Julkisten hyvien tuottamiseen liittyy monia kysymyksiä, erityisesti kun otetaan huomioon hallituksen budjettirajoitteet ja erilaiset tuotantovaihtoehdot, jotka voivat vaikuttaa palvelujen tarjoamiseen. Hallituksen on usein tehtävä valintoja sen välillä, miten se jakaa rahoitustaan puolustusmenoihin ja sisäisiin ohjelmiin. Kysymys siitä, kuka tuottaa julkiset hyvät, on monivaiheinen ja siihen ei ole yksinkertaista vastausta.

Yksi tärkeimmistä periaatteista julkisten hyvien kohdalla on se, että niiden kulutus on yhteistä ja kaikkien saatavilla. Näin ollen tuotannon optimaalinen taso saavutetaan, kun kaikkien yhteiskunnan jäsenten marginaaliset korvaukset (MRS) tasoittuvat marginaalisen muuntokustannuksen (MRT) kanssa. Tällöin yhteiskunnan kokonaishyvinvointi on maksimaalinen, ja kaikkien on mahdollista käyttää tätä hyvää ilman, että se aiheuttaa liiallista kuormitusta yhteiskunnalle.

Julkisesti tuotetut yksityishyvät

Vaikka monia julkisia hyviä tuotetaan valtion toimesta, niiden tuotantoa ei aina voida pitää optimaalina, koska monet näistä tuotteista ja palveluista ovat itse asiassa yksityisiä. Yksityiset sektorit voivat tarjota ne markkinoilla, mutta usein vain niille, jotka pystyvät maksamaan. Tällöin syntyy tilanne, jossa hallitus joutuu astumaan mukaan, jotta kaikki kansalaiset saavat tarvitsemansa palvelut. Esimerkiksi koulutus on hyvä esimerkki julkisesti tarjottavasta yksityishyvästä. Yksityinen sektori voi tarjota koulutusta niille, jotka voivat maksaa siitä, mutta ei voi taata sen saatavuutta niitä vähemmän varakkaille. Tällöin julkinen sektori ottaa vastuulleen huolehtia siitä, että ne, joilla ei ole varaa, saavat silti koulutuksen.

Koulutuksen tarjoaminen valtion toimesta voidaan oikeuttaa sen "hyvällä luonteella". Yhteiskunta hyötyy siitä, että kaikki kansalaiset saavat koulutuksen: vähemmän rikollisuutta, vähemmän väkivaltaa, suurempi tuottavuus ja yleisesti ottaen korkeampi elintaso. Toisaalta on myös moraalisesti tärkeää taata, ettei taloudellisesti heikommassa asemassa olevat ihmiset jää ilman mahdollisuutta koulutukseen. On myös tärkeää huomioida, että lapset eivät saa kärsiä vanhempiensa taloudellisista vaikeuksista.

Terveys on toinen esimerkki julkisesti tuotetusta yksityishyvästä. Markkinataloudessa ei ole luonnollista, että terveydenhuoltoa tarjotaan kaikille, erityisesti niille, joilla ei ole varaa maksaa siitä. Kuitenkin terve yhteiskunta hyödyttää kaikkia – vähemmän terveydenhuoltokuluja, vähemmän sairauspoissaoloja, korkeampi tuottavuus ja yhteiskunnan kokonaistulojen kasvu.

Julkisesti tuotetut yksityishyvät ja kustannukset

Julkisten hyvien tarjoaminen valtion toimesta tuo mukanaan myös haasteita, erityisesti kustannusten nousun ja mahdollisen ylituotannon suhteen. Esimerkiksi, jos julkinen terveydenhuolto tarjotaan ilmaiseksi tai huomattavasti markkinahintoja alhaisemmalla hinnalla, se saattaa johtaa huolimattomaan kulutukseen ja näin ollen tuhlaukseen. Tällöin yhteiskunnan kokonaiskustannukset kasvavat, eikä se ole pitkällä aikavälillä kestävää. Tämä koskee myös muita julkisia palveluja, kuten energiaa ja jätehuoltoa. Jos nämä palvelut tarjotaan valtion toimesta liian halvalla, kuluttajat eivät ole tietoisia omasta kulutuksestaan, mikä voi johtaa epäterveelliseen ja ympäristölle haitalliseen käyttäytymiseen.

Yksityisesti tuotetut julkishyvät

Toisaalta on olemassa myös yksityisesti tuotettuja julkishyviä, kuten infrastruktuuri ja jätehuolto. Monet uskovat, että yksityinen sektori on tehokkaampi julkisten hyvien tarjoamisessa, erityisesti kun palvelut voidaan tuottaa kaupallisella tavalla. Tästä syystä monet julkiset palvelut on ulkoistettu yksityisille yrityksille, kuten roskien kerääminen, oikeuspalvelut ja kierrätys. Vaikka tällaisessa ulkoistamisessa voi olla etuja, tulokset ovat usein olleet vaihtelevia.

