Trumpin kampanjan aikana vuonna 2016 hän ilmaisi selkeästi halunsa neuvotella Yhdysvaltain kansainvälisiä sitoumuksia uusiksi. Hän piti epäreiluna, että Yhdysvallat puolustaa maita kuten Saudi-Arabia, Japani, Saksa ja Etelä-Korea, ja korosti, että Yhdysvallat ei voi enää kantaa näin suurta taakkaa. Näin ollen hänen näkemyksensä mukaan monet puolustusliitot ja turvallisuussopimukset olivat Yhdysvalloille liian raskaita. Tällaiset näkemykset erosivat merkittävästi perinteisestä Washingtonin ulkopoliittisesta konsensuksesta, joka pitää Yhdysvaltojen roolia maailman turvallisuustakuuna välttämättömänä ja kiistattomana vastuuna.

Trumpin suhtautuminen ydinaserajoituksiin oli myös ristiriitainen. Hän ilmaisi valmiutensa nähdä mahdollisuus ydinaseiden leviämiseen Etelä-Koreassa ja Japanissa, maissa, jotka olivat vuosikymmenien ajan pidättäytyneet kehittämästä omia ydinaseitaan Yhdysvaltain turvallisuustakuiden turvin. Tämä asenne nousi monien kriitikoiden vastustukseen, sillä se haastoi pitkään vakiintuneen Yhdysvaltojen roolin ydinaseiden leviämisen ehkäisemisessä.

Trump puolusti jatkuvasti sopeutumista Venäjään. Hänen useaan otteeseen esittämänsä ajatukset, kuten "Jos voimme tehdä suuren diilin maamme hyväksi ja päästä toimeen Venäjän kanssa, se olisi valtava juttu", olivat ristiriidassa perinteisten republikaanien ulkopoliittisten linjausten kanssa. Myöhemmin, kun ilmenee, että Venäjä oli käyttänyt kyberhyökkäyksiä Yhdysvaltojen vaaleihin vaikuttamiseksi, Trumpin suhtautuminen Venäjään herätti entistä enemmän huolta. Tällainen epäilyttävä yhteistyö Venäjän kanssa oli myös vaikea sulattaa monelle Yhdysvaltain ulkopoliittiselle asiantuntijalle.

Trump hyökkäsi voimakkaasti Yhdysvaltain osallistumiseen vallanvaihtosotiin ja kansakuntien rakentamiseen, joita maa oli harjoittanut erityisesti kylmän sodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Irakissa ja Afganistanissa käydyt sodat olivat saaneet Yhdysvaltain kansalaiset kyyniseksi, ja sotien tulokset olivat olleet karuja. Vaikka kansallinen turvallisuuslaitos piti näitä operaatioita tärkeinä osina Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa, Trumpin puheet sotiivat tätä virallista linjaa vastaan. Hänen kritiikkinsä sodan väsyttämille kansalaisille tarjosi vaihtoehdon, joka ei pelkästään torjunut ulkomaisia sotilaallisia operaatioita, vaan myös kyseenalaisti Yhdysvaltojen roolin maailmansodan jälkeisessä järjestyksessä.

Vastakkainasettelu Trumpin ulkopoliittisten linjausten ja perinteisen Yhdysvaltain ulkopolitiikan välillä herätti huolta siitä, että Yhdysvallat saattaisi vetäytyä maailman politiikasta ja romuttaa liberaalin kansainvälisen järjestyksen, jonka se itse oli rakentanut toisen maailmansodan jälkeen. Yhdysvaltain turvallisuusasiantuntijat, kuten Richard N. Haass ja Thomas Wright, pelkäsivät, että Trumpin linjat voisivat johtaa "kansalliseen eristäytymiseen", jossa Yhdysvallat vetäytyisi kansainvälisistä sitoumuksistaan ja ajautuisi täysin itsenäiseksi toimijaksi, joka ei enää välittäisi muiden valtioiden turvallisuuspolitiikasta.

