Kuka hallitsee ketä: alistuksen ja hallinnan rajamailla

Aamunkoiton kalpeassa valossa Diandra tuntee Venuksen läsnäolon selkänsä takana. Kankaan pehmeä kahina putoaa lattialle, ja jossain toisaalla, ehkä vain hänen mielessään, kuuluu toisia ääniä: kaapiston oven liukuminen, metallin kalke, lattiaan asettuvan kytkimen naputus, solkien ja valjaiden napsahdukset paikoilleen. Painajainen varustautumassa matkaa varten. Hänen selkänsä jäykistyy, kun Venuksen nännit hipaisevat hänen ihoa, ja jostakin kaukaa hänen mielensä läpi virtaa tunne – tai unenkaltainen aavistus – kylmien mekaanisten käsivarsien syleilystä, niiden kosketuksesta, vaivaamisesta tavalla, johon yksikään ihmiskäsi ei koskaan pystyisi, eikä koskaan yrittäisi.

Kalifornian laakson unissakävelijät – nuo huolellisesti maalattujen kynsien puristamat kämmenet, hätäinen hengitys – kantavat levottomuutta, joka muistuttaa nälkää. Kuin ajan siirtämiä pakolaisia, joiden tie on kääntynyt harhaan vuorten läpi. Mutta tämä levottomuus on erilaista. Se on kasvanut kuukausien ajan. Nainen istuu tuolissa, joka on suunniteltu häntä varten, mutta hänen neljäntoistavuotias poikansa on muodollisesti potilas. Nainen itse on yhtä haavoittuva kuin lapsensa. Hän on olemassa potilaan roolin ja äidin syyllisyyden välitilassa, jossa syy ja syyttömyys kietoutuvat yhteen.

Hypnoosi avaa Sheilalle oven hänen menneisyyteensä kuin videokasetin, jota voi kelata eteen ja taakse, pysäyttää ja katsoa uudelleen eri kulmista. Tässä toistossa on pakkomielle, psyykkinen Zapruder-filmi, jossa hän ja hänen terapeuttiensa liittoutuvat tutkijoiksi ja tanssijoiksi. Hallinta on lupaus, mutta myös kahle. Sheila vakuuttaa hallitsevansa auton ohjauspyörää, mutta hänen kehonsa reagoi keittiön muistoon – se on hänen salainen ilonsa, hänen ainoa todella itse suunnittelemansa tila. Silti, jokaisessa valinnassa kaikuu myös jonkun muun suunnitelma: markkinointitutkimukset, kuluttajamallit, mainosten lupaukset puhtaudesta valkoisempana kuin valkoinen. Hän on kontrollissa, mutta myös kontrolloitu.

On tärkeää ymmärtää, että Sheilan kokemus ei ole yksittäinen tapaus vaan aikakauden ilmentymä, jossa yksityinen elämä, teknologinen kehitys ja alistavat hoitomuodot sekoittuvat. Hypnoosi, joka väittää vapauttavansa muistot, voi yhtä lailla vahvistaa vallankäyttöä ja altistaa yksilön terapeuttinsa näkymättömälle ohjaukselle. Teknologinen koti, joka tarjoaa hallinnan illuusion, voi kääntyä sen asukastaan vastaan ja toimia hänen psyykkisenä vankilanaan. Kontrollin ja alistumisen rajaa on vaikea erottaa, ja juuri siksi sen tutkiminen on välttämätöntä.

Mikä on elämän ja taiteen rajojen hämärtyminen?

Gillianin ja Julianin elämä oli ristiriitojen ja epävarmuuden kyllästämä. Julian, joka oli aiemmin ollut alhaisen tason miljonääri, oli nyt omien pakkomielteidensä ja halujensa orja. Gillian puolestaan hallitsi elämänsä ulkopuolelta, hänellä oli maku ja kyky pitää kaikki pinnalla, vaikka syvempi onnettomuus piili hänen ja Julianin suhteessa. Gillian oli taitava emäntä, ja heidän kotinsa, Mill Valleyn talo, oli kuin elokuvasta. Se oli monelle ihailun kohde, mutta vain harvat tiesivät, mitä sen seinien sisällä todella tapahtui.