Yksityisen sektorin tehokkuus perustuu käsitykseen siitä, että yksityiset yritykset kykenevät tuottamaan hyödykkeitä ja palveluja tehokkaammin kuin valtionhallinto, koska niillä on käytössään kehittynyt teknologia ja asiantuntemus. Kuitenkin todellisuudessa, kuten useat tutkimukset ovat osoittaneet, valtionhallinto on voinut tuottaa monia perinteisiä julkisia palveluja vähintään yhtä tehokkaasti kuin yksityinen sektori.

Tehokkuus ja hintataso

On kuitenkin tärkeää muistaa, että vaikka yksityinen sektori saattaa pystyä tuottamaan palveluja halvemmalla kuin valtio, ei ole takeita siitä, että kustannussäästöt siirtyvät suoraan alhaisempina hintoina kuluttajille. Esimerkiksi, jos yksityinen yritys kerää roskat halvemmalla kuin valtio, se ei välttämättä tuo kuluttajalle mitään etuja, jos hintaa ei alenneta. Tämä voi johtaa siihen, että kuluttajat eivät hyödy lainkaan ulkoistamisesta, koska palvelu pysyy samalla hinnalla, mutta voitot menevät yksityiselle yritykselle.

Yksityisten yritysten rooli julkisten hyvien tuottamisessa on siis monivaiheinen. Yksityisellä sektorilla on potentiaalia parantaa palvelujen laatua ja tehokkuutta, mutta on myös otettava huomioon se, että markkinataloudessa on aina kyse taloudellisista intresseistä ja yritykset eivät välttämättä ole kiinnostuneita alihintaan tarjoamaan julkisia palveluja, ellei se ole taloudellisesti kannattavaa. Tämä on tärkeä huomio, kun arvioimme yksityisten yritysten roolia julkisten hyvien tuottamisessa.

Miten budjetointi on kehittynyt ja mikä sen merkitys on nykypäivän hallinnossa?

Budjetointi on monivaiheinen ja monimuotoinen prosessi, joka on hallituksille elintärkeä väline. Se ei ole pelkästään taloudellisen suunnittelun väline, vaan myös keskeinen osa hallituksen päätöksentekoa. Hallituksen kolme päähaaraa, erityisesti toimeenpanovalta ja lainsäätäjä, ovat aktiivisesti mukana budjetin valmistelussa ja toteutuksessa. Toimeenpanovallan rooli näkyy erityisesti budjetin valmistelussa ja täytäntöönpanossa, kun taas lainsäätäjän rooli ilmenee varojen myöntämisen vaiheessa. Vaikka tuomioistuimilla on rooli vain satunnaisesti, niiden päätöksillä voi olla merkittävä vaikutus budjettiprosessiin, erityisesti silloin, kun lainsäätäjän budjettipäätöksiä haastetaan, kuten Yhdysvaltain historiassa on monesti käynyt.

Mielenkiintoisesti myös yleisöllä on roolinsa budjettipäätöksenteossa. Erityisesti aluetason ja paikallishallinnon tasolla kansalaisten osallistuminen on pakollista, sillä useilla alueilla lainsäädäntö vaatii, että merkittävät verotusta tai menoihin liittyvät päätökset tuodaan kansan äänestettäväksi tai järjestetään kansanäänestys. Paikallistasolla valmisteluvaiheessa on usein järjestettävä julkinen kuuleminen ehdotetusta budjetista ennen sen virallista esittämistä paikalliselle valtuustolle tai komissiolle.

Budjetoinnilla on pitkät juuret, jotka ulottuvat antiikkiin asti. Varainhankinnan perusmuoto, verotus, oli olemassa jo muinaisen Egyptin aikakaudella noin 3000 vuotta sitten, ja ensimmäiset tunnetut verot on jäljitetty Mesopotamiaan noin 4500 vuotta sitten, jolloin ihmiset maksoivat veroja käyttämällä karjaa, joka oli aikakauden suosittu valuutta. Tämä verotuksen järjestelmällinen käyttö jatkui kreikkalaisten, roomalaisten ja muiden muinaisten sivilisaatioiden aikakausina. Verot olivat pääasiallinen rahoituslähde muun muassa armeijoiden ylläpitämiseen ja kansakunnan rakentamiseen.

Yhdysvalloissa verotus juontaa juurensa Euroopan feodaalijärjestelmään, erityisesti Englantiin. William Valloittaja toi verotuksen 1066, ja sitä kautta verotuksen järjestelmä levisi uudelle mantereelle, erityisesti Jamestownin siirtokuntaan, jossa asukkaille myönnettiin kuninkaan suojausta vastineeksi osuudesta saaduista tuotoista. Siirtomaa-aikana verotus oli keskittynyt maahan ja erityisesti omaisuuteen, ja valtion varat kertyivät muun muassa tulli- ja arvonlisäveroista, joiden osuus hallituksen tuloista oli suurimmillaan lähes 90 prosenttia. Tänä päivänä tullien merkitys on laskenut huomattavasti, ja valtiot tukeutuvat pääasiassa tulo-, myynti- ja omaisuusveroihin.

