Hugo ei ollut kiinnostunut meren näkemisestä tai auringonlaskuista. Hänelle Copacabanan rannalla hehkuva kauneus ei vaikuttanut lainkaan mielialaan. Luonto oli hyödyttömyyttä, kun käsiteltiin ihmisten ongelmia ja tunteita. Kaunis tai ei, se ei muuttanut mitään. Hugo ajatteli, että ainoa paikka, jossa ihminen voi tuntea olonsa hyväksi, on muiden ihmisten keskellä. Ainoa olento, joka muistuttaa ihmistä, on toinen ihminen. Luonto ei ole ihmisen kaltaista. Väen keskellä ihminen voi joko kadottaa itsensä massan joukkoon tai säilyttää yksilöllisyytensä. Kokemus siitä, että kuuluu johonkin, mutta pystyy silti pitämään eronsa, on yksi suurimmista ihmiselle kokemista hetkistä. Luonnossa, olipa ympäristö kaunis tai ei, miellyttävä tai epämiellyttävä, ihminen on aina erilainen. Aina hahmo, ei koskaan taustaa. Metsässä oleva puu hukkuu ja liukenee metsän osaksi, muodostaen osan massiivista taustaa. Mutta metsässä oleva ihminen ei koskaan ole taustaa, vaan aina oma erottuva hahmonsa, ainutlaatuinen ja poikkeava. Tämä ajatus sai Hugon hylkäämään luonnon mielenkiinnon.

Hugo ajatteli tätä kulkiessaan, tappamassa aikaa ennen kuin palasi Avenida Copacabanalle. Saavuttuaan sinne hän heittäytyi väen joukkoon tunniksi. Hetken kuluttua hän pystyi erottumaan heistä, virkistyneenä, ja suuntaamaan kotiin. Kun hän avasi asuntonsa oven, ei ollut yllätyksiä. Kukaan ei odottanut häntä, ja kaikki oli kuten hän oli sen jättäessään. Kukaan ei ollut käynyt asunnossa hänen poissaollessaan. Hugo ei voinut sietää ajatusta, että joku muu olisi saanut vapauden kulkea jokaisessa huoneessa, avata jokaista vaatekaappia ja laatikkoa hänen poissa ollessaan. Ei sillä, että asunnossa olisi ollut mitään erityistä ryöstettävää – ei ollut piilotettuja salaisuuksia eikä arvokkaita esineitä. Juuri siksi hän olisi tuntenut itsensä tunkeiluksi. Ei siksi, mitä oli piilossa, vaan siksi, että kaikki oli esillä. Elämän alastomuus olisi paljastunut. Tämän vuoksi Hugo ei halunnut kotiapulaista. Hän ei sallinut edes satunnaista siivoojaa. Hän itse siivosi asunnon. Hänellä oli pesukone ja kuivausrumpu. Hän itse silitti paitansa ja housunsa. Lukuun ottamatta vihanneksia, kaiken ruokansa hän osti pakastettuna. Yksinkertaisesti sanottuna hän piti itseään itsenäisenä, autonomisena ja melkein täysin omavaraisena. Fyysinen kosketus toisten kanssa, olipa kyse miehistä tai naisista, sai hänet tuntemaan olonsa epämukavaksi. Kun hänen kehonsa meni pieleen, hän turvautui terveydenhuollon ammattilaisiin. Ystäviä hän ei tarvinnut.

Tullessaan kotiin hän avasi asunnon ikkunat, kuten aina, riemuitsi hetken raikkaasta ilmasta ja pukeutui shortsihin. Hän aloitti vatsalihasliikkeet, punnerrukset ja tankoharjoitukset. Hän ei kaivannut musiikkia tai mitään muistutuksia kuntosalista. Suoritti harjoitukset yksinäisyydessä ja suuntasi sen jälkeen lähimpään supermarkettiin ostamaan illallisen.

