Tieteellisen ajattelun kehityksessä 1900-luvulla logiikan ja empirismin yhdistäminen oli tärkeä askel tieteenfilosofian kehityksessä. Tämä lähestymistapa, jota tunnetaan nimellä looginen empirismi, sai erityisen vahvan muodon Wienin piirin ajattelijoilta. Vaikka looginen positivismi oli aikanaan suosittu nimitys, se ei täysin vastannut Wienin piirin jäsenten omaa näkemyksellistä lähestymistapaa. Itse asiassa looginen empirismi on tarkempi ja laajemmin sovellettavissa oleva termi, joka kattaa Wienin piirin ajatukset ja pyrkimykset. Loogisen empirismin vaikutukset olivat kuitenkin väliaikaisia, ja sen jälkeen tieteellistä tutkimusta muokkasivat muun muassa Kuhnin paradigmaattinen teoria (1970 [1962]) ja postmodernismi, joka nousi esiin 1970-luvun lopulla.

Postmodernismi, erityisesti Jean-François Lyotardin vuonna 1979 esittelemä, hylkäsi naiveen objektiivisuuden ja nosti esiin relativismin ja konstruktionismin. Tähän liittyi niin kutsuttu "kielellinen käänne", jossa tieteellistä tietoa ei enää nähty objektiivisesti saavutettavana totuutena, vaan pikemminkin fiktiona tai diskurssina. Tieteellistä tietoa alettiin tarkastella tarinankerronnan ja sosiaalisen konstruktion näkökulmasta, jossa ei ollut olemassa totuuksia itsessään, vaan ne olivat yhteiskunnan ja kulttuurin luomia. Tässä yhteydessä heikolla konstruktionismilla tarkoitetaan näkemystä, jonka mukaan tieteelliset teoriat ovat syvästi kyllästettyjä sosiaalisilla, kulttuurisilla ja historiallisilla ennakkoluuloilla ja vinoumilla. Vahvassa konstruktionismissa puolestaan väitetään, että totuus ja todellisuus itsessään ovat sosiaalisesti rakennettuja.

Kritiikkiin relativismia ja vahvaa konstruktionismia kohtaan tarjosi kriittinen realismi, joka puolustaa realistista näkemystä tieteen ja todellisuuden suhteesta. Kriittinen realismi, joka on vahvasti sidoksissa Roy Bhaskarin teorioihin (1975 [2008]; 1979), korostaa syvempien rakenteiden ja mekanismien olemassaoloa, jotka selittävät havainnot ja ilmiöt. Se tarjoaa mahdollisuuden yhdistää tieteelliset havainnot ja niitä selittävät teoriat ilman, että joudutaan luopumaan realistisesta käsityksestä siitä, mitä maailmassa todella tapahtuu. Kriittinen realismi tekee mahdolliseksi tasapainon etsimisen naiveen objektiivisuuteen ja äärimmäiseen relativismiin, ja se tarjoaa ekologisille taloustieteilijöille tärkeän teoreettisen viitekehyksen.

Loogisten empiristien tutkimukset ja ajatukset ovat edelleen merkittäviä, kun tarkastellaan nykyisiä tieteellisiä keskusteluja, erityisesti ekologisen taloustieteen alalla, joka nojaa osittain empiiriseen tietoon. On tärkeää ymmärtää, että looginen empirismi oli osa tieteen kehitystä, jossa korostettiin havaintojen merkitystä ja tieteellisten väittämien paikkansapitävyyden tarkistamista todistusaineiston avulla. Wienin piirin jäsenten keskuudessa oli myös poliittisia motiiveja, sillä heidän tavoitteensa oli estää totalitarismin ja pseudotieteellisen ajattelun leviämistä. He näkivät tieteellisen ajattelun välineenä yhteiskunnan vapauttamiseen ja parantamiseen, ja pyrkivät luomaan objektiivisen tieteellisen maailmankuvan, joka voisi paljastaa yhteiskunnallisia vääryyksiä ja virheellisiä uskomuksia.

Loogisen empirismin suurin haaste oli kuitenkin se, että tieteelliset teoriat edellyttävät usein olemassaolon olettamista sellaisille entiteeteille, joita ei voida suoraan havaita, kuten atomeille tai muille mikroskooppisille ilmiöille. Tämä johti ristiriitaan: kuinka tieteelliset teoriat, jotka usein sisältävät ei-havaitsemiin perustuvia oletuksia, voivat olla tiedollisesti validia, jos kaikki tieteelliset väittämät vaativat havainnoitavuutta?

