Miten Trumpin ulkopolitiikka syntyi ja miksi se oli epäjohdonmukainen?

Presidentti Trumpin ulkopolitiikka on jäänyt historiaan merkittävinä epäjohdonmukaisuuksina ja arvaamattomina käänteinä, jotka ilmensivät enemmän hänen henkilökohtaisia vaistojaan kuin johdonmukaisesti kehitettyä strategiaa. Yksi keskeisimmistä syistä tämän epäselvyyden takana on juuri Trumpin maailmankuvan puute. Ulkopolitiikan asiantuntijat ja analyytikot ovat toistuvasti huomauttaneet, että Trump ei vaikuttanut olevan sidoksissa mihinkään perusperiaatteisiin, jotka ohjaisivat hänen päätöksentekoaan. Hänen ulkopoliittinen linjansa ei ollut niin paljon ajatusrakennelma, vaan pikemminkin improvisaatiota ja impulssien ohjaamaa toimintaa, jota määrittivät henkilökohtaiset mieltymykset ja lyhyen aikavälin kotimaan poliittiset laskelmat.

Yksi suuri haaste Trumpin ulkopoliittisten linjojen ymmärtämisessä onkin hänen jatkuvaan muutoshalukkuuteen perustuva toiminta. Trump ei ole koskaan pitänyt johdonmukaisesta maailmankuvasta, eikä hänen päätöksentekonsa ole systemaattisesti rakennettu loogisen ja perusteellisen ajattelun pohjalta. Tämä on saanut monet analyytikot epäilemään, että Trumpilla ei ole oikeastaan olemassa mitään doktriinia, joka ohjaisi hänen ulkopoliittista lähestymistapaansa. Hänen päätöksensä vaikuttavat usein olevan tulosta henkilökohtaisista mieltymyksistä ja vaistoista, eivätkä ne välttämättä perustuisi syvälliseen analyysiin tai pitkäjänteisiin tavoitteisiin. Trumpin ulkopolitiikka ei ole saanut osakseen samanlaista johdonmukaisuutta kuin monilta muilta presidentiltä, joiden linjat pohjautuvat ideologisiin tai strategisiin rakenteisiin. Hänen päätöksentekonsa oli usein sattumanvaraista ja nojaavaa henkilökohtaisiin tuntemuksiin, eikä siihen liittynyt strategista visiota.

Vaikka Trump ei ollut perinteinen ideologi tai strategisti, hänellä oli selkeästi omat mieltymyksensä ja käsityksensä, jotka muovasivat hänen politiikkansa suuntaa. Hänen pääasiallinen lähtökohtansa ulkopolitiikassa oli Amerikka ensiksi -ajattelu, jossa yhdistyivät populistiset ja nationalistiselle agendalle ominaiset piirteet. Tämä ”America First” -politiikka ei kuitenkaan ollut osa johdonmukaista ja syvällistä suunnitelmaa, vaan enemmänkin reaktio ja vastareaktio maailmalla vallitseviin tilanteisiin.

Trumpin ulkopolitiikan analysoiminen on vaikeaa, koska hänen linjansa muuttui jatkuvasti ja useimmiten ilman selkeää ennustettavuutta. Vaikka hän usein kiitti itseään suurista saavutuksistaan, ulkopolitiikka jäi epäselväksi ja ilman pitkäjänteistä pohdintaa. Hänen käyttäytymisensä osoitti, että hän oli enemmän kiinnostunut välittömistä vaikutelmista ja mediahuomiosta kuin pitkäaikaisista ja kestävämmistä suhteista muiden valtioiden kanssa.

Endtext

Miksi Trumpin lähestymistapa Latinalaiseen Amerikkaan ja Lähi-itään voi aiheuttaa epävakautta?