Josh, Gillianin toinen kumppani, oli erityinen henkilö. Hän oli humoristi, jonka terävä huomiointikyky oli monin tavoin hämmästyttävä. Hänen elämänsä oli täynnä outoja sattumuksia ja kulttuurisia havainnointeja, jotka ylittivät tavallisen ymmärryksen rajat. Hänen kartoonsa ja taiteensa olivat täynnä provokaatioita ja absurdeja elementtejä, jotka saivat monet kavahtamaan. Joshin luonne ei kuitenkaan ollut pelkkää naurua ja mustaa huumoria; hänellä oli myös pehmeä ja lempeä puoli, jota ei aina osattu arvostaa.

Joshin suurin kiehtovuus oli hänen kyvyssään nähdä asioita tavallisessa maailmassa, mutta silti jollain tavalla eri tavalla. Hänen huumorinsa ei ollut pelkkää karrikatyyria; se oli syvällinen pohdinta yhteiskunnan ja kulttuurin tilasta. Hän oli kiintynyt erikoisiin ilmiöihin, ja hänen mielenkiintonsa oli kääntynyt kulttien ja äärimmäisten ilmiöiden tarkkailuun. Hänen maailmansa oli täynnä epäilyksiä ja kysymyksiä siitä, mitä on oikeasti totta ja mitä on vain ihmisten luomaa illuusiota.

Yksi keskeinen aihe, joka Joshia kiehtoi, oli ”teknologinen auktoriteetti” ja sen vaikutus yhteiskuntaan. Hän oli vaikuttunut siitä, kuinka kultit, joista ihmiset olivat kiinnostuneita, pystyivät manipuloimaan ihmisten elämää tavalla, joka oli niin lähellä scifi-elokuvien dystopioita, että se oli vaikea uskoa. Josh itse oli osittain irti tästä maailmasta, mutta samalla täysin sen sisällä. Hän halusi nähdä sen loputtomat käänteet ja ristiriidat omassa elämässään.

Joshin ja Gillianin suhde ei ollut koskaan yksinkertainen. Gillianin kyky luoda elämäänsä tiettyä vakautta ja normatiivista kauneutta oli jollain tavalla tasapainottavaa, mutta Joshin kyky havaita maailman syvimpiä käänteitä teki heidän suhteestaan haastavan ja intensiivisen. Yksi heistä oli epätoivoinen ja henkisesti hajonnut, toinen taas tarkkaili ympäröivää maailmaa kylmällä objektiivisuudella, mutta sydämessään oli syvä kaipuu yhteyteen ja ymmärrykseen.

Gillian ja Josh elivät kuin tieteisromaanissa, vaikka he itse eivät ehkä ymmärtäneet sitä täysin. Heidän ympäristönsä oli täynnä näennäisesti tavanomaisia asioita – kahvia juotiin aamuisin, mutta samalla talossa oli jatkuva jännite siitä, että heidän elämänsä ei ollut ollenkaan niin tavallinen kuin miltä se ulospäin näytti. Joshin huumori ja hänen käsityksensä maailmasta olivat aivan omaa luokkaansa, mutta samalla se oli myös symboli siitä, kuinka rikki tämä yhteiskunta oli.

Tämän suhteen kautta voidaan tarkastella sitä, kuinka monet nykymaailman ilmiöt, kuten kulttien nousu, äärimmäisten ideologioiden levittäytyminen ja teknologian rooli, alkavat hämärtää rajat normatiivisen ja patologisen välillä. Gillian ja Josh eivät olleet vain sivustaseuraajia, vaan he olivat osaltaan vaikuttamassa tähän kehitykseen – vain ehkä eivät itse täysin tietoisina siitä, kuinka syvälle he olivat upotuneet. Heidän elämänsä oli peili, joka heijasti yhteiskunnan pimeää puolta ja sen kärsimyksiä, mutta se oli myös tutkielma ihmisyydestä itsestään: kaipuusta, epätoivosta, rakkaudesta ja luottamuksesta, jotka voisivat kasvaa jopa kaikkein synkimmissä olosuhteissa.