Yhdysvaltojen budjetin kehitys on ollut pitkä ja vaihteleva prosessi, erityisesti liittovaltion tasolla. Merkittäviä lainsäädännön virstanpylväitä ovat olleet muun muassa vuoden 1921 Budjetti- ja kirjanpitolaki sekä vuoden 1974 Budjetin ja rahankäytön valvontalaki. Virallinen budjetointi käynnistyi ensimmäistä kertaa vuoden 1921 lain myötä, joka antoi presidentille valtuudet esittää virallisesti budjetti kongressille. Tätä ennen presidentti ja kongressi olivat jatkuvassa kamppailussa budjetin hallinnasta, sillä budjetin hallitseminen merkitsee myös valtaa valtion talouden suhteen.

Vuoden 1921 laki loi perustan modernille liittovaltion budjetoinnille ja perusti muun muassa Budjetti- ja hallintoelimen (Bureau of Budget), joka myöhemmin kehittyi nykyiseksi Hallinnon ja budjetin toimistoksi (OMB). Tämä uusi elin oli vastuussa eri ministeriöiden ja virastojen rahoituspyyntöjen tarkastelusta ja presidentin budjettiesityksen laatimisesta. Samalla perustettiin myös Yleinen tarkastustoimisto (GAO), joka nykyisin tunnetaan Hallituksen tilintarkastustoimistona (GAO) ja jolla on valtuudet suorittaa itsenäisiä tarkastuksia liittovaltion virastoissa ja raportoida suoraan kongressille.

Vuoden 1974 laki toi merkittäviä muutoksia, kuten uuden kongressin budjettitoimiston (CBO), joka tasapainotti presidentin budjettivallan ja mahdollisti kongressille itsenäisen taloudellisen analyysin. Lisäksi se toi käytäntöön monivuotiset ennusteet presidentin budjetissa ja muutti talousvuoden alkamispäivän heinäkuulta lokakuulle. Näiden uudistusten taustalla oli halu vahvistaa kongressin valtaa budjetin suhteen ja rajoittaa presidentin oikeuksia estää kongressin myöntämiä varoja.

Budjetoinnin kehityksellä on ollut suuri merkitys valtiontalouden hallintaan ja sen toimintaan. Erityisesti valtionvarojen jakaminen ja verotuksen kehitys ovat olleet keskeisiä tekijöitä, joiden kautta yhteiskunnat ovat rakentaneet kestäviä taloudellisia rakenteita. Tämän lisäksi kansalaisten ja muiden sidosryhmien rooli budjettiprosessissa on korostunut, ja se tarjoaa tärkeän väylän kansan mielipiteiden ja tarpeiden huomioimiseen hallituksen taloudellisessa päätöksenteossa.

Budjetointi on monivaiheinen prosessi, joka ei rajoitu vain valtiontalouden hallintaan, vaan vaikuttaa laajalti myös kansalaisten elämään. Tämä prosessi ei ole vain tekninen talouden suunnitteluväline, vaan se kietoutuu syvällisesti valtioiden ja kansalaisten suhteisiin, hallitusten toimivallan jakoon ja yhteiskuntien taloudelliseen kestävyyteen.

Miten hallinnolliset varat ja budjetointi vaikuttavat julkiseen talouteen?

Yksi julkisen talouden keskeisistä alueista on varojen hallinta ja budjetointi. Hallituslaisten varojen kirjanpidossa on useita erityyppisiä varoja ja periaatteita, joita viranomaiset noudattavat. Keskeisiä käsitteitä tässä yhteydessä ovat luottamusrahastot, agentuurirahastot ja eläkerahastot. Nämä rahastot eroavat toisistaan siinä, miten niitä hallitaan ja kenelle varat on tarkoitettu. Luottamusrahastot ovat varoja, joita hallitukset pitävät hallintovelvoitteella, kuten lahjoituksia julkisille kirjastoille tai säätiöitä korkeakoulujen apurahoihin. Agentuurirahastot taas käsittelevät varoja, joita hallitus kerää muiden viranomaisten tai tahojen puolesta, kuten esimerkiksi kiinteistöverojen kerääminen koulupiirille. Eläkerahastot puolestaan keräävät varoja työntekijöiden eläkkeiden rahoittamiseksi, ja niissä työnantajalla on mahdollisuus investoida työntekijöiden ja työnantajan tekemiä maksuja lain säädöksiä noudattaen.

