, vaan he käsittivät koko taivaan dynaamisena, elävänä kokonaisuutena, joka oli kiinteässä yhteydessä heidän maallisiin elinolosuhteisiinsa. Taivaan virta, joka kuljettaa vettä meristä maahan ja takaisin, on kosmologinen käsitys, joka korostaa luonnon kiertokulkua ja maapallon elämän jatkuvuutta.