Samalla kun Gillian pohti omia elämänvalintojaan ja suhdettaan Joshin ja Julianin kanssa, hän huomasi, että hänen elämänsä oli osaltaan muodostunut kirjalliseksi tutkimukseksi, jossa hän teki havaintoja itsestään ja ympäröivästä maailmasta. Hän ei ollut pelkkä sivustaseuraaja, vaan jonkinlainen tulkki ja tulkitsija sille, mitä ympärillä tapahtui. Hänen omat unelmansa ja toiveensa sekoittuivat taiteen ja elämän, todellisuuden ja fiktioiden rajalle. Heidän maailmansa ei ollut vain fyysinen ympäristö; se oli myös henkinen ja ideologinen kenttä, jossa he kamppailivat löytääkseen omat paikkansa.

Mikä ajaa ihmisen luopumaan lihallisuudestaan ja astumaan koneen maailmaan?

Nainen ei ole yksittäinen ilmiö. Hän on eräänlaisen alakulttuurin edustaja – joukko, joka on jo läsnä sairaaloiden ovilla, aina siellä, missä mekaanisia sydämiä tai uusia elinsiirtoja kokeillaan. Hän näkee itsensä edelläkävijänä, ei uhrina. Hän on valmis tekemään näkyväksi sen, mitä me muut haluamme piilottaa, ja olemaan “Made in America” -versiona siitä, mikä Meksikon takahuoneissa on jo alkanut. Hän kääntää lääkärin moraaliset rajoitukset taloudellisiksi realiteeteiksi: osakeyhtiöinä toimivat sairaalat, osakkeenomistajien paineet, terveiden elinten niukkuus ja markkinoiden logiikka.

Samanaikaisesti median läpi vyöryy toinen, laajempi tarina. “UN PEOPLE? NEW CULTS REVOLT AGAINST BIOLOGY” – otsikot eivät enää puhu yksittäisistä sairaista tapauksista vaan kokonaisista liikkeistä. Amerikkalainen teini murskaa kätensä saadakseen bionisen proteesin. Plastiikkakirurgit tunnistavat ilmiön: yhä eriskummallisempia toiveita, elektronisten laitteiden implantointeja, bionisen identiteetin rakentamista. Siinä missä antropologi näkee jatkumon – arpi- ja ympärileikkausrituaaleista korsetteihin ja nykypäivän ihonalaisiin piireihin – moraaliset kauhistelijat näkevät kulttuurisen kriisin, teknologiauskon ja ruumiinvihan yhdistelmän.

Kyberneettinen Temppeli, jolla ei ole keskusjohtajaa, levittää propagandansa kasettien, rock-videoiden estetiikan ja monikerroksisten subliminaalisten viestien kautta. Se lupaa niille, jotka kokevat ruumiinsa vankilana, uuden identiteetin, kurinalaisuuden ja vallan. “Antibodyt” elävät askeettisesti, syövät kallista hopeanhohtoista nestettä, jonka uskotaan kiihdyttävän muodonmuutosta. Laboratoriot kuitenkin löytävät siitä vain proteiinijauhetta ja psykotrooppisia yhdisteitä, mikä viittaa aivopesun syvyyteen.

Tämän kaiken keskellä lääkärin pöydällä oleva naisen käyntikortti symboloi suurempaa dilemmaa kuin yksittäinen potilas. Se ei ole vain tarina mielenhäiriöstä tai rikollisuudesta, vaan kertomus uuden uskonnon kaltaisesta liikkeestä, joka ei enää hyväksy ihmiskehoa lopullisena rajana. Siinä missä lääkäri pohtii psykologista kelpoisuutta ja preoperatiivisia arvioita, nainen vaatii näkyvyyttä, legitimiteettiä ja teknologian eettistä rajansiirtoa. Hänen puheessaan yhdistyvät markkinat, tiede, ruumis ja media – eikä mikään niistä ole enää erotettavissa toisistaan.

On tärkeää ymmärtää, että tällaiset liikkeet eivät synny tyhjästä. Ne ammentavat pelosta ja toiveesta, jotka ovat läsnä jokaisessa meissä: pelko sairastumisesta, kuolemasta ja ruumiin hauraudesta, ja toive ikuisuudesta, hallinnasta ja ylittämisestä. Teknologian kehitys, kaupalliset intressit ja yksilön identiteettikriisi muodostavat yhdessä kentän, jossa eettiset kysymykset eivät ole vain filosofisia, vaan välittömiä ja ruumiillisia.

Miten vaikuttaa kybernetiikan ja ihmiskuvan rajat?

