Massamediat ja sosiaalinen media ovat nykyisin keskeisiä tekijöitä arjessamme, vaikuttaen siihen, miten ymmärrämme itsemme, suhteet muihin ja yhteiskunnalliset instituutiot. Teknologian ja viestintämuotojen kehittyminen on muuttanut radikaalisti sitä, miten media toimii ja miten se vaikuttaa arjen käytäntöihin. 1990-luvulta lähtien tutkimukset ovat käsitelleet tätä prosessia, joka tunnetaan refleksiivisyytenä – miten viestintätekniikka ja sen logiikka muokkaavat sisältöjä, käytäntöjä ja elämää yleisesti (Comstock, 1991; Castells, 2009; Hjarvard, 2013).

Nykypäivän media on nopeaa, visuaalista ja henkilökohtaista, ja se heijastaa muutoksia informaatioteknologian alalla. Tämän seurauksena elämämme on yhä enemmän mediaan liittyvä kokemus, joka on täynnä emotionaalisesti latautuneita merkityksiä identiteetistä, ihmissuhteista, haluttavuuden kiistelyistä sekä henkilökohtaisista ja yhteiskunnallisista kriiseistä. Symbolinen interaktionismi tarjoaa näkökulman, joka painottaa sosiaalista vuorovaikutusta ja kontekstia näiden teknologisten muutosten ymmärtämisessä (Denzin, 2014; Surratt, 2001). Tässä lähestymistavassa merkitykset syntyvät vuorovaikutuksessa toimijan ja toisen osapuolen – kuten yleisön – välillä. Tämän näkemyksen mukaan emme omista identiteettiämme vaan se määritellään ja tunnustetaan tietyissä tilanteissa, jotka ymmärretään identiteettinä.

Massamediat ovat olennainen osa tätä prosessia, ja ne vaikuttavat suoraan yhteiskunnallisiin käytäntöihin ja instituutioihin. Esimerkiksi Donald Trumpin median käyttö osoittaa, kuinka voimakkaasti media voi muokata julkista keskustelua ja yksilöiden identiteettiä. Media ja uudet informaatioteknologiat ovat erityisen tärkeitä teollistuneissa maissa, mutta niiden vaikutus on globaali. Autoritaarisissa valtioissa, kuten Kiinassa, mediaa käytetään ideologian tukemiseen ja niitä, jotka kyseenalaistavat vallitsevat näkemykset, rangaistaan.

Digitaalisen median nousu on mahdollistanut yksilöiden osallistuvan entistä aktiivisemmin yhteisöjen ja kulttuurien muokkaamiseen. Esimerkiksi digitaalisten viestintäkanavien kautta ihmiset voivat jakaa kuvia perhesuhteistaan, osallistua yhteisöllisiin tapahtumiin ja opiskella verkossa. Työpaikoilla viestintätaidot ovat kehittyneet, ja ne ovat vaikuttaneet myös kotielämään, jossa teknologia on tullut luontevaksi osaksi vuorovaikutusta. Samalla ihmiset ovat oivaltaneet, kuinka he voivat luoda oman uutisensa ja jakaa sen valitsemallaan tavalla.

Median sensaatiohakuinen ja pelkoa ruokkiva sisällöntuotanto on saanut lisääntyneen tilan nykyajan kulttuurissa (Gottschalk, 2018). Tämä on vaikuttanut voimakkaasti propagandaan ja terrorismin kuvauksiin. "Gonzo-hallinta", joka on noussut osaksi valtiollisia ja yhteiskunnallisia rakenteita, on muuttanut perinteisten instituutioiden logiikkaa ja odotuksia. Esimerkiksi poliisiviranomaiset ja poliitikot ovat omaksuneet digitaaliset kanavat tehokkaana välineenä kommunikoidessaan kansalaisten kanssa.

Yksi merkittävä ilmiö, joka liittyy digitaalisen median ja rikollisuuden kytköksiin, on niin sanottu "esitysrikollisuus". Tämä termi kuvaa rikoksia, joita tehdään tahallisesti kameran edessä – usein sosiaalisen median julkisuuden tavoittelun vuoksi. Ennen rikokset ja niiden esittäminen olivat osa julkkisten ja viihdyttäjien maailmaa, mutta nykyisin kuka tahansa voi tehdä itsestään brändin ja jakaa jopa rikosnäytöksiään. Tässä ympäristössä rikokset – kuten murron, pahoinpitelyjen ja jopa murhien kuvaaminen ja jakaminen – voivat saada merkityksensä osaksi performanssia.

