Henkilöt, jotka omaksuvat narsistisen tai sosiopaatin roolin, käyttävät usein yksinkertaistettua ajattelutapaa kriiseistä, jotka voivat olla joko todellisia tai keksittyjä. Tällöin syntyy niin sanottu "fantasiakriisi", jossa roolit ovat selkeästi jaettuja: uhkaava kriisi, pahuuden ilmentymä, eli vihollinen, ja sankari, joka ratkaisee tilanteen. Tällainen yksinkertaistettu ja mustavalkoinen maailmankuva houkuttelee yksinkertaisiin ratkaisuihin ja johtajiin, jotka tekevät kaiken, vaikka nykymaailma vaatisi moniulotteisia, asiantuntevia ja yhteistyötä korostavia ratkaisuja.

Adolf Hitlerin ajanjakso Saksassa on esimerkki siitä, miten HCP (High Conflict Person) kykenee luomaan ja manipuloimaan ihmisten ajatuksia. Esimerkiksi amerikkalainen toimittaja Edgar Mowrer raportoi keskustelun, jossa yksi natsi totesi, että juutalaiset ovat Saksan onnettomuus, mutta kysyttäessä, miksi näin on, hän ei osannut antaa järkevää selitystä. Yksi vastaus oli: "Ajattelu on turhaa. Ajatteleminen ei johda mihinkään. Führer sanoo, että oikeat natsit ajattelevat veren kautta." Tämän kaltaisen ajattelutavan avulla luodaan tilanne, jossa totuus ei enää ole tärkeä. Tärkeää on yksinkertainen uskomus ja johtajan seuraaminen ilman kriittistä ajattelua.

Kriisit voivat olla joko todellisia tai keksittyjä. Poliitikot ja johtajat, jotka käyttävät tätä kaavaa, tuovat esiin yksinkertaistettuja ongelmia ja syyttävät yhden ryhmän tai yksilön. Esimerkiksi Donald Trumpin presidentinvirkaanastujaisissa hän puhui "teurastuksesta", mutta ei tarkentanut, mitä sillä tarkoitti, ja esitti itsensä ainoana, joka pystyi ratkaisemaan tilanteen. Tällainen yksinkertaistaminen on vaarallista, koska se vie keskustelun pois todellisista ongelmista ja tarjoaa helposti seuraamista kaipaavalle väestölle yksinkertaisia vastauksia ja sankareita.

Historian aikana tällainen ajattelu toimi, kun maailmassa vallitsi suora vaaratilanne, kuten metsästys tai sotatoimet. Tuolloin oli selvää, että tarvittiin vahva johtaja, joka pystyi ratkaisemaan kriisit voimalla. Tällainen ajattelu on kuitenkin vanhentunut, eikä se toimi nykypäivän monimutkaisessa maailmassa, jossa ongelmat vaativat analyysejä, asiantuntemusta ja laajaa yhteistyötä. Maailman nykyiset ongelmat eivät ole ratkaistavissa yhdellä voimakkaalla johtajalla, vaan laajalla asiantuntijayhteistyöllä.

Wannabe-kuningas käyttää usein kriisikolmikkoa, jossa tilanne on seuraava: On olemassa kauhistuttava kriisi, sen syy on hirvittävä vihollinen, joka on tuhottava, ja ratkaisu löytyy upealta sankarilta, joka ratkaisee kriisin nopeasti ja tehokkaasti. Tämä kolmikko on yksi narsistisen ja sosiopaatin johtajan perusstrategioista. He tekevät monimutkaisista asioista yksinkertaisia ja mustavalkoisia, jolloin seuraajat voivat helposti omaksua roolit – joko he taistelevat sankarin rinnalla tai vastaan.

Tällaisten johtajien kannalta ei ole väliä, onko kriisi todellinen vai ei. Erittäin konfliktialttiit poliitikot tuntevat vaistonvaraisesti, miten tällainen draama luodaan ja miten se voidaan manipuloida hyödyksi. Heillä on kyky julistaa (tai luoda) kriisi, määritellä vihollinen ja edistää itseään sankarina, jonka koko kansan on seurattava. Tässä prosessissa mukana on usein media, joka joko tietoisesti tai tiedostamattaan tukee tätä yksinkertaistettua draamaa. Koko yhteiskunta altistuu toistuvasti tälle tarinalle, ja nopeasti syntyy uskomus, että tällainen yksinkertaistettu tilanne on ainoa oikea tapa käsitellä maailman ongelmia.

