Yhdysvaltojen ulkopolitiikka, erityisesti presidentti Trumpin aikana, on heijastellut jännitteitä ja haasteita, jotka liittyvät Venäjään ja Kiinaan. Vaikka Venäjä on saanut paljon huomiota erityisesti informaatiovaikuttamisen ja kyberuhkien osalta, sen todellinen vaikutus Yhdysvaltojen turvallisuuspoliittisiin intresseihin on ollut huomattavasti vähäisempää kuin usein annetaan ymmärtää. Venäjä ei ole globaalissa mittakaavassa vakava uhka: sen talous on huomattavasti pienempi kuin Yhdysvaltojen, eikä sen sotilaallinen voima ole verrattavissa suurvaltojen kykyihin. Venäjän bruttokansantuote on noin 1,6 biljoonaa dollaria, joka on vähemmän kuin kymmenesosa Yhdysvaltojen taloudesta ja suunnilleen yhtä suuri kuin Espanjan ja Portugali yhdistetty talous. Kun tarkastellaan puolustusmenoja, NATO:n Euroopassa käyttämä summa on lähes 12 kertaa suurempi kuin Venäjän puolustusbudjetti. Lisäksi Venäjän sotilaalliset kyvyt ovat rajoitettuja, ja sen strategiset liittolaiset ovat vähäisiä.

Näiden tekijöiden valossa on selvää, että Eurooppa pystyy käsittelemään Venäjän mahdolliset uhkat ilman Yhdysvaltojen voimakasta osallistumista. Yhdysvaltojen on siis tärkeää ottaa vähemmän vihamielinen lähestymistapa Moskovaan, erityisesti kun huomioimme Venäjän korruption ja väestötrendejen negatiiviset vaikutukset, jotka rajoittavat sen tulevaisuuden mahdollisuuksia.

Aasian osalta Yhdysvaltojen ulkopolitiikka Trumpin aikana on ollut jatkuvaa kiinteää tukea liittolaisilleen, kuten Japanille, Etelä-Korealle ja Filippiineille. Yhdysvallat on yhä sitoutunut turvaamaan Taiwanin aseman ja säilyttämään vahvan sotilaallisen läsnäolon alueella. Yhdysvaltain asevoimat ovat edelleen läsnä yli 150 000 henkilön voimin, ja yli puolet Yhdysvaltain laivastovoimista on sijoitettu Tyynellemerelle. Trumpin hallinnon huomion keskiössä on kuitenkin ollut kaksi suurta haastetta: Kiina ja Pohjois-Korea.

Kiina on noussut Yhdysvaltojen ulkopoliittiseksi pääuhkaksi erityisesti sen taloudellisen ja sotilaallisen kasvun myötä. Kiinan kasvava valta, erityisesti sen asema maailman suurimpana taloutena, on nähty uhkana Yhdysvaltojen hegemonialle globaalissa järjestyksessä. Monet Trumpin hallinnon jäsenet, presidentti itse mukaan lukien, ovat omaksuneet näkemyksen, jonka mukaan Kiina pyrkii syrjäyttämään Yhdysvallat suurvaltana. Tämä käsitys on saanut tukea esimerkiksi Hudson-instituutin Michael Pillsburyn teoksesta The Hundred-Year Marathon, joka esittää Kiinan olevan osittain salassa ajamassa pitkän aikavälin strategiaa Yhdysvaltojen korvaamiseksi.

Kuitenkin monet Kiina-asiantuntijat ovat arvostelleet tätä narratiivia ja väittäneet, että ei ole riittävästi todisteita siitä, että Kiinalla olisi tällaista salaperäistä suunnitelmaa. Harvardin yliopiston professori Alastair Iain Johnston on todennut, että Pillsburyn kirjan väitteet eivät kestä lähempää tarkastelua. Kiinan ulkopolitiikka on monivaiheista ja sitä ohjaavat moninaiset taloudelliset ja geopoliittiset intressit, ei pelkästään halu haastaa Yhdysvaltojen asemaa.

Kiina on myös saanut osakseen paljon kritiikkiä sen hankkeiden, kuten Etelä-Kiinan meren alueen laajentamisväitteiden ja Belt and Road Initiative (BRI) -hankkeen vuoksi. BRI on Kiinan kunnianhimoinen infrastruktuurihanke, joka kattaa monia maanosia ja sen avulla Kiina pyrkii vahvistamaan taloudellisia siteitään muiden maiden kanssa. Vaikka BRI:n tavoitteet ovat kaupallisia ja taloudellisia, lännen näkökulmasta hanke on usein nähty uhkana, joka voi lisätä Kiinan geopoliittista vaikutusvaltaa. Kuitenkin tutkijat, kuten Deborah Brautigam Johns Hopkinsin yliopistosta, ovat todenneet, että pelko Kiinan "velkakoukku-diplomatiasta" on usein liioiteltu, ja hanke voi tuoda taloudellisia hyötyjä osalle kehittyvistä maista.