Tällaisessa mediamaailmassa rikollisuuden ja itseilmaisun rajat hämärtyvät. Rikolliset teot saattavat olla täysin tietoisia esityksiä, joiden tavoitteena on esiintyä autenttisesti ja saada huomioita sosiaalisen median käyttäjiltä. Tämän ilmiön myötä rikollisuuden ja sen esittämisen välinen ero kapenee. Esimerkiksi Yhdysvalloissa vuonna 2015 tapahtunut WDBJ7:n uutisraportin kuvaaminen, jossa entinen työntekijä ampui toimittajan ja haastateltavan, oli mediassa esitetty "näytös", joka oli suunniteltu ja toteutettu tietoisesti tavoitellen laajaa julkisuutta.

Tällaiset tapauskohtaiset rikokset saavat entistä enemmän huomiota, kun ne liittyvät suoranaisesti siihen, kuinka ne esitetään ja kuinka suuri yleisö ne näkee ja kokee. Tämä pätee myös poliittisiin mielenosoituksiin, kuten Donald Trumpin tukijoiden hyökkäykseen Yhdysvaltain Capitoliin tammikuussa 2021. Näissä tapahtumissa rikollinen toiminta oli yhdistetty suoraan performatiiviseen esitykseen, jossa itseilmaisu ja rikollisuus kietoutuivat yhteen – ja videoita jaettiin laajasti sosiaalisessa mediassa.

Kaikki tämä osoittaa, kuinka media, digitaalinen teknologia ja performatiivinen kulttuuri muokkaavat sitä, miten ymmärrämme rikollisuuden ja sen roolin yhteiskunnassa. Itse asiassa rikos ei enää ole pelkästään rikos; se on myös performanssi, joka on luotu ja jaettu osaksi julkista narratiivia. Näin ollen digitaalinen media ei vain edistä rikollista toimintaa, vaan muokkaa myös yhteiskunnallista keskustelua, arvostuksia ja normeja tavalla, jota ei ole aiemmin nähty.

Pelon propagandaa ja sen vaikutus päivittäiseen elämään: Terrorismin vaikutus yhteiskunnassa

Pelko ja sen lietsominen ovat olleet keskeinen osa Yhdysvaltojen poliittista ja yhteiskunnallista keskustelua 9/11 iskujen jälkeen. Tällöin pelon politiikka, joka on liittänyt islamilaisen fundamentalismiin ja terrorismiin, on muuttanut käsityksiä turvallisuudesta ja hallitusten roolista kansalaisten elämissä. Tämä pelon politiikka on saanut tukea niin mediasta kuin viranomaisten toimenpiteistä, joita on käytetty oikeusprosessien manipulointiin ja puolueellisten toimien oikeuttamiseen. Viranomaisille on avautunut useita mahdollisuuksia muokata oikeudellisia prosesseja, mikä vähentää syytettyjen mahdollisuuksia puolustautua ansa- ja manipulointisyytteillä.

Yksi pelon lietsomisen seurauksista on ollut turvallisuusviranomaisten laajentunut valta, joka on vähentänyt hallitusten vastuullisuutta. Tämä on käynyt ilmi monin tavoin, kuten väärennettyjen todisteiden esittämisenä ja poliisin sekä informanttien manipuloimina näyttöinä, jotka vähentävät puolustautumismahdollisuuksia oikeusprosessissa. Samalla pelon politiikka on saanut muokata julkista mielipidettä niin, että tietyt toimet, jotka aiemmin olisivat herättäneet huolta, nähdään nykyisin tavallisina ja hyväksyttävinä osina turvatoimia.

Terrorismin ja sen uhkan käsittely on myös muuttanut julkista keskustelua. Tapahtumat, kuten 9/11 iskut, ovat lisänneet pelkoa ja epäluuloa, ja näiden tapahtumien pohjalta on luotu narratiiveja, jotka yhdistävät islamilaisuuden, Irakin ja muun ei-lännen kulttuurit terrorismiin. Tällöin pelko on itse asiassa tuonut tukea entistä suuremmalle valtion kontrollille ja vähemmälle keskustelulle yksityisyyden suojasta ja kansalaisten oikeuksista. Tämä on nähtävissä myös mediassa, joka on entistä enemmän yhdistänyt politiikan ja viihteen, tuoden pelon ja jännityksen osaksi päivittäistä uutisointia. Esimerkiksi Donald Trumpin presidenttikampanja on hyödyntänyt tätä pelon lietsomista pelottelun ja väkivaltaisen retoriikan kautta.