Nykymaailmassa harvat kriisit vaativat sellaista ajattelutavan lopettamista, jossa seuraajat eivät enää kyseenalaista johtajaa. Ongelmat vaativat monivaiheista ja asiantuntevaa lähestymistapaa, jossa käytetään useita näkökulmia ja yhdessä työskentelyä. Tällainen lähestymistapa ei sovi yksinkertaisten ratkaisujen ja henkilökohtaisen vallan keskittymisen maailmaan, joka on usein liitetty poliittisiin kampanjoihin, elokuvatuotantoon ja julkisiin keskusteluihin.

Tässä ympäristössä syntyy myös vääristynyt kuva siitä, miten ongelmia pitäisi ratkoa. Meille on opetettu, että suuria ongelmia ratkotaan yksittäisten sankareiden, kuten kuuluisuuksien ja poliitikkojen, avulla. Näitä sankareita ei nähdä osana suurempaa kokonaisuutta, jossa yhteistyö ja monen asiantuntijan panos ovat ratkaisevia. Sen sijaan meille esitetään kuva yksittäisestä pelastajasta, joka vie meidät pois kriisistä ja voittaa "pahan".

Tämä johtaa siihen, että olemme valmiita seuraamaan henkilöitä, jotka tarjoavat yksinkertaisia vastauksia vaikeisiin ongelmiin, ilman että ymmärrämme, miten monivaiheisia ja asiantuntevia ratkaisuja oikeasti vaaditaan. Tämä ei ole vain poliitikkojen vaan myös median vastuulla, joka jatkuvasti toistaa tarinoita yksinkertaisista ongelmista ja niiden "helpoista" ratkaisuista. On tärkeää ymmärtää, että maailma ei toimi niin mustavalkoisesti kuin tietyt johtajat tai heidän tukijoukkonsa haluavat meille uskotella.

Miksi valitsemme fantasian kriisin triadin?

Viimeiset sata vuotta ovat olleet ihmiskunnan historian verisimmät. Kolme suurinta syyllistä, Hitler, Stalin ja Mao, mainittiin ensimmäisessä osassa. Näiden kanssaan samaan kategoriaan voidaan kuitenkin lisätä monia vähemmän tunnettuja henkilöitä, jotka ovat tuhoaneet maitaan ja tappaneet satojatuhansia kansalaisiaan. Vaikka Hitler usein mielletään poikkeukselliseksi hahmoksi, monet hänen äärimmäisen valehtelun ja huijaamisen taktiikat vaikuttavat olevan pohjana monille nykyisille vallanhaluisille henkilöille. 2000-luvun alusta lähtien olemme nähneet useiden niin sanottujen "wannabe-kihojen" nousevan valtaan ympäri maailmaa, kuten Venäjällä, Unkarissa, Filippiineillä, Venezuelassa ja Italiassa, kuten tässä osassa käsitellään. Tämä lista kasvaa jatkuvasti, ja nämä ovat vain esimerkkejä. Myös Yhdysvalloilla on pitkä historia erikokoisista "wannabe-kuninkaista", joten olen valinnut kolme dramaattisinta esimerkkiä: McCarthy, Nixon ja Trump. Kaikki nämä henkilöt halusivat rajatonta valtaa ja hyödynsivät jatkuvasti fantasian kriisin triadia, mikä osoittautui äärimmäisen tehokkaaksi. Meidän on opittava tämä malli, tai jatkamme sen toistamista.

Hitler, Stalin ja Mao: vallanhaluisten johtajien tie

Hitler, Stalin ja Mao nousivat valtaan 1920- ja 1930-luvuilla, kun heidän maissaan monarkiat oli joko kukistettu tai korvattu jollain muulla autoritaarisella hallintojärjestelmällä. Vaikka saatettaisiin kuvitella, että vahvat johtajat olisivat luontevia seuraajia tällaisessa tilanteessa, nämä "wannabe-kuninkaat" olivat aivan erityyppisiä. He eivät olleet pelkästään autoritaarisia johtajia, vaan he ottivat valtavan askeleen kansan massamanipulaatiossa (korkean tunteen mediassa), halusivat rajatonta valtaa (kuten HCP:t) ja toivat valtavaa tuhoa maihinsa ja maailmaan.