BRI:n toteutus on kuitenkin kohdannut useita ongelmia: se on kärsinyt kustannusylityksistä, korruptiosta ja epärealistisista odotuksista. Vaikka hanke tuo tullessaan monia investointeja, on vaikea arvioida, miten hyvin ne lopulta tuottavat. Useat Aasian maat ovatkin alkaneet suhtautua varauksellisesti Kiinan vaikutusvaltaan, mikä vähentää BRI:n geostrategista pelkoa pitkällä aikavälillä. Kiina on saanut osakseen myös sisäisiä haasteita, sillä monet BRI-projektit eivät ole tuottaneet odotettuja tuloksia ja ne ovat jääneet jälkeen alkuperäisistä tavoitteistaan.

Yhdysvaltojen on tärkeää huomioida, että Kiinan strategiat, kuten BRI, ovat pitkälti kaupallisia eikä niiden päämääränä ole pelkästään poliittinen vallan kasvu. Tässä valossa Kiinan suurvaltastatus ei ole samanlainen uhka Yhdysvalloille kuin usein kuvitellaan. Trumpin hallinto on voinut liioitella Kiinan aikomuksia, mikä voi johtaa tarpeettomiin jännitteisiin ja strategisiin virheisiin.

Onkin oleellista, että Yhdysvallat ymmärtää, että Kiinan nousu suurvaltana ei tarkoita väistämättä suoraa uhkaa. Sen sijaan, Kiinan kehitys tuo tullessaan uudenlaisen kilpailun globaaleilla markkinoilla, ja Yhdysvaltojen tulisi keskittyä tasapainoiseen ja pitkäjänteiseen strategiaan, jossa yhteistyö ja kilpaileminen voivat kulkea rinnakkain.

Miten nuorempi sukupolvi suhtautuu Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaan: Militantti ja yhteistyöhaluinen kansainvälisyys

Yhdysvaltojen ulkopolitiikan kehitys on monimutkainen ja monivaiheinen prosessi, jossa eri sukupolvien näkemykset ja asenteet ovat muuttuneet ajan saatossa. Erityisesti nuoremmat sukupolvet ovat ilmaisseet selkeitä eroja verrattuna vanhempiin sukupolviin, erityisesti suhteessa Yhdysvaltojen sotilaalliseen voimaan ja kansainvälisiin yhteistyöhankkeisiin. Chicago Council on Global Affairsin tutkimukset osoittavat, että nuorempien amerikkalaisten asenteet kansainvälistä sitoutumista kohtaan eivät ole merkittävästi eristyksellisiä, vaan heillä on taipumus suosia tietynlaista kansainvälistä yhteistyötä ilman voimankäytön käyttöä.

Nuorten amerikkalaisten suhtautuminen Yhdysvaltojen sotilaalliseen voimaan on jyrkästi muuttunut verrattuna vanhempiin sukupolviin. Esimerkiksi Yhdysvaltojen sotilaallisen ylivoiman säilyttäminen maailmalla ei ole enää monille nuorille "erittäin tärkeä" ulkopoliittinen tavoite, kuten se oli ennen 9/11-iskuja. Milleniaalit, eli nykyään noin 20–40-vuotiaat, ovat erityisesti vähemmän innostuneita Yhdysvaltojen sotilasvoimien käytöstä, erityisesti väkivaltaisessa tai interventiotyyppisessä kansainvälisessä kontekstissa. Tämä näkyy myös heidän suhtautumisessaan puolustusmenoihin, joissa he suosivat leikkauksia suurempien menojen sijaan. 2017 vuoden tutkimuksessa milleniaalit olivat ainoa sukupolvi, jossa suurempi osa kannatti puolustusmenojen vähentämistä kuin niiden lisäämistä.

Vähemmän sotilaallista voimaa kannattaa myös nuorempi sukupolvi, koska he kokevat sen usein tehottomaksi tai epäilyttäväksi välineeksi kansainvälisten ongelmien ratkaisussa. Esimerkiksi vain 35 % milleniaaleista uskoo Yhdysvaltojen sotilaallisen ylivoiman olevan tehokas väline ulkopolitiikassa, kun taas 62 % vanhemmista sukupolvista, kuten Silent Generationista, jakaa tämän uskomuksen. Tämä heijastaa yleistä nuoremman sukupolven epäluuloa voimankäytön ja sotilaallisten operaatioiden suhteen.