Näiden varojen hallinta ei rajoitu pelkästään rahastojen luokitteluun, vaan myös kiinteän omaisuuden ja pitkäaikaisten velvoitteiden kirjanpitoon. Hallitukset ylläpitävät niin sanottuja "kiinteän omaisuuden tiliryhmiä", jotka sisältävät maa-alueet ja rakennukset, jotka on hankittu hallituksen yleisistä tuloista. Samalla ne seuraavat myös "pitkäaikaisen velan tiliryhmiä", joihin kirjataan velvoitteet, jotka rahoitetaan hallituksen yleisistä tuloista.

Tärkeä ero näiden varojen käsittelyssä on kirjanpidon perusta, joka määrittää, milloin ja miten taloudelliset tapahtumat tunnistetaan ja kirjataan. Yleisimmin käytetyt kirjanpitoperusteet julkisessa taloudessa ovat käteismaksuperusteinen, suoriteperusteinen ja muokattu suoriteperusteinen kirjanpito. Käteismaksuperusteessa tulot kirjataan vain silloin, kun ne saapuvat käteisenä, ja menot vasta silloin, kun ne maksetaan. Suoriteperusteessa tulot kirjataan silloin, kun ne ansaitaan, vaikka niitä ei olisikaan vielä saatu käteisenä, ja menot kirjataan silloin, kun ne syntyvät, vaikka niitä ei vielä ole maksettu. Muokatussa suoriteperusteessa tulot kirjataan vasta silloin, kun ne saapuvat käteisenä, mutta menot kirjataan silloin, kun ne syntyvät, vaikka niitä ei ole maksettu.

On tärkeää ymmärtää, että vaikka GAAP (Generally Accepted Accounting Principles) toimii kirjanpidon perustana rahoitustiedon raportoinnissa, budjetin valmistelussa voidaan käyttää hieman erilaista pohjaa, jota kutsutaan budjetointiperusteeksi. Budjetointiperusteessa tulot voidaan tunnistaa vasta silloin, kun ne saapuvat käteisenä, ja kirjanpito voi olla käteismaksuperusteista tai "käteismaksu plus varaus" -perusteista, jolloin varat on varattu erityistarkoituksiin. Tällöin voi syntyä eroja siinä, miten velanmaksuja tai muiden taloudellisten sitoumusten raportointi tapahtuu, ja näin ollen raportoinnin rakenne voi poiketa GAAP-perusteesta.

On myös tärkeää huomata, että valtiot ja paikallishallinnot eivät ole velvollisia käyttämään budjetointiperustetta, mutta se on valinnan mukaan käytössä. Hallitukset voivat valita käyttää GAAP-perusteista raportointia myös budjetin kehittämisessä, ja tällöin on suositeltavaa tehdä tämä valinta selväksi heti alussa. Tämä auttaa lukijaa ymmärtämään, miten taloudellinen informaatio on esitetty ja kuinka sitä tulee tulkita budjettidokumenteissa.

Kun julkisen sektorin varojen hallinnointi ja kirjanpito on käyty läpi, on tärkeää ymmärtää, että budjetti ei ole vain yksittäinen asiakirja. Budjetointiprosessi on syklinen ja koostuu neljästä vaiheesta: valmistelusta, hyväksynnästä, toimeenpanosta ja arvioinnista. Prosessi on monivaiheinen ja se kattaa niin liittovaltion, osavaltioiden kuin paikallishallintojen budjetit, vaikka niiden monimutkaisuus vaihtelee budjetin koon ja hallituksen tason mukaan. Budjetin valmistelu alkaa, kun eri virastot ja osastot saavat ohjeet päälliköltä ja keskusbudjetin virastolta valmistella ensi vuoden budjettipyynnöt. Ohjeet ovat yksityiskohtaisia ja selkeitä, jotta virastot voivat laatia pyyntönsä mahdollisimman täsmällisesti ja johdonmukaisesti. Tämä vaihe sisältää viraston tehtävän, tavoitteet, menot, palvelut ja varojen käytön yksityiskohtaisen arvioinnin.

On tärkeää, että virastot noudattavat annettuja ohjeita tarkasti, koska väärin ymmärrettyjen tai epäselvien pyyntöjen korjaaminen voi viivästyttää prosessia ja vaikuttaa budjetin valmistelun aikarajoihin. Varsinkin suurten hallitusten tapauksessa budjetin valmisteluun voi kulua enemmän aikaa kuin pienemmillä virastoilla, ja tämän vuoksi budjetin arviointivaiheelle tulee riittävästi aikaa, jotta sen toteutumista voidaan seurata tarkasti.

Spinaalivamman ja sen komplikaatioiden hallinta
Miksi IoT-integraatio on keskeistä teollisuuden digitalisaatiossa?
Mikä on hamsterin polyomaviruksen merkitys ja leviämismekanismit?