Hitler oli yksi näistä hahmoista. Saksassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen (1918) maasta tuli demokratia, mutta siitä huolimatta valtava sekasorto avasi mahdollisuuden autoritaariselle hallitukselle, jonka huipulle nousi Adolf Hitler. Vaikka Hitler oli syntynyt tavallisessa perheessä Itävallassa vuonna 1889, hänen elämänsä ja sen aikaiset tapahtumat eivät ennakoineet tulevaa. Hän kävi vaikeita konflikteja isänsä kanssa siitä, mitä hän halusi tehdä elämässään, mutta lopulta isän kuoltua hän eli köyhänä, äitinsä tukemana. Hitler oli nuorena tunnistettu innokkaaksi mutta äkkipikaiseksi ja temperamenttiseksi nuoreksi mieheksi, joka kuitenkin vetosi voimakkaasti siihen, mikä oli saksalaisen yhteiskunnan tunteisiin.

Hitlerin psykologinen profiili

Adolf Hitler ei ollut vain poliittinen ja ideologinen johtaja, vaan hänellä oli myös erittäin voimakas persoonallisuus, joka oli rakennettu ympärilleen luotujen fantasioiden varaan. Hänen kykyään manipuloida kansan tunteita ei pidä aliarvioida. Hän hyödynsi useita niin sanottuja fantasian kriisejä nousessaan valtaan, ja hänen suosikkiteemansa oli syyttää "pettureita" Saksassa ensimmäisen maailmansodan häviöstä. Tässä prosessissa hän levitti valheita ja vääristeli totuuksia, kuten väittämällä, että "novemberrikolliset" (sosiaalidemokraatit, jotka allekirjoittivat aseleposopimuksen) olivat vastuussa sodan häviämisestä. Totuus oli kuitenkin aivan toisenlainen: saksalainen armeija oli itse kertonut, että sota oli hävitty ja taistelua ei voitu enää jatkaa.

Hitlerin tavassa syyttää ja demonisoida toisia oli näkyvissä klassinen psykologinen profiili: hän oli "korkean konfliktin persoonallisuus" (HCP), joka tarvitsi jatkuvia ulkoisia vihollisia voidakseen ylläpitää omaa mielikuvituksellista maailmanjärjestystään. Tämä oli hänen valtansa salaisuus. Hänen "vihollisensa" eivät olleet pelkästään kansan epätoivon ja pelon kohteita, vaan myös hänelle itselleen välttämättömiä elementtejä hänen poliittisen kuvansa luomisessa.

Fantasian kriisin triadi ja sen käyttö nykypäivän politiikassa

Fantasian kriisin triadi, jonka avulla nämä "wannabe-kuninkaat" ovat saaneet kansan tuekseen, toimii monella tasolla. Kriisi on kuvitteellinen tai liioiteltu, paholainen on usein inhimillinen tai keksitty uhka, ja sankari on itse itseään esittävä poliitikko, joka lupaa pelastaa kansan. Tällaisen kaavan avulla vallassa olevat voivat muokata kansan mielikuvia ja luoda vahvan sidoksen äänestäjiinsä.

Hitlerin esimerkki on vain yksi tapaus historiassa, mutta nykyisin samanlaista politiikan peliä käydään ympäri maailmaa. Kriisit, oikeat tai kuvitellut, ja niihin liittyvä syyllisyys jakavat kansan joko puolustajiin tai uhreihin. Tämä on pelin sääntö, jota poliitikot käyttävät jatkuvasti. On tärkeää ymmärtää, että tällaiset taktiikat eivät ole vain menneisyyttä; ne elävät edelleen tänään monessa maassa, ja niiden voima ei ole kadonnut. Tällaiset johtajat käyttävät median voimaa, erityisesti sosiaalista mediaa, luodakseen tämän fantasian kriisin ja manipuloidakseen tunteita tavalla, joka on tuhoisaa yhteiskunnille ja demokratialle.