Päivän päätteeksi Espinosa kutsui Welberin ja Ramiron toimistoonsa. "Onko mitään uutta?" hän kysyi. Ramiro vastasi: "Luulimme löytäneemme jotain, pomo, mutta se saattaa tehdä asiasta entistäkin monimutkaisemman." Ramiron tehtävänä oli esitellä, mitä hän ja Welber olivat löytäneet. "No, Welber on varmistanut Kansalliselta Kuurojen Koulutuslaitokselta, että kassanhoitaja ja vanha rouva keskustelivat paljon pidempään kuin he olivat kertoneet meille. Tämä on ensimmäinen asia, eikä se ole sinulle uutinen. Toinen asia on, että tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun he olivat puhuneet. He puhuivat ainakin kerran kuukaudessa viimeisten kolmen kuukauden ajan, niin pitkälle kuin nauhat ulottuvat. Ja joka kerta keskustelu oli yhtä laaja, ellei laajempi kuin mitä tarvittaisiin rahojen luovuttamiseen kassalla."

"Ja saiko Ramiro muuta?"

"Saikin. Ja tämä on uutista... sekä outoa. Tutkiessani Dona Lauretan vanhoja osoitekirjoja löysin naisen puhelinnumeron, jonka osoite on sama kuin Hugo Brenon. Jossain vaiheessa, jota en saanut tarkasti selville, puhelinnumero ja osoite oli yliviivattu, aivan kuin henkilö olisi muuttanut pois... tai kuollut. Toisin sanoen Dona Laureta ja Hugo Brenon äiti tunsivat toisensa ja olivat puhuneet, ainakin puhelimessa. Tietysti tämä ei välttämättä liity tapausemme kanssa. He asuivat lähellä toisiaan, tapasivat markkinoilla, olivat suunnilleen saman ikäisiä, molemmat leskiä, ystävystyivät ja..."

"No entä sitten?"

"No siinä se, pomo – on vaikea tehdä johtopäätöksiä siitä, että Dona Lauretaa mahdollisesti tapettiin pelkästään sen perusteella, että he olivat ystäviä."

"Näemme sen vielä", Espinosa sanoi. "Kaksi leskiä naapureina ystävystyvät. Toinen heistä saa pojan, joka on noin nelikymppinen ja työskentelee Caixa Economican kassanhoitajana. Toinen elää yksin. Toisen poika kuolee. Vuotta myöhemmin ystävä kuolee epäilyttävissä olosuhteissa, jännittävän keskustelun jälkeen kuolleen ystävän pojan kanssa, joka on kassanhoitaja samalla konttorilla, jossa tämä käy nostamassa eläkkeensä. Ettehän te usko sattumiin. Tässä on liikaa sattumia. Tietenkin, voimme selittää sen näin: nämä eivät ole sattumia. Jos kassanhoitajan äiti oli ystävä tämän rouvan kanssa, pojan olisi pitänyt tuntea hänet. Kun poika saa tietää, että hänen äitinsä ystävä nostaa eläkkeensä samassa toimipisteessä, jossa hän työskentelee, ei ole mikään ihme, että he vaihtavat muutaman sanan. Ei siis ole mitään outoa näissä tosiasioissa. Mutta sitten kävi niin, että hän kuoli tunteja sen jälkeen, kun oli puhunut hänen kanssaan, ja vain hetkiä sen jälkeen, kun oli tullut keskustelemaan esikunnan kanssa. Jotain on vialla täällä. Tai jotain puuttuu. Selvittäkää se."

Tämäntyyppisissä tilanteissa on tärkeää huomioida, että vaikka sattumat voivat tuntua merkityksellisiltä, niiden taustalla voi olla syvempi yhteys, joka vaatii tarkempaa tutkintaa. On ymmärrettävä, että ihminen ei ole koskaan vain osa massaa, vaan jokaiseen yksilöön liittyy tarina, joka voi vaikuttaa heidän tekoihinsa ja valintoihinsa. Äärimmäisen merkityksellistä on se, kuinka ympäristö, yhteiskunta ja menneisyys muokkaavat yksilöä ja hänen tekemisiään.