Trumpin hallinnon ulkopolitiikan luonteen ymmärtäminen vaatii tarkastelua niin sen perusperiaatteiden kuin käytännön toimienkin kautta. Yksi keskeinen osa Trumpin ulkopolitiikkaa oli lähestymistapa Latinalaiseen Amerikkaan, erityisesti Venezuelaan. Tämän politiikan takana oleva ajatus oli väitteen mukaan, että Yhdysvallat ei voisi katsoa muitta mutkitta sivusta, kun valtionhallinnot, kuten Venezuelassa, olisivat epälegitiimejä. Vuonna 2019, Venezuelan kansalliskokouksen puhemies Juan Guaidó julisti itsensä väliaikaiseksi presidentiksi, viitaten maan perustuslakiin, joka mahdollisti puhemiehen ottavan vallan, jos istuva hallitus oli laiton. Vaikka monille tämä oli odottamaton ja spontaani toimenpide, Trumpin hallinto oli tietoinen Guaidón aikomuksista ja ilmeisesti jopa tukenut tätä siirtoa. Guaidó sai tukea myös Yhdysvaltojen varapresidentiltä Mike Penceltä, joka jopa soitti hänelle ja kannusti tätä haastamaan presidentti Nicolás Maduron vallan.

Trumpin hallinto ei ollut ensimmäinen, joka on yrittänyt manipuloida Latinalaisen Amerikan politiikkaa. Yhdysvallat on pitkään ollut osallisena alueen sisäisissä asioissa, joista osa on ollut suoraa sotilaallista interventiota ja osa enemmän poliittista manipulointia. Vaikka tietyissä tilanteissa Yhdysvallat on ollut mukana alueen demokratioiden tukemisessa, on myös toistuvasti havaittu, kuinka haitallisia ja tuhoisia tällaiset toimet voivat olla. Yksi merkittävä ongelma on ollut, että Yhdysvaltojen toimet ovat usein enemmän haitanneet kuin auttaneet paikallisia yhteiskuntia. Valtioiden sisäiset konfliktit ovat usein kärjistyneet Yhdysvaltojen ulkopuolisen sekaantumisen seurauksena, ja pitkäaikainen interventionismi ei ole johtanut alueen vakautumiseen.

Yhdysvaltojen ulkopolitiikka Lähi-idässä on monella tapaa jatkuvaa ja toistuvaa käytäntöä, jossa sotilaallinen voima ja liittoumat ovat keskiössä. Trumpin hallinto ei tehnyt suuria muutoksia perinteisiin käytäntöihin, mutta sen jyrkempi linja, etenkin suhteessa Iranin ja palestiinalaisten tilanteeseen, oli selkeä poikkeama entisestä. Tämä linja ei ole vain seurausta Trumpin henkilökohtaisista mieltymyksistä, vaan myös geopoliittisista paineista ja perinteisistä liittolaisuudesta, jotka ovat olleet osaksi Yhdysvaltain Lähi-idän politiikkaa vuosikymmenten ajan.

Poliittisten ja sotilaallisten interventioiden historia Latinalaisessa Amerikassa ja Lähi-idässä voi näyttää ajautuvan toistoon, jossa Yhdysvallat toistaa virheitään ja joudutaan kysymään, onko historian oppitunnit todella opittu. Tämä kysymys on erityisen ajankohtainen nyt, kun Yhdysvallat on sekaantunut alueiden sisäisiin konflikteihin, jotka eivät ole elintärkeitä sen kansalliselle turvallisuudelle. Tämä poliittinen linja voi pitkällä aikavälillä heikentää Yhdysvaltain omaa asemaa maailmanpolitiikassa ja jopa vaarantaa sen pitkän aikavälin etuja.

Miksi Iranin vastatoimet voivat johtaa sotaan ja mihin valmistautuminen vaatii?

Trumpin hallinto oli vakaasti päättänyt evätä Iranilta taloudelliset hyödyt, jotka olisivat seuranneet Yhdysvaltojen asettamien pakotteiden lieventämisestä, huolimatta siitä, että Iran oli noudattanut sopimuksen ehtoja. Mutta kuten eräs eurooppalainen diplomaatti selitti, "Jos painostat Irania liikaa, jossain vaiheessa se palaa ydinohjelmansa pariin. Tämä lisää riskiä siitä, että se käyttäytyy huonosti." Tämä ennustus kävi toteen heinäkuussa 2019, kun Iran rikkoi sopimusta ensimmäistä kertaa ylittäessään uraniumpanostensa määrän. Iranin tarkoituksena oli käyttää tätä rikkomusta paineena jäljellä olevia sopimusvaltioita kohtaan, jotta ne täyttäisivät lupauksensa pakotteiden lieventämisestä. Kuitenkin, antaessaan periksi Trumpin hallinnon luomille vääristyneille kannustimille, Iran antoi Lännen hawkeille (kovan linjan politiikan kannattajille) juuri sen tekosyyn, jota he tarvitsivat hyökätäkseen Irania vastaan käyttäen samoja estämättömiä preventiivisen sodan doktriineja, jotka olivat oikeuttaneet hallitusten vaihtamisen Irakissa.