Miten tunnistaa ja suojautua korkean konfliktin persoonallisuuksilta politiikassa

Korkean konfliktin persoonallisuudet (HCP) voivat olla erityisen vaarallisia politiikassa, sillä heidän käyttäytymisensä saattaa johtaa yhteiskunnan jakautumiseen ja jopa vakaviin konflikteihin. Tämäntyyppiset henkilöt voivat manipuloida ympärillään olevia, aiheuttaa tarpeetonta vastakkainasettelua ja estää tärkeitä ongelmia saamasta riittävää huomiota. Tämän vuoksi on tärkeää oppia tunnistamaan heidän käyttäytymismallinsa ja suojautumaan heiltä niin yksilöinä kuin yhteisöinä.

Ensimmäinen askel on se, että emme yritä määritellä toisten ihmisten persoonallisuuksia tai diagnosoida heitä mielenterveysongelmien perusteella. Sen sijaan voimme käyttää tarkkailuun perustuvaa kieltä. Esimerkiksi: "Minulla on vakavia huolia tästä henkilöstä, enkä tule valitsemaan häntä ehdokkaaksi, enkä työskentelemään hänen kanssaan. Hänellä näyttää olevan taipumus mustavalkoiseen ajatteluun, ja hän keskittyy syyttelemään muita. Minusta nämä ovat varoitusmerkkejä siitä, että hän ei ole järkevä päätöksentekijä, vaan jää jatkuvasti taistelemaan muiden kanssa, kun meidän pitäisi keskittyä tärkeisiin asioihin." Tällainen ilmaisu voi auttaa varoittamaan muita ilman, että tekisimme virheellisiä henkilökohtaisia tuomioita.

Korkean konfliktin persoonallisuus ei ole mielenterveyshäiriö, vaan se on kuvaus siitä, miten henkilö käyttäytyy konfliktitilanteessa. HCP:t ovat usein vastakkainasetteluhenkisiä, aggressiivisia ja jatkuvasti syyttämässä muita, eikä heillä ole kykyä nähdä tai ymmärtää muiden näkökulmia. Tämä on tärkeää ymmärtää, koska se vaikuttaa heidän kykyynsä tehdä järkeviä ja harkittuja päätöksiä. Jos uskomme, että tällainen henkilö saattaa vaarantaa yhteisömme turvallisuuden ja vakauttamme, voimme sanoa esimerkiksi: "Minulla on huolia siitä, että hänellä on korkean konfliktin persoonallisuus ja hän saattaa eskaloida tilanteen sotaan, koska tällaiset henkilöt usein tekevät niin. He ovat aina vastustajia ja aggressiivisia, eivätkä voi hallita itseään. Siksi on parempi estää hänet pääsemästä valtaan."

Tätä varoitusta voi olla hyödyllistä harjoitella ystävien kanssa ennen kuin sen esittää tuntemattomille. Luottamus ja vahva itseluottamus voivat olla erittäin vetovoimaisia ja herättää muiden huomion. Kun yhä useampi ihminen tunnistaa korkean konfliktin persoonallisuudet ja oppii tunnistamaan heidän käyttäytymismallinsa, on paljon helpompaa suojautua heiltä ja estää heidän pääsemisensä valtaan.

Erityisen vaikeaa on kuitenkin se, että monet eivät vielä ymmärrä, kuinka huonosti nämä henkilöt todella kokevat empatiaa ja katumusta. He voivat hyökätä toisten kimppuun ilman syytä, ja heidän käytöksensä ei ole henkilökohtaista, vaan liittyy heidän omiin ongelmiinsa ja tarpeeseensa tuntea itsensä vahvaksi. Politiikassa tämä ilmenee usein siten, että poliitikot eivät keskity itse asiaan, vaan heidän käytöksensä on kiinnittynyt persoonallisuuksiin ja henkilökohtaisiin hyökkäyksiin.