Vastaus tähän kysymykseen on se, että tieteellinen teorianmuodostus voi olla merkityksellistä kokonaisuutena, jossa teoriat ja mallit voidaan validoida ennusteiden ja havaintojen avulla. Näin ollen on mahdollista rakentaa koherentteja teoreettisia systeemejä, jotka sisältävät ei-havaitsemisia, mutta silti täyttävät tieteellisen pätevyyden kriteerit.

Samalla looginen empirismi ajoi yhtenäisen tieteen näkökulmaa, jossa kaikki luontoa koskevat tiedot voitaisiin esittää yhden logiikan kielen avulla. Wienin piiri kuitenkin suhtautui tähän ajatukseen poliittisesti moniarvoisesti, sillä se näki tieteellisten teorioiden keskinäisen vuorovaikutuksen ja erimielisyyksien osana avoimen ja demokratiaan perustuvan tiedeyhteisön rakentamista. Tämä puolestaan liittyi marxilaisiin ajatuksiin kansainvälisyydestä ja ideologisesta tasavertaisuudesta, joissa tiede voisi tuoda yhteen eri kansakuntia ja kulttuureja.

Kriittisen realismiin liittyvä erityinen huomio on se, että se tarjoaa vastauksen, jonka mukaan ei-havaitsemia asioita voidaan hyväksyä, kunhan koko teoreettinen järjestelmä itsessään on koherentti ja validi. Tämä on tärkeä ajattelutapa ekologisessa taloustieteessä, jossa usein käsitellään monimutkaisia yhteiskunnallisia ja ympäristöllisiä ilmiöitä, jotka vaativat laajempaa teoreettista pohdintaa kuin pelkät suorat havainnot.

Olisi myös tärkeää, että ekologiset taloustieteilijät ymmärtävät, että tieteenfilosofian pohdinnat, kuten looginen empirismi ja kriittinen realismi, eivät ole vain akateemisia keskusteluja, vaan ne vaikuttavat suoraan siihen, miten taloustieteellisiä malleja ja politiikkasuosituksia rakennetaan. Tämä voi vaikuttaa siihen, miten ympäristökysymyksiä, kestävä kehitys ja talouden rakenteet nähdään, sekä siihen, kuinka näitä kysymyksiä voidaan tieteellisesti tutkia ja ymmärtää.

Miksi taloustieteessä korostetaan matemaattista formalismia ja mitä tämä jättää huomiotta?

Taloustieteessä vallitseva pyrkimys tehdä tieteenalasta samalla tavalla eksakti kuin fysiikasta juontaa juurensa loogisen empirismin vaikutuksesta, joka korosti matemaattista ja kvantitatiivista lähestymistapaa. Tämä perinne ulottuu 1600-luvun kartesiolaiseen ja newtonilaiseen mekaniikkaan, jonka matemaattiset menetelmät, erityisesti Joseph-Louis Lagrangen optimaaliset kontrolliteoriat ja Leibnizin sekä Newtonin kalkyyli, ovat muodostaneet taloustieteen teoreettisen mallintamisen perustan. Tämä formalismi on omaksuttu dogmaattisesti, ja sitä pidetään jopa taloustieteilijän määrittävänä ominaisuutena. Kvantifioitava ja mitattava nähdään objektiivisena todellisuutena, kun taas kvalitatiiviset tekijät sivuutetaan, mikä kaventaa taloustieteen ymmärrystä ja karsii todellisuutta mitattaviin suureisiin.

Tämä suuntaus juontaa juurensa René Descartesin peräänantamattomaan vastustukseen Aristoteleen laadullista luonnehdintaa kohtaan, joka oli pitkään vallalla luonnontieteissä. Aristoteleen mukaisten perusolettamusten, kuten maan, veden, ilman ja tulen substanssien, korvaaminen puhtaasti määrällisillä suureilla on kuitenkin filosofisesti kyseenalaista. Laatu ja määrä ovat ikivanhoja ontologisia kategorioita, jotka ovat sekä Aristoteleen että Immanuel Kantin tunnustamia. Georgescu-Roegen on nimittänyt tämän puhtaasti numeeristen muuttujien etsinnän aritmomorfismiksi – aritmetiikan muodon pakottamiseksi tutkimuskohteisiin, mikä on johtanut siihen, että taloustiede on menettänyt kyvyn käsitellä todellisuuden laadullisia muutoksia ja moniulotteisia merkityksiä.