Kuitenkin presidentiksi tultuaan Trumpin käytäntö oli vähemmän radikaali kuin hänen vaalikampanjassaan esittämät näkemykset. Yhdysvallat sitoutui edelleen puolustamaan Naton jäsenvaltioita, ja Trump laajensi Yhdysvaltain sotilaallista läsnäoloa Itä-Euroopassa. Hän myös otti aktiivisen roolin Ukrainan tukemisessa Venäjän tukemia separatisteja vastaan ja piti yllä puolustussitoumuksiaan Etelä-Koreassa ja Japanissa.

Tämä epäjohdonmukaisuus Trumpin ulkopolitiikassa herätti kysymyksiä siitä, onko hänen ulkopolitiikkastrategiansa todellisuudessa kunnianhimoinen ja johdonmukainen visio, vai pikemminkin ad hoc -poliittista reagointia, joka vaihtelee sen mukaan, millaista julkista tukea se saa. Trumpin ulkopolitiikassa ei ollut yhtä selkeää doktriinia, vaan se vaikutti usein reaktiiviselta ja satunnaiselta. Hänen puheensa viestivät usein vain yleisiä ajatuksia ja olivat täynnä ristiriitaisia signaaleja, mikä teki hänen ulkopoliittisten valintojensa analysoinnista erityisen haasteellista.

Tämän vuoksi Trumpin ulkopolitiikan ja Yhdysvaltain roolin kansainvälisessä järjestyksessä ymmärtäminen edellyttää tarkempaa pohdintaa siitä, miten hänen päätöksentekoprosessinsa poikkesi perinteisestä presidentin toiminnasta. Trump ei ollut erityisen hyvin perehtynyt kansainvälisiin suhteisiin, ja hänen valintansa pohjautuivat enemmän henkilökohtaisiin intresseihin ja julkisen mielipiteen muokkaamiseen kuin syvälliseen geopoliittiseen harkintaan. Tämä saattaa selittää sen, miksi Trumpin ulkopolitiikka ei aina vastannut perinteisiä odotuksia Yhdysvaltojen globaalista vastuusta ja strategiasta.

Mikä muutos ja jatkuvuus Trumpin ulkopolitiikassa?

Trumpin ulkopoliittinen maailmankuva on monessa mielessä ollut jyrkkä ero verrattuna moneen aikaisempaan Yhdysvaltojen presidenttiin. Kuitenkin, huolimatta siitä, kuinka paljon hän on vastustanut status quoa ja pyrkinyt erottumaan perinteisestä ulkopolitiikasta, Trumpin "America First" -visio ei ole vaikuttanut Yhdysvaltojen strategiseen suuntaan niin paljon kuin monet ennakoivat. Suurin osa Trumpin ulkopolitiikasta onkin yllättävän samankaltaista kuin edellisten hallintojen, ja monet hänen toimenpiteistään ovat olleet enemmän jatkumoa kuin radikaalia muutosta. Missä Trump on kuitenkin onnistunut siirtämään ulkopolitiikkaa "America First" -suuntaan, seuraukset ovat olleet huonommat kuin aikaisemmin.

Trumpin ulkopolitiikka ei sovi yksinkertaisesti mihinkään olemassa olevaan kaavaan. Hänen politiikkansa ei ole tarpeeksi johdonmukaista ja selkeää, jotta sen voisi tiivistää johonkin oppiin, kuten Trumanin tai Bushin doktriinit. Trump ei ole realistinen eikä liberaali internationalisti, eikä hän ole myöskään eristäytymisen kannattaja. Trumpin ulkopolitiikan muotoja voisi sen sijaan kuvata nollasummapelinä, Jacksonilaisena nationalismilla ja militarismilla, arvostuksen ja statuksen tavoittelulla sekä autoritaarisilla taipumuksilla, jotka heijastavat hänen henkilökohtaisia piirteitään ja poliittisia impulssejaan.