Päivittäisessä elämässä pelko on myös tullut yhä normaalimmaksi osaksi elämää. Pelon ja turvallisuushakuisuuden lisääntyessä, kansalaiset ovat tottuneet uusien valvontakäytäntöjen ja varautumistoimien piiriin. Kansalaiset tuntevat entistä enemmän tarpeelliseksi varustautua, niin aseellisesti kuin muillakin tavoin, jopa uskonnollisen turvallisuuden nimissä. Kuitenkin usein unohtuu, että pelon lietsominen voi olla valtion ja poliitikkojen työkalu hallinnan ja kansalaisten kontrolloimiseksi. Tästä esimerkkinä on myös kotimainen terrorismi, jonka uhka on kasvanut huolestuttavasti erityisesti valkoisen ääriliikkeen taholta. Vaikka nämä tapaukset ovat olleet usein osana yhteiskunnallista keskustelua, niiden yhteys terrorismiin ei ole aina ollut ilmeinen, ja media on monesti välttänyt yhdistämästä niitä suoraan terrorismiin.

Erityisesti valkoisten ääriliikkeiden tuottama väkivalta on saanut lisää huomiota Yhdysvalloissa. Viimeisten vuosien aikana FBI on nostanut valkoisen ylivalta-ajattelun kotimaiseksi terrorismiuhaksi, joka on noussut isoksi huolenaiheeksi. Tämän myötä on myös noussut vaatimuksia aseiden hallinnan tiukentamiseksi, mutta toisaalta moni on reagoinut tähän ostamalla lisää aseita omaksi suojakseen. Erityisesti uskontoon liittyvät väkivallanteot, kuten kirkkoihin kohdistuvat hyökkäykset, ovat kasvaneet huolestuttavasti.

Terrorismi, joka aiemmin nähtiin lähinnä ulkomailta tulevana uhkana, on laajentunut myös kotimaan sisäiseksi ilmiöksi. Tämä on tuonut mukanaan uudenlaisia pelon ja valvonnan muotoja, jotka vaikuttavat yksilöiden arkeen ja vapauksiin. Tämä yhteiskunnallinen kehitys on herättänyt laajaa keskustelua siitä, kuinka paljon yksilön vapauden ja turvallisuuden välillä voidaan tehdä kompromisseja ilman, että itse vapaus kärsii liikaa.

Tämä on myös muistutus siitä, kuinka tärkeää on arvioida, minkälaista pelkoa ja pelottelua viranomaiset, media ja poliitikot lietsovat yhteiskunnassa. Kysymys ei ole vain siitä, mitä pelätään, vaan siitä, kuinka pelko määrittelee poliittiset ja sosiaaliset rajat. Pelon politiikka on samalla sekä hallinnan työkalu että yksilön vapauksien rajoittamisen väline, ja sen vaikutukset ovat syvälle juurtuneita yhteiskunnan rakenteisiin.

Miten Donald Trumpin kannattajat ovat luoneet uuden poliittisen kulttuurin ja sen vaikutukset demokratian perusrakenteisiin?

Orlandossa, Floridassa, Trumpin kannattajat istuivat kentällä Amway Centerin vieressä kesäkuussa, valmistautuen toiseen rankkasateeseen kahden päivän sisällä. Silti he pitivät aurinkolaseja ja hymyilivät, kun ulkokaiuttimista soi "Sweet Home Alabama" ja "Hurts So Good". Väkijoukko vastasi kysymyksiin, jotka koskivat sitä, mikä demokraatti voisi voittaa Trumpin, nauramalla alentavasti ja pudistamalla päätään. "Tulet esitykseen ja tiedät tarkalleen, mitä saat – kaikki hitit ja ehkä muutama yllätys", eräs heistä sanoi. Toinen lisäsi: "Emme ole rikkaita millään tavalla… Mutta sanonpa mitä: Kun sydämessämme olemme rikkaita maamme ja presidenttimme kanssa, olemme rikkaita enemmän kuin kukaan muu."

Tämä kuvaus muistuttaa massatapahtumien vetovoimasta, jossa on tunnistettavissa samankaltaisia piirteitä kuin suurissa megakirkollisissa kokoontumisissa, jotka houkuttelevat tuhansia ihmisiä perheystävällisillä tapahtumilla, kahvilla ja rock-bändeillä. Psykologisessa tutkimuksessa ryhmien tunnepohjaisesta osallistumisesta ja sitoutumisesta on havaittu samanlaisia piirteitä. Esimerkiksi eräässä tutkimuksessa megakirkon kävijät käyttivät voimakkaita tunnesanoja kuten "rakkaus", "mahtavaa", "koskettavaa" ja "energisestä". He kuvasivat kokemustaan lähes henkisenä ja sensaatiomaisena kokemuksena, joka ladattiin energiaa ja herätti voimakkaita tunteita.

Trumpin seuraajille oli tärkeintä ei niinkään presidentin poliittiset ideat tai toimet, vaan hänen persoonansa ja imagonsa. Tällöin kyse ei ollut niinkään verovähennyksistä tai hallituksen politiikasta, vaan Trumpin brutaalista ja suorasukaisesta retoriikasta, joka resonoi niiden kanssa, jotka kokivat tulleensa hylätyiksi ja unohdetuiksi perinteisten poliittisten rakenteiden ja puolueiden toimesta. Trumpin seuraajien keskuudessa kysymys ei ollut niinkään poliittisista päätöksistä, vaan hänen kyvystään herättää voimakas tunne siitä, että hän "puhui kansan puolesta", jopa silloin, kun hänen politiikkansa ei aina tukenutkaan tätä väitettä.