Miten muistot ja tapahtumat muokkaavat nykyisyyttä?

Espinosa oli pohtinut, miksi hänen muistinsa oli niin epämääräinen. Vain muutama kuukausi aiemmin hän oli ollut nuori poika, ja nyt hän oli se, joka kävi läpi vuosien takaisia muistikuvia. Onofre, vartija, oli voinut auttaa häntä muistamaan jotain, mutta toisaalta se, mitä hän muistaisi, ei ollutkaan aivan yksinkertaista. Se oli monimutkainen prosessi, muistot sekoittuvat ja hämärtyvät vuosien varrella. Onko todella mahdollista, että jonkin niin järkyttävän kokemuksen, kuten kuolemantapauksen, muistot katoaisivat ajan kuluessa? Entä jos ne muistot eivät enää olisikaan totta?

Tarinassa kerrottiin nuoresta tytöstä, joka kuoli epäilyttävissä olosuhteissa, mutta ei ollut selvää, oliko se onnettomuus vai jotain muuta. Vartija muisti tytön kaatuneen portaikkoon ja äidin huutavan, mutta hän ei pystynyt muistamaan tarkasti, mitä ihmiset olivat sanoneet. Miten se vaikuttaa todelliseen tapahtumaan? Vuosikymmenten jälkeen muistikuvat olivat pehmeitä ja epäluotettavia. Ei vain siksi, että aika oli kulunut, vaan myös siksi, että ihmiset valikoivat, mitä he muistavat.

Tapahtumien tulkinta riippuu suuresti siitä, kuinka ne muistetaan. Tämä on tärkeä seikka, kun yritämme ymmärtää, miksi ihmiset tekevät tiettyjä valintoja ja johtopäätöksiä. Aikaisemmat kokemukset, vaikkakin muistin epävarmuudesta johtuen, voivat vaikuttaa nykyisiin päätöksiin ja tunteisiin. Espinosa, joka oli ollut mukana erikoisessa ja jopa arveluttavassa suhteessa Vaniaan, ei kokenut, että hän oli pettänyt Ireneä, vaikka hänen kanssaan oli ollut intiimi hetki. Vania ei ollut ainoa nainen, joka oli tullut hänen elämäänsä. Espinosa oli aina pitänyt heidän suhdettaan avoimena, mutta samalla hän tunsi, että kaikki, mikä liittyi menneisiin kokemuksiin, oli jäänyt hämäräksi.

Kun Espinosa mietti, miksi Vania oli pyytänyt anteeksi, hän ei ollut varma, mikä anteeksipyynnön takana oli. Ehkä hän oli pahoillaan siitä, että oli aiheuttanut hämmennystä ja kipua, tai ehkä se liittyi johonkin syvempään ja henkilökohtaisempaan, kuten pelkoon, jota Vania oli kokenut. Joka tapauksessa, tämä pohdinta sai Espinosan miettimään muistojen ja tunteiden merkitystä. Meidän muistikuvamme muokkaavat ymmärrystämme nykyhetkestä. Vaikka menneisyys voi olla epäselvä ja muistot voivat olla vääristyneitä, ne silti määrittävät tapaa, jolla kohtaamme tulevaisuuden.

Vania oli myös itse epävarma tunteistaan. Hän oli yrittänyt saada selville, mitä todella tunsi, ja sen takia hän oli tullut Espinosan luo. Mutta samalla hän oli myös jättänyt epäselväksi, oliko hän valmis tekemään valintoja. Hänen anteeksipyyntönsä saattoi olla yritys päästä irti jostain, joka oli jäänyt käsittelemättömäksi. Se, että ihmiset eivät aina tiedä, miksi tekevät tiettyjä asioita, voi olla suuri este todelliselle ymmärrykselle. Tunne voi jäädä epäselväksi ja jäädä piiloon jopa omilta tekijöiltään.