Tämän vuoksi on tärkeää kiinnittää huomiota käyttäytymismalleihin. Onko se, mitä he sanovat ja tekevät, jotain sellaista, mitä useimmat ihmiset sanoisivat tai tekisivät? Voisitko itse sanoa tai tehdä niin? Näitä kysymyksiä pohtimalla voimme suojautua korkean konfliktin persoonallisuuksilta ja estää heidän pääsynsä valta-asemiin, jotka voivat vaarantaa yhteiskunnan hyvinvoinnin.

Korkean konfliktin poliitikkojen käyttämät "fantasia-krisi-tribuutit" ovat toinen tunnistettava malli, jota on tärkeää tarkastella. Tämä termi viittaa siihen, kuinka HCP:t luovat mielikuvituksellisia kriisejä ja uhkia, joita he sitten käyttävät hyväkseen hallitakseen ja manipuloidakseen seuraajiaan. He luovat kuvia pahuudesta ja uhkista, joita vastaan heidän seuraajansa voivat taistella. Tällöin tärkeintä ei ole kohdistaa hyökkäyksiä heidän kuvitteellisiin sankareihinsa tai vihollisiinsa, vaan keskittyä kriisin todellisiin faktoihin ja ratkaisuihin. Usein kriisi, jota HCP:t luovat, ei ole oikea kriisi, vaan se on heidän luomansa tarina, jonka tarkoituksena on vahvistaa heidän omaa asemaansa.

Älä siis tee virhettä ja syyllisty hyökkäyksiin, jotka vain vahvistavat HCP:n seuraajien uskoa heidän johtajaansa. Kun HCP:t luovat sen narratiivin, että he ja heidän seuraajansa ovat uhri, hyökkäykset heidän johtajansa kimppuun vain yhdistävät seuraajat entistä tiukemmin heidän puolelleen. Sen sijaan tulisi keskittyä tuomaan esiin tosiasiat ja ongelman todellinen luonne ilman, että antaisimme HCP:lle mahdollisuuden käyttää niitä hyväkseen.

Korkean konfliktin persoonallisuudet hyödyntävät myös valtavaa voimavaraa, joka syntyy vastakkainasettelusta ja yhteisestä vihollisesta. Tämä on voimakas inhimillinen side, joka vahvistaa heidän kannattajiensa uskoa siihen, että he taistelevat tärkeän asian puolesta. Yhteinen vihollinen luo yhteisön, joka on valmis puolustamaan omaa johtajaansa ja syyttämään toisia.

Tämän vuoksi on tärkeää, ettei antaudu HCP:n luomaan narratiiviin, jossa heitä vastustavat henkilöt tai ryhmät nähdään vihollisina. Sen sijaan on tärkeää tarjota selkeitä, loogisia ja faktapohjaisia vastauksia, jotka kumoavat väärän narratiivin ja paljastavat, kuinka vaarallista tämä manipulointi on.

Miten HCP (korkean konfliktin persoonallisuudet) vaikuttavat politiikkaan ja yhteiskuntaan?

Politiikassa ja yhteiskunnassa kohtaamme usein ilmiöitä, jotka liittyvät yksilöihin, joilla on erityisiä persoonallisuustyyppejä. Näiden persoonallisuuksien ymmärtäminen on tärkeää, sillä ne voivat vaikuttaa huomattavasti ympäröivään kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Yksi näistä persoonallisuuksista on niin sanottu korkean konfliktin persoonallisuus (HCP), jonka ominaispiirteet voivat olla arvaamattomia ja jopa vaarallisia yhteisöjen ja poliittisten järjestelmien kannalta.

HCP:t eivät ole pelkästään yksilöitä, jotka tekevät arkipäivän valintoja, vaan heidän käyttäytymisensä ja ajattelutapansa heijastuvat laajasti yhteiskunnan rakenteisiin. He voivat näyttää puoleensavetäviltä, mutta heidän taustallaan on usein aggressiivisia piirteitä ja taipumuksia manipuloida ympäröivää yhteisöä omiin tarkoitusperiin. Erityisesti politiikassa heidän toimintansa saattaa ilmestyä siten, että he kykenevät herättämään voimakkaita tunteita ja polarisoimaan kansaa. Tämä käy ilmi esimerkiksi heille ominaisista mustavalkoisista ajatusmalleista, joissa maailma on jaettu hyviin ja pahoihin osapuoliin.