On tärkeää huomata, että Trumpin kannattajien sitoutuminen ei rajoitu vain poliittisiin tapahtumiin, vaan se heijastuu myös digitaalisessa maailmassa tapahtuvaan viestintään. Siellä he voivat muodostaa yhteenliittymiä ja identiteettejä, jotka eivät perustu niinkään kasvokkain tapahtuvaan keskusteluun, jossa saattaisi ilmetä epäilyksiä tai erimielisyyksiä. Sen sijaan digitaaliset yhteisöt vahvistavat ryhmän jäsenten keskinäistä solidaarisuutta ja kiihkoa, ja tämä ilmapiiri voi olla huomattavasti voimakkaampi kuin henkilökohtaiset keskustelut, joissa keskustelijat voivat jäädä yksilöllisemmiksi ja vähemmän tunteellisiksi.

Trumpin kannattajilla on taipumus nähdä poliittiset kysymykset yksinkertaisina vastakohtina: "Me vastaan he", missä viholliset ovat selkeästi määriteltyjä, olipa kyseessä "syvä valtio", "pedofiiliaverkosto" tai "maahanmuuttokriisi". Tämä mustavalkoinen jako on vahvistunut monilla digitaalisilla alustoilla, joissa viestintä ei ole niinkään rationaalista pohdintaa, vaan tunteisiin vetoavaa propagandaa. Tässä ympäristössä syvemmät ideologiset ja poliittiset keskustelut jäävät taka-alalle, ja tilalle astuvat yksinkertaisemmat mutta tunteita voimakkaasti herättävät väitteet ja uskomukset.

Emme saa unohtaa, että Trumpin "Gonzo hallintotavan" vaikutus ei rajoitu pelkästään hänen valtaannousuunsa vuonna 2016. Hänen tyylinsä, joka sekoitti viihteen ja politiikan, mullisti monia demokratian perusperiaatteita ja instituutioita. Tämä uusi tyyli perustui suurelta osin tunteiden herättämiseen ja konfliktin korostamiseen – ja se houkutteli laajoja kansanjoukkoja, jotka kokivat hallituksensa olevan heille välinpitämätön ja etäinen. Oikeiston radio-ohjelmat, kuten Rush Limbaugh'n ja Fox Newsin ohjelmat, vahvistivat tätä viestiä ja tarjosivat katsojille jatkuvaa "show'ta", jossa keskityttiin pelkoon, vihaan ja vastakkainasetteluun.

Tässä kulttuurissa ei ole tilaa hienostuneelle poliittiselle keskustelulle tai monimutkaisille ongelmanratkaisumalleille. Sen sijaan suuri osa Trumpin poliittisesta vetovoimasta perustuu hänen kykyynsä kommunikoida yksinkertaisilla ja tunteikkailla viesteillä, jotka resonoivat niiden kanssa, jotka kokevat yhteiskunnan muutokset uhkana heidän arvojensa ja identiteettinsä kannalta. Nämä kansalaiset eivät välttämättä ole kiinnostuneita monimutkaisista lainsäädännöllisistä muutoksista tai hallituksen tarkasta toiminnasta, vaan siitä, että he tuntevat saavansa äänen, joka vastaa heidän pelkojaan ja huoliaan.

Tällaisen populistisen ja tunteisiin vetoavan hallintotavan pitkän aikavälin vaikutus on, että se voi johtaa siihen, että monet instituutiot ja perusnormit joutuvat kyseenalaistetuiksi ja murennetuiksi. Kuten Paul Starr on todennut, yhteiskunnassa tapahtuvat muutokset, jotka koskevat perusolettamuksia ja järjestelmän pohja-arvoja, voivat olla vaikeasti peruttavissa. Tämän vuoksi nykyiset poliittiset taistelut eivät koske pelkästään poliittisia voittoja ja tappioita, vaan ne heijastavat syvempää kamppailua siitä, mitkä arvot ja perusperiaatteet tulevat määrittämään yhteiskunnan tulevaisuuden.

Miten tehdä terveellisiä herkkuruokia ja nauttia niistä kohtuudella?
Kuinka suuri teknologia ja tekijänoikeuslainsäädäntö kohtaavat tekoälyn aikakaudella?
Miksi matemaattiset käsitteet, kuten raja-arvot ja jatkuvuus, ovat keskeisiä ymmärtää laskettaessa monimutkaisempia ongelmia?