Kun Espinosa ja Irene keskustelivat illallisella, Espinosa pohti suhdettaan ja ymmärsi, että heidän välinen siteensä ei perustunut vain luottamukseen tai jopa rakkauteen, vaan myös siihen, miten he olivat yhteydessä toisiinsa sen pohjalta, mitä molemmat muistivat. Espinosa ei ollut valmis ajattelemaan, että hän oli pettänyt Ireneä, koska hän ei ollut sitoutunut siihen perinteiseen käsitykseen uskollisuudesta. Hän ei ollut koskaan ajatellut heidän suhdettansa mustavalkoiseksi, mutta tämä avoimuus oli herättänyt epäilyksiä ja kysymyksiä. Se, että Irene ei ollut suoraan vihainen, mutta ei myöskään täysin vakuuttunut, kertoi siitä, kuinka monimutkainen ja hämärä muisti ja tunteet voivat olla.

Tämä kaikki liittyy myös laajempaan pohdintaan siitä, miten muistamme tapahtumat ja miten menneisyytemme vaikuttaa siihen, miten elämme nykyhetkessä. Muistot eivät ole pelkästään henkilökohtaisia kokemuksia; ne vaikuttavat myös siihen, miten näemme maailman ja teemme valintoja. Jos muistot voivat olla vääristyneitä tai unohdettuja, silloin myös meidän ymmärryksemme menneisyydestä voi olla epätarkka. Ja tämä epätarkkuus voi johtaa väärinymmärryksiin ja jopa kipuihin, joita ei koskaan täysin käsitellä.

Kuka oli Dona Adelia ja mitä hänen kuolemansa kertoi?

Dona Adelian kuolema herätti epäilyksiä, mutta vasta tutkimusten edetessä paljastui, kuinka monitahoista ja syvälle juurtunutta salaisuuksia tämä tapaus piti sisällään. Kaikki alkoi, kun Ramiro ilmoitti Espinosalle, että Lauretan ystävä Dona Adelia oli löydetty kuolleena hotellihuoneestaan. Ilmoitus tuli lyhyen ajan kuluttua siitä, kun Ramiro oli saanut tiedon, ja tilanne vaikutti heti epäilyttävältä.

Dona Adelian ruumis löytyi hotellin kylpyhuoneesta, ja aluksi vaikutti siltä, että hän oli kuollut onnettomuudessa – kaaduttuaan ja mahdollisesti murtanut niskansa. Hotellinjohtaja kertoi, että ruumis oli löydetty kylpyhuoneen lattialta, ja oletettiin, että hän oli pudonnut niin, että niskaluu oli murtunut. Pieni, mutta merkittävä yksityiskohta oli kuitenkin se, että kylpyhuone oli varsin täynnä esineitä, joita Adelia olisi voinut tarttua kaatuessaan, kuten pesuallas, suihkun ovi, pyykkinarut ja jopa wc-pönttö. Miksi kukaan, jopa iäkäs henkilö, ei olisi yrittänyt tarttua johonkin esineeseen kaatuessaan? Mikäli hän olisi kaatunut suoraan maahan, ei olisi ollut tilaa, jossa niska voisi murtua näin vakavasti. Tämä teki epäilyksistä entistä painavampia.

Epäilykset siitä, että kuolema ei ollut onnettomuus, heräsivät yhä voimakkaammin. Meireles, joka oli saanut tiedon kuolemasta ja oli paikalla tutkinnan alkuvaiheessa, epäili jo kuoleman tapahtuneen edellisenä iltana. Tällöin Ramiro ja Espinosa alkoivat pohtia, voisiko joku olla käynyt Adelian huoneessa, surmannut hänet ja lavastanut kuoleman onnettomuudeksi. Koska hotelli oli suosittu viikonloppumatkailijoiden keskuudessa, oli mahdollista, että kukaan ei olisi huomannut vierailevaa henkilöä. Hotellinjohtajan mukaan huoneessa käyneet henkilöt olisivat voineet helposti päästä huoneeseen ja poistua ilman, että kukaan huomaisi heitä.