Poliittisessa kentässä HCP:t voivat olla erityisen vaarallisia, koska heillä on kyky nostaa esiin ja manipuloida tunteita, erityisesti pelkoa ja vihaa, joita he voivat käyttää edistääkseen omia etujaan. Heidän hallitsevat piirteensä saattavat sisältää kiivautta, välinpitämättömyyttä muiden tunteista ja halua kontrolloida ympärillään olevia. Tällainen käyttäytyminen voi luoda kaaosta ja lisätä yhteiskunnallista epävakautta, sillä HCP:llä on taipumus etsiä ristiriitoja, joita he voivat hyödyntää omaksi edukseen.

Kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti tällaiset yksilöt voivat luoda ympärilleen syvän kahtiajakautuneisuuden, jossa heidän kannattajansa ja vastustajansa ryhmittyvät jyrkästi toisiaan vastaan. Tämä jakautuminen voi luoda kulttuurisen ympäristön, jossa syytetään toisia ja missä ihmiset eivät enää ole kykeneviä kuuntelemaan toisiaan rakentavassa hengessä. Kaikesta huolimatta HCP:n voima ei rajoitu pelkästään kykyyn manipuloida tilannetta, vaan myös heidän kykyynsä toistuvasti herättää voimakkaita tunteita, jotka vaikuttavat jopa yhteiskunnan tärkeisiin päätöksentekoihin.

HCP:t voivat myös käyttää ns. "fantasiakriisitriadin" käsitettä, jossa he luovat kuvan itsestään sankarina ja ympärillään olevista henkilöistä pahiksina. Tämä ajattelutapa lisää heidän kykyään ohjata poliittista keskustelua omiin päämääriinsä. He kykenevät luomaan kriisejä, joiden avulla he saavat kansan huomion ja käyttävät tunteita hyväksikäyttääkseen tätä tilannetta. Tällaisissa olosuhteissa he voivat helposti luoda ilmiöitä, jotka hämärtävät eron todellisuuden ja heidän luomansa "fantasian" välillä, jolloin valta siirtyy entistä enemmän heidän käsiinsä.

Korkean konfliktin persoonallisuuksien poliittinen vaikutus voi ulottua yli yksilöidenkin, sillä heidän käyttäytymisensä luo pohjan uusille poliittisille ilmapiireille ja ajatusmalleille. Tämä on erityisen tärkeää ymmärtää nykyisessä ajassa, jossa digitaalinen media ja some mahdollistavat tämän tyyppisten persoonallisuuksien nopean nousun ja vaikutusvallan lisääntymisen.

Medialla on rooli tässä prosessissa, sillä HCP:t usein hyödynsivät tunteita herättävää sisältöä ja propagandaa, jonka avulla he saavat kannatusta ja luovat ristiriitoja yhteiskunnassa. Tässä suhteessa voi havaita median roolin muuttuvan yhä enemmän tunteita ja konfliktia ruokkivaksi. Siksi on tärkeää, että yleisö ja poliitikot itse tunnistavat tällaiset piirteet ja reagoivat niihin järkevästi.

Lopuksi on tärkeää huomata, että vaikka HCP:t voivat olla voimakkaita ja pelottavia, heillä on kuitenkin rajalliset keinot, jos heidät osataan tunnistaa ja heille pystytään asettamaan rajat. Tietoisuus heidän käyttäytymisestään ja ajattelumalleistaan voi auttaa yhteiskuntaa ja poliittisia järjestelmiä suojaamaan itseään haitallisilta vaikutuksilta. Korkean konfliktin persoonallisuuksien ymmärtäminen ei ole vain yksilöiden, vaan koko yhteiskunnan etu, sillä se auttaa luomaan vakaamman ja vähemmän polarisoituneen yhteisön.

Jaké tajemství skrývá prastarý symbol, který nikdy neumírá?
Jak vytvořit svůj vlastní kawaii svět: Kreslení roztomilých věcí a tvorba osobitého stylu
Jaký dopad měla válka na každodenní život?
Jak se orientovat v běžném španělském slovníku pro každodenní komunikaci