Vaikka Pentagonilla on sotilaallisia vaihtoehtoja lähes jokaiseen maahan, tällaiset viralliset pyynnöt usein viestivät hallituksen aikomuksista ja antavat presidentille mahdollisuuden harkita sotilaallisia toimia. Tällaisessa tilanteessa ei ollut selvää, tiesikö Trump pyynnöstä, mutta presidentti ilmoitti helmikuussa 2019, että Yhdysvallat säilyttää sotilastukikohtien läsnäolon Irakissa "seuratakseen Irania", mikä ei ollut aiemmin selvästi ilmoitettu tehtävä eikä ollut kongressin valtuuttama. Trump sanoi haastattelussa: "Me aiomme jatkaa seuraamista ja nähdä, ja jos on ongelmia, jos joku aikoo kehittää ydinaseita tai muuta, tiedämme sen ennen kuin he tekevät sen."

John Bolton astui toisen rohkean askeleen tammikuussa 2019 väittäessään, että "meillä ei ole mitään epäilystä siitä, että Iranin johto on edelleen strategisesti sitoutunut kehittämään toteutettavissa olevia ydinaseita", väite, johon ei ollut tukea ja joka oli suorassa ristiriidassa Yhdysvaltain tiedusteluyhteisön arvioiden kanssa. Bolton tunnetaan tällaisesta valikoivasta tiedonkäytöstä, jossa hän usein vääristää tietoja ja "vastustaa sellaisten tietojen ottamista huomioon, jotka eivät sovi hänen ennakkoluuloihinsa." Näin ollen Pentagonin korkea-arvoiset virkamiehet pelkäsivät, että Bolton voisi tahattomasti käynnistää konfliktin Iranin kanssa.

Trumpin hallinto teki huhtikuussa 2019 toisen merkittävän eskalaation, nimittäessään Iranin islamilaisen vallankumouskaartin (IRGC) ulkomaiseksi terroristijärjestöksi, mikä oli ensimmäinen kerta, kun Yhdysvallat oli luokitellut vieraan valtion viranomaisen terroristiryhmäksi. Tämä askel sai monet Pentagonin ja CIA:n virkamiehet varovaisiksi, koska he pelkäsivät, että tämä voisi aiheuttaa vastareaktioita Yhdysvaltojen alueella olevia joukkoja vastaan ja heikentää suhteita Yhdysvaltojen liittolaisiin.

Toukokuussa 2019 Bolton teki lisää eskalaatioita Iranin politiikassa, mukaan lukien uhkien liioittelua raakojen tiedustelutietojen pohjalta ja Yhdysvaltojen laivaston esittelyä Persianlahdella. Nämä toimet, jotka nostivat jännitteitä ja johtivat lopulta presidentti Trumpin julkiseen kieltäytymiseen sotatoimista, korostavat hallinnon strategisia virheitä ja huolestuttavaa pelaamista, jossa sekä henkinen että fyysinen riski konflikteille kasvaa.

Jos Trumpin hallinto olisi ottanut vakavasti sen oman kansallisen turvallisuuden neuvoston varoitukset ja käyttänyt diplomatiaa enemmän, mahdolliset konfliktit olisi voitu estää. Kuitenkin jatkuvat virheelliset päätökset ja virkamieskunnan ylilyönnit luovat ilmapiirin, jossa sota tuntuu yhä enemmän väistämättömältä.

Miksi Yhdysvallat jatkoi interventioita kylmän sodan jälkeen ja mitä siitä seurasi?