Toisaalta kansainvälisen yhteistyön ja vapaan kaupan tukeminen on pysynyt vakaana nuoremman sukupolven keskuudessa. Milleniaalit ja nuoremmat sukupolvet ovat yhtä tai jopa enemmän sitoutuneita kansainvälisiin sopimuksiin ja organisaatioihin kuin vanhemmat sukupolvet. Esimerkiksi 75 % nuorista amerikkalaisista piti diplomatiaa parhaan tavan varmistaa rauha, kun taas vain 19 % uskoi, että sotilasvoimilla oli ratkaiseva rooli. Tämä ero on erityisen merkittävä verrattuna vanhempiin sukupolviin, joista monet uskovat edelleen sotilasvoiman tärkeyteen ulkopoliittisten tavoitteiden saavuttamisessa.

Tämä ero tulee esiin myös siinä, kuinka nuoret amerikkalaiset suhtautuvat vapaakauppaan ja globalisaatioon. Milleniaalit tukevat vapaakauppaa ja kansainvälisiä taloussopimuksia vähintään yhtä voimakkaasti kuin vanhemmat sukupolvet. Heillä on vahvempi usko siihen, että taloudellinen voima ja kansainvälinen yhteistyö ovat keskeisiä kansakunnan vaikutusvallan ja turvallisuuden takaamisessa.

Nuorempien sukupolvien suhtautuminen sotilaallisiin interventioihin on huomattavasti varauksellisempi kuin vanhemmilla sukupolvilla. Esimerkiksi nuoremmat amerikkalaiset ovat vähemmän taipuvaisia tukemaan aseellista väliintuloa kriiseihin, kuten Syyrian presidentin Bashar al-Assadin syrjäyttämiseen tai Pohjois-Korean ydinlaitosten tuhoamiseen. He eivät kuitenkaan ole täysin eristyksellisiä; he voivat tukea aseellista väliintuloa, mikäli tilanne on suoraan Yhdysvaltojen etujen mukainen tai kyseessä on humanitaarinen tilanne, kuten väkivaltaisen ääriliikkeen torjunta.

Tällöin korostuu nuoremman sukupolven keskittyminen enemmän yhteistyöhön ja diplomatiaan kuin sotilaalliseen väliintuloon. Tämä asenne ei merkitse, että nuoret olisivat eristäytyviä tai kansainvälistä yhteisöä vastustavia. Päinvastoin, heidän tukensa monenvälisille järjestöille, kuten Yhdistyneille Kansakunnille ja kansainvälisille sopimuksille, on yhtä voimakasta kuin vanhempien sukupolvien. Nuoret uskovat, että globaalit haasteet, kuten ilmastonmuutos ja ydinturvallisuus, voidaan ratkaista parhaiten kansainvälisen yhteistyön kautta. Tällöin heidän näkökulmansa eroaa merkittävästi vanhempien sukupolvien sotilaallisesta lähestymistavasta, joka perustuu usein kansallisen turvallisuuden ja voimankäytön korostamiseen.

Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa on siis tapahtunut selkeä muutos, jossa nuoremmat sukupolvet tukevat edelleen kansainvälistä yhteistyötä ja vapaakauppaa, mutta suhtautuvat varauksellisesti sotilaallisiin toimiin. Tämä muutos ei kuitenkaan merkitse eristäytymistä vaan päinvastoin, se heijastaa uudenlaista, entistä enemmän yhteistyöhön suuntautuvaa kansainvälistä ajattelua.

Miksi Yhdysvallat Eivät Voineet Voittaa Irakin Sodan jälkeen?

Irakin sota on jäänyt historiaan yhtenä Yhdysvaltain ulkopolitiikan suurimmista epäonnistumisista, mutta se on myös osoitus monien suurvaltojen kohtaamista haasteista globaalissa politiikassa. Sodan taustalla oli tarve purkaa Saddamin hallinto ja estää mahdolliset joukkotuhoaseet, mutta sen seuraukset olivat arvaamattomat ja katastrofaaliset niin Yhdysvalloille kuin koko Lähi-idän alueelle.

Sodan alussa vuonna 2003 Yhdysvallat ja sen liittolaiset julistivat Irakin hallituksen kaatamisen välttämättömäksi, perustellen sen toiveilla paremmasta alueellisesta vakaudesta ja turvallisuudesta. Kuitenkin Irakin sodan jälkeinen tilanne paljasti monia syvällisiä ongelmia, joita ei ollut täysin ymmärretty tai huomioitu sodan alkaessa. Yksi suurimmista virheistä oli arvioida liian optimistisesti sen jälkeen saavutettavat tulokset, kuten Irakin yhteiskunnan nopea jälleenrakentaminen ja demokratian istuttaminen.