Espinosa ei voinut olla ajattelematta, että jos kyseessä oli rikos, se oli voinut liittyä Hugo Brenoon. Espinosa oli keskustellut Hugo Brenon kanssa aiemmin, ja oli huomannut, että Hugo vaikutti olevan hyvin tietoinen Adelian kuolemasta ja hänen roolistaan tämän elämässä. Mikäli Hugo oli vastuussa, hänen motiivinsa saattoi olla yksinkertainen – hän saattoi haluta poistaa viimeisen todistajan, joka voisi kyseenalaistaa hänen kertomansa tarinan.

Espinosa ja hänen tiiminsä päättivät jatkaa tutkimuksiaan molemmilta osin, mutta ilman varmuutta siitä, oliko kyseessä murha vai onnettomuus. Pähkinänkuoressa oli selvää, että tapaus ei ollut niin yksinkertainen kuin se aluksi vaikutti. Tämä kuolema oli herättänyt enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, ja Espinosa tiesi, että hänen oli tutkittava Hugo Brenon motiivit ja käytös tarkasti.

Koko tapaus sai Espinosan pohtimaan huolellisesti niitä tarinoita, joita Hugo oli kertonut aiemmin, ja hän alkoi ymmärtää, kuinka taitavasti tämä oli rakentanut itselleen roolin uhriutuneena, syyttömänä ja hyljättynä miehenä. Hugo oli voinut onnistuneesti lavastaa itsensä syyttömäksi ja jopa manipuloida tilanteita niin, että muiden oli vaikea uskoa hänen olevan vastuussa kuolemista. Juuri tämä lavastettu uhriutumisen ja surullisen sankarin rooli teki hänen selvittämisestään niin haastavaa. Mutta yksi asia oli varma: epäilyksistä huolimatta ei ollut enää pelkkää sattumaa, että Dona Adelia oli kuollut huoneessaan – ja se kuolema oli paljastanut jotain kauan piilossa ollutta.

Mikäli tässä kaikessa on jotain, mitä tulee ymmärtää, niin se on tämä: ihmiset eivät ole aina niitä, joita he väittävät olevansa. Toinen tärkeä asia on se, että jos joku ei ole valmis kantamaan vastuuta teoistaan, he saattavat tehdä mitä tahansa estääkseen totuuden paljastumisen. Tapaus osoittaa myös sen, kuinka todistajat voivat olla avainasemassa rikosten ratkaisussa, mutta heitäkin voidaan käyttää pelinappuloina suuremmassa, synkässä pelissä.

Mikä voisi selittää Vanian katoamisen?

Vania oli kadonnut. Koko tilanne oli mysteeri, joka ei antanut tilaa järjellisille selityksille. Irene oli yrittänyt kaikin tavoin selvittää ystävänsä sijaintia, mutta turhaan. Koko päivä oli kulunut etsien, soitellen ja kysellen, mutta tuloksetta. Vania ei ollut palannut kotiin eikä jättänyt mitään viestiä. Kun Irene sai tietää, että Vania oli ollut tekemisissä Marcosin kanssa, epäilykset alkoivat kasvaa. Marcos oli Vania hyvä ystävä, tunnettu lakimies, ja kaikki tiesivät hänen olevan luotettava. Vania ei ollut ollut huumeiden käyttäjä, ja vaikka hän nautti oluesta, viinistä ja väkevämmistä juomista, hän ei ollut koskaan ollut humalassa. Tämä tieto antoi hieman lohtua, mutta ei paljoa.

Espinosa, joka oli kuunnellut keskustelua tarkasti, ei uskonut, että Vania olisi voinut kadota ilman syytä. Hän oli matkustanut ympäri maailmaa ja tiesi, miten suurissa kaupungeissa liikutaan, joten kadottaminen kahden korttelin matkalta ei ollut mahdollista. Hänen oli pakko miettiä, voisiko kyseessä olla jotain muuta — jotain, joka ei ole enää vain katoaminen, vaan mahdollinen rikos.