Monet taloustieteen keskeiset käsitteet, kuten oikeudenmukaisuus, demokratia, hyvä ja paha, yrittäjyys tai uskomukset, ovat luonteeltaan dialektisia, eli niiden ymmärtäminen vaatii vastakohtien ja kehityksen käsitteiden hyväksymistä. Positivistinen analyysi, joka sulkee kvalitatiiviset ja dialektiset näkökulmat pois, ei kykene käsittelemään todellisuutta sen monimuotoisessa muodossa. Usein metodologinen lähestymistapa määrittelee tutkimuskohteen olemuksen, jolloin ontologia sulautuu epistemologiaan – oleminen vähennetään tiedon hankkimiseksi, mikä Bhaskar on nimittänyt epistemiseksi harhaksi. Tällainen ajattelu vääristää tutkimuksen lähtökohtia ja johtaa siihen, että todellisuuden moninaiset ja laadulliset piirteet jäävät huomiotta.

Taloustieteellinen epistemologia on tästä syystä ongelmallinen. Esimerkiksi Milton Friedmanin ajatus teorioiden arvioimisesta pelkästään ennustettavuuden perusteella vähättelee realistisen kuvauksen ja kausaalisen selityksen merkitystä. Tämä on synnyttänyt keskustelua taloustieteen tiedonfilosofiasta, jossa empirismi on korostanut havaintojen säännönmukaisuuksia, mutta samalla unohtanut teorian ja käytännön välisen jännitteen. Karl Popperin falsifikaatioperiaatetta on usein väärinymmärretty tai karikatyyristänyt taloustieteessä, eikä kriittinen rationalismi ole saavuttanut ansaitsemaansa asemaa.

Nykyisessä taloustieteessä esiintyy laaja ristiriita teorian ja empiirisen käytännön välillä. Tutkimukset, jotka paljastavat poikkeamia vallitsevista malleista, jätetään usein huomiotta tai selitetään lisäoletuksilla ilman, että perustavaa laatua olevia teoreettisia rakenteita kyseenalaistetaan. Tämän vuoksi taloustiede on yhä sidoksissa vanhentuneisiin epistemologisiin paradigmoihin, jotka estävät tiedollisen kehityksen ja oppimisen virheistä.

Taloustieteen menetelmällinen lähestymistapa yhdistää loogisen positivismin, behaviorismin, operationalismin ja hypoteettis-deduktiivisen tieteenmallin, mikä johtaa usein rituaalimaiseen ja epäreflektiiviseen tutkimuskäytäntöön. Tämä on nähty esimerkiksi taloustieteellisessä ekonometriassa, jossa hypoteeseja muokataan ja sovitetaan jälkikäteen sopiviksi ilman kriittistä arviointia paradigman ytimessä. Todellisuuden monimutkaisuuden sivuuttaminen heikentää taloustieteen kykyä ymmärtää ja selittää todellisia taloudellisia ilmiöitä.

Lisäksi on tärkeää ymmärtää, että taloustiede on sosiaalitiede, jonka tutkimuskohteet ovat usein ainutlaatuisia, monimutkaisia ja historiallisesti sidonnaisia. Siksi taloudelliset tapahtumat ja ilmiöt eivät useinkaan noudata yksinkertaisia säännönmukaisuuksia, joita luonnontieteissä voidaan havaita. Tämä korostaa laadullisten menetelmien ja dialektisen ajattelun merkitystä taloustieteessä, jotta voidaan tavoittaa talouden todellinen luonne ja dynamiikka.

Miten ympäristön pragmatismi vaikuttaa ekologiseen taloustieteeseen?

Ekologisen taloustieteen kentällä on viime aikoina ollut huomattava keskustelu uusien ympäristön pragmatististen lähestymistapojen vaikutuksesta. Näiden lähestymistapojen ytimessä on käsitys, että ekologiset ja taloudelliset ongelmat voidaan ratkaista käytännöllisesti, usein markkinavoimia ja hinnoittelumalleja hyödyntäen. Kuitenkin, kuten on osoitettu, tässä on voimakas luonnontieteellinen komponentti, joka ei ole kiinnostunut sosiaalisten tieteiden sisällöstä, puhumattakaan taloustieteestä. Tämä voi johtaa siihen, että luonnontieteellinen ajattelu syrjäyttää monimutkaisempia yhteiskunnallisia ja taloudellisia kysymyksiä, jotka ovat olennaisia kestävän kehityksen ja sosiaalisen hyvinvoinnin kannalta.

Esimerkki tästä on Kestävä taloudellinen hyvinvointi -indeksin (ISEW) kehittäminen, joka yhdistää ympäristön taloudellisten vahinkojen varjohinnoittelua. Tässä perinteinen taloustieteellinen lähestymistapa kohtaa ekologisen taloustieteen tavoitteet, mutta samalla ISEW tekee oletuksia, jotka heijastavat heikkoa kestävyyskäsitystä: luonnon, ihmisen tekemien rakenteiden ja sosiaalisten tekijöiden oletetaan voivan korvata toisensa. Tämä yksinkertaistettu lähestymistapa, joka jättää huomiotta syvemmät yhteisölliset ja yhteiskunnalliset tekijät, saa kuitenkin laajaa huomiota, vaikka sen alkuperäiset kehittäjät, Daly ja Cobb, eivät koskaan tarkoittaneet sitä olevan valmis ratkaisu kestävän kehityksen mittaamiseen.