Yhdysvaltain ulkopolitiikan asiantuntijat olivat varoittaneet mahdollisista pitkän aikavälin ongelmista. Erityisesti ulkopolitiikan analyytikot kuten Michael J. Mazarr ovat todenneet, että sotaan liittyvä itsevarmuus ja ylikorostettu usko Yhdysvaltain aseman ylivoimaisuuteen tekivät sen suunnittelusta ja toteutuksesta ongelmallisen. Sodan käynnistämisen jälkeen ilmenevät epäonnistumiset, kuten poliittinen epävakaus ja jatkuva väkivalta, johtivat siihen, että Yhdysvallat oli vaikeuksissa luodessaan toimivaa hallintoa ja turvatakseen alueen rauhan.

Sodan taloudelliset kustannukset olivat myös järisyttävät. Sodan kokonaiskustannukset nousivat yli 2 triljoonaan dollariin, mikä on yksi suurimmista sodan aikaisista investoinneista Yhdysvaltain historiassa. Tämä jätti syvät jäljet Yhdysvaltain talouteen ja vaikutti sen kykyyn keskittyä muihin ulkopoliittisiin tavoitteisiin.

Erityisesti Irakin siviiliuhrien määrä, joka jäi usein huomioimatta päätöksenteossa, herätti kriittistä keskustelua. Neta C. Crawfordin tutkimukset ovat osoittaneet, että Irakin sodassa kuoli lähes 200 000 siviiliuhria, mikä avasi keskustelun siitä, kuinka tärkeää on arvioida sodan inhimillisiä vaikutuksia etukäteen, eikä vain keskittyä valtioiden strategisiin intresseihin. Tämä kysymys on keskeinen, kun arvioimme Yhdysvaltain tulevia ulkopoliittisia operaatioita ja sen globaalin vallan käyttöä.

Kriitikot ovat myös kyseenalaistaneet sen, oliko Irakin hallinnon kaataminen Yhdysvalloille todella oikea päätös. Toisin sanoen, oliko Saddam Husseinin kaataminen tarpeen, kun tilalle tuli epävakautta ja uusien ääriryhmien, kuten Isisin, nousu? Mikä oli Yhdysvaltain tarkka strategia alueella? Monien mukaan ei ollut riittävää pohdintaa siitä, mitä pitkällä aikavälillä tapahtuu, kun sotilaallinen voima riittää vain osittain, mutta ei pysty luomaan kestävää poliittista järjestystä.

On myös tärkeää ymmärtää, että Irakin sota ei ollut vain yksittäinen tapahtuma, vaan osa suurempaa geopoliittista siirtymää. Yhdysvallat oli tottunut toimimaan maailmanpolitiikan keskiössä, mutta Irak osoitti, että globaalissa ympäristössä, jossa uudet suurvallat nousevat ja alueelliset konfliktit lisääntyvät, yksittäinen valta ei voi hallita kaikkea. Tämä ymmärrys on osa laajempaa keskustelua Yhdysvaltain roolista maailmassa ja siitä, onko sen strategia edelleen kestävää 2000-luvun monimutkaisessa kansainvälisessä ympäristössä.

Irakin sota ei siis ollut vain yksittäinen sotilaallinen konflikti; se oli osa laajempaa keskustelua siitä, kuinka suurvallat voivat vaikuttaa maailmaan ja miten globaalin vallan käyttö voi epäonnistua. Yhdysvallat ei voinut yksinään muuttaa Lähi-idän dynamiikkaa, mutta sen toiminta vaikutti koko alueen ja maailman tulevaisuuteen. Tämä kysymys jää edelleen keskeiseksi, kun pohdimme globaalin turvallisuuden ja ulkopolitiikan strategioita 21. vuosisadalla.

Miten luonto vaikuttaa hyvinvointiimme ja terveydentilaamme?
Miten fotoniikkaa voidaan hyödyntää edistyksellisessä valmistuksessa ja mitä haasteita siihen liittyy?
Miten yleinen suhteellisuusteoria selittää painovoiman ja maailmankaikkeuden alkuperän?
Onko GPT-2-mallin pohjalta tapahtuva tietoaineiston lisäys hyödyllinen lyhyiden tekstien luokittelutehtävissä?
Miten käsitellä vihaa lasten kasvatuksessa ilman vahinkoa?