Trumpin ulkopolitiikassa on kuitenkin ilmennyt muutoksia ja jatkuvuuksia. Trump on muutamissa kriittisissä politiikan alueilla onnistunut vastustamaan paineita sopeutua perinteisiin kaavoihin. Esimerkiksi maahanmuuttopolitiikassa hän on toiminut useiden eri kehyksien, kuten nollasummapelin ja Jacksonilaisen nationalismin, mukaisesti. Hänen maahanmuuttopolitiikkansa, kuten "muslimitukimiskielto" ja Meksikon rajalle lähettämät sotilaat, paljastavat hänen autoritaarisia taipumuksiaan.

Kaupankäynnissä Trumpin protektionistinen näkemys ja talousnationalismi eroavat selvästi aikaisemmista presidentin linjoista. Esimerkiksi Yhdysvaltojen ja Kiinan sekä Euroopan kaupankäynnissä Trump on ajanut talousnationalistista politiikkaa, vaikka samaan aikaan USMCA-sopimus, joka oli hänen hallintonsa neuvottelema korvike NAFTA:lle, ei ole merkittävästi poikennut aikaisemmista sopimuksista.

Merkittävä ero Trumpin lähestymistavassa muihin Yhdysvaltojen hallintoon verrattuna on myös hänen suhtautumisensa monenvälisiin sopimuksiin ja kansainvälisiin järjestöihin. Vaikka Yhdysvallat on aina ollut haluton sitoutumaan kansainvälisiin sopimuksiin, Trump on jättäytynyt erityisesti monista sopimuksista ja järjestöistä, kuten Pariisin ilmastosopimuksesta, Iranin ydinaseohjelmasopimuksesta ja TPP:stä. Tämä heijastaa hänen Jacksonilaisia taipumuksiaan ja haluaan suojella kansallista suvereniteettia.

Trumpin retoriikka ei ole keskittynyt niinkään demokratian ja liberaalien arvojen edistämiseen, vaan hän on enemmänkin korostanut Yhdysvaltojen etuja ja kansallista voimaa. Tämä poikkeaa aikaisemmista presidentin puheista, joissa Yhdysvallat oli usein esittänyt itsensä maailmanliberaalin järjestyksen vaalijana.

Vaikka Trump on useissa kohdissa astunut poikkeuspoluille, hänen ulkopolitiikkansa perusta on edelleen vahvasti primatiassa: kansallisten etujen korostamisessa, voimakkaassa nationalismissa ja monenvälisen yhteistyön torjumisessa. Tällainen ulkopolitiikka tuo Yhdysvaltojen etujen ajamisen etusijalle, mutta se ei ole välttämättä paras tapa edistää maailmanlaajuisia yhteistyösuhteita.

Tulevassa presidentinvaihdossa on tärkeää ymmärtää, että ulkopolitiikan rakenne ei muutu pelkästään presidentin henkilön myötä, vaan siihen vaikuttavat myös byrokraattiset rajoitukset, kotimaan politiikka ja ulkomaisten toimijoiden painostus. Siksi seuraavan presidentin on tärkeää huomioida nämä tekijät, eikä kuvitella, että Trumpin tilalle astuva presidentti välttämättä toisi radikaalia muutosta ulkopolitiikkaan.

Trumpin ulkopolitiikka ei ole ollut pelkästään muutosta. Se on myös jatkumoa Yhdysvaltojen pitkän aikavälin perinteelle, jossa kansalliset intressit ja itsepäinen asema maailmanpolitiikassa ovat olleet keskiössä.

Miten Trumpin ulkopolitiikka heijastaa nationalismia ja militarismia?