Tilanteen selvittämiseksi Espinosa alkoi ottaa yhteyttä eri poliisiasemiin ja sairaaloihin. Kadonneen henkilön kuvaukset annettiin eteenpäin, mutta vastausta ei kuulunut. Vania ei ollut sattunut onnettomuuteen, eikä häntä ollut viety sairaalaan. Tuntien kuluttua Espinosa palasi Irenen asuntoon ilman mitään konkreettista tietoa.

Koko tapahtuma tuntui sekavalta. Kaikki viittasi siihen, että Marcos ja Vania olivat olleet yhdessä, mutta miksi he eivät olleet palanneet kotiin tai antaneet merkkejä itsestään? Tällä hetkellä oli vain yksi selitys: he olivat kadonneet omasta tahdostaan. Jos Vania ja Marcos olivat päättäneet olla yhdessä, he olivat halunneet pitää sen salassa. Jos he olivat lähteneet yhdessä spontaanisti, se ei olisi ollut kovinkaan outoa. Vania oli tunnettu intohimostaan elämää kohtaan ja oli aina valmis kokeilemaan uusia asioita. Mutta oliko mahdollista, että Vania oli päättänyt lähteä viikonlopuksi ilman mitään varoitusta? Miksi ei ollut mitään yhteydenottoa?

Vaikka on olemassa mahdollisuus, että kyseessä oli jotain epätavallista, kuten kaappaus tai jokin muu väkivaltainen teko, Espinosa ei pitänyt sitä todennäköisenä. Vania ei ollut kuuluisuuksia, eikä hänellä ollut rahaa tai statusta, joka tekisi hänestä arvokkaan kohteen. Mikään ei viitannut siihen, että hän olisi ollut kenenkään kaappaama. Kadonnut nainen ei olisi voinut kadota näkyvistä niin helposti vilkkaalla kadulla. Tämä ajatus tuntui loogiselta, mutta se ei poistanut huolta, sillä mikään ei selittänyt, miksi Vania oli kadonnut.

Tässä tilanteessa oli tärkeää pysyä rauhallisena. Espinosan kokemus ja käytännön tieto auttoivat häntä säilyttämään malttinsa. Hän oli ollut poliisivoimissa pitkään, ja hän oli oppinut odottamaan, ilman että menetti toivoaan. Hän tiesi, että aina ei voinut ratkaista tapausta heti, mutta jokainen tunti toi lisää tietoa, joka voisi avata salaisuuden.

On tärkeää ymmärtää, että kadonneiden henkilöiden tapausten käsittely ei ole aina yksinkertaista. Monesti poliisin täytyy odottaa tietyn ajan ennen kuin he voivat ryhtyä toimiin. Ihmisten katoaminen ei ole automaattisesti rikos, ja sen selvittäminen vaatii kärsivällisyyttä ja useita tarkastuksia eri tahoilla. Koko ajan on kuitenkin tärkeää pitää mielessä, että kadonneen henkilön elämä saattaa olla vaarassa. Tämä voi olla erityisen stressaavaa ystäville ja perheenjäsenille, mutta myös viranomaisille, jotka joutuvat tasapainoilemaan turhan kiirehtimisen ja harkinnan välillä.

Samalla on hyvä huomata, että suurimman osan kadonneiden tapausten ratkaisu perustuu ajan kulumiseen ja yhteyksien etsimiseen. Kaiken pohjalta on muistettava, että kadonnut henkilö saattaa olla vain yksinkertaisesti lähtenyt ja halunnut pitää matkaa yksityisenä. Tällaisten tapausten käsittelyssä on tärkeää olla avoin kaikille mahdollisille selityksille, mutta ei suin päin syyttää toisia ilman vahvoja todisteita.

Mikä on HALE ja miten se lasketaan väestötasolla?
Mikä määrittää sosiopaatin primitiivisen tunne-elämän ja sen vaikutukset?
Miksi teknologian etiikkaa ei voi enää sivuuttaa?