Tämä pragmatistinen lähestymistapa voi antaa vaikutelman, että kestävän talouden mittaaminen voidaan suorittaa yksinkertaisilla laskelmilla ja rahallisten arvojen avulla, mutta se ei kykene käsittelemään syvällisiä kysymyksiä, jotka liittyvät yhteisön ja ympäristön vuorovaikutuksiin. Kestävyysindikaattoreiden, kuten ISEW:n, käyttö saattaa epähuomiossa tukea vallitsevaa taloudellista ajattelua ja sen logiikkaa, mikä estää todellisen keskustelun vaihtoehtoisista, syvällisemmistä lähestymistavoista.

Toisaalta on esimerkkejä, joissa uusien lähestymistapojen ja ajattelumallien yhdistely voisi johtaa parempiin ratkaisuihin. Esimerkiksi adaptiivinen hallinta, jota on käsitelty Waltersin ja Hollingin (1990) tutkimuksissa, yhdistää ekologiaa ja talousmalleja tavalla, joka ottaa huomioon epävarmuuden ja päätöksenteon poliittisen ulottuvuuden. Heidän mukaansa päätökset eivät perustu tieteellisesti todistettuihin argumentteihin, vaan pikemminkin poliittisesti hyväksyttäviin selityksiin, jotka tukevat toimia, vaikka tiedeyhteisön epävarmuus olisi suuri. Tämä lähestymistapa muistuttaa jonkin verran amerikkalaista pragmatismia, jossa pyritään luomaan "hyödyllistä" tietoa, joka on enemmän uskomusryhmän yhteisesti hyväksymä näkemys kuin objektiivinen totuus.

Kuitenkin adaptiivinen hallinta on edennyt kohti sosiaaliekologisen taloustieteen lähestymistapaa, joka poikkeaa jyrkästi vallitsevista talousmalleista. Tämä osoittaa, kuinka taloudellisen ja ekologisen ajattelun yhdistämisessä voi olla syvällisiä eroja eri lähestymistapojen välillä ja kuinka yhdistäminen voi johtaa uuteen, innovatiivisempaan ajatteluun.

Vaikka ekologinen taloustiede on joutunut monien vastakkaisten suuntausten puristukseen, sen kenttä on jatkuvassa muutoksessa. On tärkeää ymmärtää, että ekologinen taloustiede ei ole vain taistelua saastumista vastaan tai resurssien ehtymistä vastaan, kuten Arne Naess (1989) sen määritteli, vaan syvällinen pohdinta siitä, kuinka ihmisen ja ympäristön suhteet tulisi ymmärtää ja mitkä ovat kestävyystavoitteet. Koko ekologisen taloustieteen liikehdintä on ollut vähäarvoisempaa, kun se on liukunut kohti yksinkertaista ja vähäistä ekonomeetristä lähestymistapaa ilman laajempaa yhteiskunnallista ja ekologista pohdintaa.

Tämänhetkiset valtavirtataloustieteelliset suuntaukset ja niiden yrittämät ekologiset talousratkaisut eivät ole vain epäonnistuneita, vaan ne ovat myös johtaneet ekologisen taloustieteen syvempien kysymysten jäämiseen marginaaliin. Näiden suuntausten mukana on tullut ajatus, että talouden ja ympäristön välinen vuorovaikutus voidaan selittää yksinkertaisilla markkinahinnoilla ja taloudellisilla arvioilla, jotka unohtavat yhteiskunnalliset ja ekologiset näkökohdat. On vaarana, että tämä ei vain estä innovatiivisten ratkaisujen syntymistä, vaan tukee myös politiikkaa, joka johtaa luontokadon ja ympäristön kriisien syvenemiseen.

Miten happaman kaivospäästön (AMD) jätteitä voidaan hyödyntää ympäristön ja teollisuuden kannalta?
Miten Gauss-diagrammit liittyvät linkkeihin ja siirtovyöhykkeisiin?
Miten saalistussuhteet ja symbioosi muokkaavat ekosysteemejä?
Kuinka LVAD-tekniikka vaikuttaa ICD- ja CRT-laitteiden toimintaan ja hoitostrategioihin?
Miten kiderakenne ja jännitystila vaikuttavat phononien taajuuksiin ytimessä ja kuoressa nanolangassa?