Tämä on maailma, jossa ihmiskehon rajoja kyseenalaistetaan jatkuvasti. Maailma, jossa teknologiaa ja biologista elämää yhdistellään entistä tiiviimmin. Se on maailma, jossa ei ole enää selviä eroja ihmisten ja koneiden välillä, ja jossa kehomme ja mielemme ovat alttiita ulkopuolisille manipulaatioille. Tässä kontekstissa kybernetiikan temppelit ja automaattiset olennot eivät ole enää vain tieteiskirjallisuutta, vaan ne ovat osa arkea, jossa todellisuus ja virtuaalisuus sekoittuvat.

Kun Diandra keskustelee ohjelmasta, joka tuottaa keinotekoisia keskustelukumppaneita ja epäinhimillisiä olentoja, hän ei voi olla huomaamatta, miten hänet itsekin on alistettu tarkkailulle, tutkittavaksi ja manipuloitavaksi. Kybernetiikan ja tekoälyn vaikutus ei rajoitu pelkästään tietokoneisiin tai robottiin, vaan se ulottuu myös ihmismielen syvimpiin rakenteisiin. Hän havaitsee sen myös unissaan, joissa todellisuuden ja unelmien rajat hämärtyvät.

Diandraa ympäröi maailma, jossa kaikki on suunniteltu olevan täydellistä ja hallittua – jopa Disneyland, joka ilmestyy hänen unessaan. Siellä kaikki ihmiset ovat simulaatioita, jotka elävät vain valvottuja rooleja. Täydellisyys ei ole enää inhimillistä, vaan se on teknologian ja kybernetiikan luomaa. Koko ympäristö on synkronoitu, valvottu ja esityksellistä. Diandra huomaa, että vaikka hän on osa tätä järjestelmää, se ei ole hänen maailmaansa. Koko ympäristön kauneus paljastuu pelkäksi kuoreksi, joka peittää alleen todellisuuden synkät puolet – ihmisen keho ja sielu vieraantuvat.

Sama teema toistuu Diandran unessa, jossa hän on lavalla ja riistää itseltään kehon osia kuin kulissit, joissa hän ei enää ole ihminen vaan esine. Tätä spektaakkelia katsovat ihmiset, jotka syövät ja nauttivat hänen kärsimyksistään. Hänen kehonsa ei ole enää itseään, vaan se on pelkkä väline, jota muut voivat tarkastella ja kuluttaa. Kybernetiikan ja keinotekoisten kehojen myötä ihmisen ruumis muuttuu esineeksi, jota muokataan ja jalostetaan halujen täyttämiseksi.

Teknologia on mullistanut meidän käsityksemme ihmisyydestä, mutta Diandra on tietoisen epäluuloinen. Hän ei ole valmis antamaan periksi sille, mitä hänelle tarjotaan. Hänen ja muiden välinen raja ei ole enää pelkästään fyysinen, vaan myös psykologinen. Hänen kohtalonsa on kahlittu, mutta hän ei anna periksi. Vaikka hän on osana järjestelmää, hän ei ole sen orja – hän haluaa paeta ja löytää itsensä uudelleen.

Kun Diandra herää, hän kuulee ihmisten ääniä ja tuntee käsiä, jotka koskettavat häntä. Mutta nämä ihmiset eivät ole mitään muuta kuin tyhjiä kulissia. He eivät ole kiinnostuneita hänen mielen sisällöistään tai hänen ihmisyydestään, vaan vain siitä, miten he voivat manipuloida häntä ja tehdä hänestä tv-ohjelman osan. Elämän ja kuoleman rajat hämärtyvät entisestään, kun hän huomaa, kuinka hänen ympärillään olevat ihmiset eivät ole kiinnostuneita hänen todellisesta sisimmästään, vaan vain siitä, kuinka he voivat hyödyntää häntä.

Endtext

Mitä lapsuuden varjot paljastavat aikuisuuden vankeudesta?

Tilassa oli outo hiljaisuus, kuin sukelluskellon sisällä, jossa ilma oli paksua ja mitään ei päässyt läpi. Diandra makasi puoliksi avatuin silmin ja tuijotti kattoa peittävää verkkomallia. Sen mekaaninen säännönmukaisuus toi hänelle lohtua, mutta valo, joka virtasi kaikkialta ja ei mistään, oli petollinen. Hän tiesi, että ulkonäöt saattoivat hämätä. Hän oli kuullut varoitukset – varoitukset niistä, jotka eivät koskaan hyväksyisi uutta todellisuutta ja jotka pysähtyivät vain tuhotakseen sen, mihin eivät kyenneet sopeutumaan. Tässä huoneessa hänen piti olla varuillaan, aivan hiljaa, liikkumatta, sillä mikä tahansa liike saattoi paljastaa hänet.