Kylmän sodan loppu ja uusi maailmankuva olivat kuitenkin taustalla, kun Yhdysvallat otti kantaa. Bushin mukaan kyse oli siitä, millainen maailma syntyy tulevaisuudessa. Yhdysvallat oli valmiina asettamaan voimavaransa alueelle ja olemaan johtava tekijä uudessa maailmanjärjestyksessä. Tämä oli selkeä ero aikaisempiin käytäntöihin, joissa Yhdysvallat ei ollut puuttunut muiden valtioiden alueellisiin konflikteihin, kuten Irakin ja Iranin sodassa, jonka aikana Yhdysvallat tuki Saddam Husseinia.

Sodan jälkeen, kun Persianlahden sota päättyi nopeasti helmikuussa 1991, Bush ilmensi tyytyväisyyttään ja huomautti, että Yhdysvallat oli voittanut niin sanotun Vietnam-syndrooman, eli pelon siitä, että ulkomaisiin konflikteihin puuttuminen voisi johtaa katastrofiin. Tällaiset tuntemukset liittyivät suuresti myös Yhdysvaltojen haluun todistaa omien voimavarojensa ja globaalin johtajuuden välttämättömyys. Tässä ei ollut kyse pelkästään Yhdysvaltojen turvallisuudesta, vaan myös sen asemasta maailmanpolitiikassa. Bushin hallinto oli rakentamassa järjestelmää, jossa Yhdysvallat säilytti itselleen globaalin primaarin roolin, jossa estettäisiin muiden maiden nouseminen voimakkaiksi kilpailijoiksi, erityisesti alueilla, joilla Yhdysvallat oli ollut hallitseva.

Tämä Yhdysvaltojen primaarisuuden korostaminen ja strateginen suuntaus ei ollut pelkästään taloudellisten etujen turvaamista. Se oli myös vastauksena maailmanlaajuisiin haasteisiin, kuten kyberuhkiin, ilmastonmuutokseen ja terrorismiin, joihin reagoiminen ei voinut enää tapahtua pelkästään diplomatialla. Usein kuitenkin Yhdysvaltojen monenväliset interventiot, kuten Somaliassa tai Kosovossa, herättivät epäilyksiä ja kritiikkiä, sillä ne eivät usein liittyneet suoraan Yhdysvaltojen elintärkeisiin etuihin. Tämä ei ollut vain kansan mielipiteen heilahtelua; monessa tapauksessa sotilaalliset toimet olivat epäselviä ja niistä ei saatu selvää kuvaa, joka perustuisi reaalisiin hyötyihin.

Sodan jälkeen Yhdysvallat ei enää toiminut vain oman kansallisen turvallisuuden nimissä. Monilla interventioilla, kuten Somalian ja Jugoslavian tapauksissa, oli pikemminkin symbolinen rooli globaalissa politiikassa kuin suoranaisia turvallisuusetuja, joita kansalaiset olisivat voineet käsittää. Näiden operaatioiden tukeminen oli mahdollista vain, jos kansa ei kokenut suuria kustannuksia tai ei joutunut näkemään draamaa uutisissa. Mutta tällaiset sotilastoimet tulivat kalliiksi, ja kansan tuki alkoi heiketä, kun Yhdysvallat ei saanut konkreettisia tuloksia, eikä intervention syy ollut aina selkeä.

Tärkeä seikka, jota on pohdittava, on se, että Yhdysvaltojen toimet eivät aina perustuneet mahtavien kansallisten etujen ajamiseen, vaan myös siihen, että Yhdysvallat halusi pitää globaalin järjestyksen omissa käsissään. Usein niistä puuttui käytännön hyöty, mutta geopoliittinen viesti oli vahva: Yhdysvaltojen rooli maailmanpolitiikassa ei ollut pelkkä valinta, vaan se oli muodostunut lähes vääjäämättömäksi osaksi maailmanjärjestystä.

Mikä on Yhdysvaltojen rooli maailmassa nykyään?

Yhdysvaltojen ulkopolitiikka on kokenut merkittäviä muutoksia viime vuosikymmeninä, ja sen globaali rooli on ollut keskustelun keskiössä. Erityisesti Yhdysvaltojen strateginen valinta ylläpitää globaalia ykkösasemaa eli primaariteettia, on ollut keskeinen tekijä määriteltäessä maan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Tämä lähestymistapa on saanut sekä kriittistä huomiota että tukea eri puolilta maailmaa, mutta sen vaikutukset ovat laajat ja monitahoiset.

Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa on ollut myös yhä suurempi erottelu konservatiivisen ja liberaalin näkökulman välillä. Konservatiiviset näkökulmat korostavat kansallista etua ja realistista lähestymistapaa, kun taas liberaalit puolustavat enemmän kansainvälisiä yhteistyörakenteita ja monenkeskistä diplomatiaa. Tämä jakautuminen heijastuu myös Yhdysvaltojen liittolaisten asenteissa ja politiikassa, joissa on nähtävissä pyrkimys suurempaan itsenäisyyteen, mutta samalla myös suurempaa vastuuta globaalin järjestyksen ylläpitämisestä.

Yksi merkittävä osa Yhdysvaltojen roolia on sen strategiset liittoumat. NATO on edelleen tärkeä osa Yhdysvaltojen geopoliittista asemaa, mutta samanlaista ulkopoliittista yhtenäisyyttä ei aina ole havaittavissa. NATO:n laajentuminen, erityisesti entisen itäblokin alueella, on tuonut esiin jännitteitä ja erimielisyyksiä eri puolilla liittokuntaa. Yhdysvaltojen johtoasema on saanut kritiikkiä erityisesti niiden liittolaisten taholta, jotka kokevat liiallisen sitoutumisen Yhdysvaltoihin uhkaavan heidän omia intressejään.

Primaariteetti ei ole kuitenkaan vain lännen näkökulma. Kiina on noussut merkittäväksi globaaliksi kilpailijaksi, ja sen laajentuva vaikutus Aasiassa ja sen ulkopuolella on ollut yksi suurimmista haasteista Yhdysvalloille. Belt and Road -aloite (BRI), Kiinan massiivinen infrastruktuurihanke, on selkeä osoitus tästä uusimmasta geopoliittisesta liikkeestä, joka tuo haasteita Yhdysvaltojen perinteisille etupiireille. Yhdysvallat on vastannut tähän pyrkimyksellä säilyttää oma taloudellinen ja sotilaallinen ylivoimaisuutensa alueella ja sen ympäristössä.

Tällä hetkellä Yhdysvalloilla on useita keskeisiä strategisia kysymyksiä, kuten Iranin ydinaseohjelma, alueelliset konfliktit kuten Syyriassa ja Afganistanissa, sekä Venäjän toiminta Ukrainassa. Jokainen näistä kysymyksistä vaatii tarkkaa tasapainoa Yhdysvaltojen sisäisten poliittisten paineiden ja ulkopoliittisten tarpeiden välillä. Presidentin toimivallan laajentaminen, esimerkiksi erilaisten valtuutusten kuten Military Force Authorization (AUMF) käyttö, on tuonut keskustelua siitä, kuinka paljon Yhdysvallat voi ja sen pitäisi käyttää voimaa ilman kansallisen ja kansainvälisen oikeuden rajoja.

Tämän monimutkaisen politiikan taustalla on usein käsitys, että Yhdysvallat on maailman ainoa supervalta, joka pystyy säilyttämään globaalin järjestyksen. Kuitenkin, kuten on nähty niin monilla alueilla, Yhdysvaltojen rooli ei ole enää itsestäänselvyys. Monien analyytikoiden mukaan on tullut aika, jolloin Yhdysvaltojen on mietittävä uudelleen rooliaan maailmassa, erityisesti kun nousevat vallat, kuten Kiina ja Intia, muuttavat globaalin vallanjakautuman dynamiikkaa.

On tärkeää ymmärtää, että Yhdysvaltojen primaariteetin ylläpitäminen ei ole vain valtakysymys, vaan siihen liittyy syviä ideologisia valintoja, jotka heijastavat sekä maan sisäistä poliittista kenttää että kansainvälisiä odotuksia. Tämän johdosta Yhdysvallat joutuu tekemään jatkuvaa tasapainoilua omien kansallisten intressiensä, globaalin järjestyksen säilyttämisen ja uusien geopoliittisten kilpailijoiden välillä.