Kaksikymmentä vuotta aiemmin oli ollut toinen huone ja toinen hiljaisuus. Se huone oli ainoa paikka, jota Diandra saattoi kutsua omakseen. Sen yksinkertaisuus, melkein luostarimainen askeesi, erotti sen hänen ikätovereidensa röyhelöistä, täytetyistä leluista ja räikeistä väriyhdistelmistä. Kun hän kahdeksantoistavuotiaana muutti pois, tuntui kuin siellä ei olisi koskaan asunut ketään – vain nuori tyttö nimeltä Diandra, joka oli enemmän varjo kuin ihminen.

Nimensäkin hän oppi pelkäämään. Vanhempien ääntämä Dze-andra lyheni usein jäätäväksi käskyksi: “Die.” Jokaisella toistolla hän kuoli vähän lisää sisällään, vakuuttuen, ettei hänen syntymänsä ollut toivottu. Kun äiti menetti hallinnan ja vetäytyi pyykkivuorten keskelle kellariin itkemään, hän saattoi syyttää tytärtään naiseuden kirouksesta ja varoittaa lähestyvistä muutoksista, joista ei voinut edes puhua. “Nauti elämästä niin kauan kuin olet puhdas,” äiti sanoi. Näin Diandra oppi nauttimaan elämästään yhä vähemmän.

Turvaa hän löysi kirjoista ja luonnosvihkoista, jotka täyttyivät fantasiamaailmoista, joissa kaikki oli hallittua ja hänen omaansa. Koulu oli hänen valtakuntansa: suorat kympit, moitteeton käytös, kunnes opettajiltakaan ei enää löytynyt sanoja kiitokseen. Hän oli tehnyt kaiken niin täydellisesti, että oli muuttunut näkymättömäksi.

Kotona riidat koventuivat, ja niiden jälkeinen hiljaisuus oli yhtä aikaa helpotus ja pelko. Jos isä lähti ovet paukkuen, Diandra jäi äidin armoille. Äidin kiihtymys ei kuitenkaan laantunut riitoihin, vaan kasvoi niistä. Eräänä yönä Lila tuli hänen huoneeseensa ja käski tulla kellariin. Siellä, pimeässä ja kosteassa, hän johdatti Diandran vanhan lintuhäkin luo. Sen pieni ovi oli auki. “Se ei ole tyhjä,” Lila sanoi hymyillen. “Olen kasvattanut täällä jotain pitkään.”

Hän otti taskustaan kääreen, jossa oli rasvaisia lihapaloja. “Lääkäri käski häntä varomaan, mutta minun täytyy ruokkia sitä täällä,” äiti jatkoi. “Et voi nähdä sydänkohtausta ennen kuin se tapahtuu, mutta se kasvaa pimeässä, vahvistuu. Se on minun ainoa toivoni.” Diandra pakeni kellarista, äidin nauru seurasi häntä kuin kuiskaus. Hän asetti tuolin huoneensa oven eteen ja painoi tyynyn korvilleen tukahduttaakseen kodin ja päänsä hulluuden.

On tärkeää ymmärtää, että tällainen kasvuympäristö ei vain muovaa muistoja vaan rakentaa kokonaisia ajattelun ja tuntemisen rakenteita. Lapsen oppima varuillaan olo voi muuttua aikuisuuden pysyväksi tietoisuudeksi, jossa luottamus ja läheisyys tuntuvat mahdottomilta. Samalla mieli etsii epätoivoisesti järjestystä ja merkitystä, vaikka ympäristö olisi sattumanvarainen tai vihamielinen. Lukijan on syytä pohtia, miten lapsuuden kokemukset voivat säilyä kehollisina ja tiedostamattomina malleina, jotka ohjaavat reaktioita vielä vuosikymmenten päästä, ja miten tietoisuus niistä voi olla ensimmäinen askel oman sisäisen sukelluskellon avaamiseen.