Trumpin ulkopolitiikka on ollut ristiriitainen ja monella tavalla vaikeasti määriteltävissä. Yksi merkittävimmistä arvioista on, että presidentti ei ole kehittänyt selkeää ja koherenttia ulkopoliittista strategiaa. Tämä epäselvyys ja eräiden toimien puute ovat olleet keskeisiä piirteitä hänen presidenttikautensa alusta alkaen. Hänen kommenttinsa ja toimensa ovat usein olleet keskenään ristiriidassa, mikä on tehnyt hänen ulkopoliittisen linjansa vaikeasti ennustettavaksi. Esimerkiksi Trumpin käsitykset Kiinasta ja Pohjois-Korean tilanteesta ovat muuttuneet huomattavasti sen jälkeen, kun hän on saanut tarkempia tietoja asiasta. Alun perin hän oli sitä mieltä, että Kiina on ratkaiseva tekijä Korean niemimaan kriisin ratkaisussa, mutta myöhemmin hän itse myönsi, että tilanne on monimutkaisempi kuin hän oli kuvitellut.

Trumpin asiantuntemus ulkopolitiikasta on myös herättänyt huolta, sillä monet liittolaiset ympäri maailmaa ovat päätyneet siihen, ettei presidentti ole kyennyt kehittämään tarvittavaa "oppimiskäyrää". Tämä ei ole jäänyt huomaamatta ulkomaisilta diplomaateilta, jotka ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että Trump ei tule koskaan kehittymään luotettavaksi kumppaniksi kansainvälisissä suhteissa. Tämä arvio on vahvistettu useiden kokeneiden amerikkalaisten poliitikkojen, kuten senaattori Bob Corkerin, kommenteissa. Corker oli alun perin Trumpin tukija, mutta myöhemmin hän kritisoi presidentin toimintaa kovin sanoin, jopa kutsuen Valkoista taloa "aikuisten päivähoitokeskukseksi". Tämä ilmensi Trumpin hallituksen sisäistä kaaosta ja kyvyttömyyttä vakauttaa tilanne.

Vaikka Trumpin ulkopolitiikka ei ole ollut selkeästi määritelty tai johdonmukainen, on selvää, että hänen ajattelutapansa voidaan liittää vahvasti nationalistisiin suuntauksiin. Trumpin kansallinen "America First" -ajattelu ei ole eristäytyvää tai vetäytyvää, kuten perinteinen eristäytymispolitiikka, vaan se on pikemminkin sotilaallisesti ja militaristisesti suuntautunut. Trumpin ideologia korostaa ylpeyttä ja valmiutta reagoida voimakkaasti ulkomaisten uhkien, kuten Yhdysvaltojen "kunnian" loukkaamisen tai tahtojen vastustamisen, edessä. Trumpin retoriikka ei ole ollut pelkästään passiivista, vaan hän on jatkuvasti valmis asettamaan uhkauksia ja koventamaan linjaansa, mikä heijastaa hänen käsitystään siitä, että vain kovuus voi tuottaa tuloksia kansainvälisissä suhteissa.

Erityisesti Trumpin suhteet autoritaarisiin johtajiin, kuten Venäjän presidentti Vladimir Putiniin, Pohjois-Korean Kim Jong Uniin, ja Turkin Recep Tayyip Erdoğaniin, ovat herättäneet huomiota. Trump on ilmiselvästi arvostanut heidän kovaa otettaan vallan käytössä ja on ollut halukas kohentamaan suhteita heidän kanssaan, vaikka tämä on ristiriidassa perinteisten liittosuhteiden ja Yhdysvaltojen arvojen kanssa. Hänen tapansa suhtautua diplomatiaan ja liittolaisten kanssa käytyyn vuoropuheluun on ollut epäluuloinen ja jopa vihamielinen.

Trumpin kansallismielinen asenne ei kuitenkaan ole rajoittunut pelkästään ulkopolitiikkaan. Se ulottuu myös hänen talouspolitiikkaansa, joka on ollut protektionistista ja vastustanut vapaakauppaa. Trumpin talouspolitiikka on heijastanut hänen haluaan suojella Yhdysvaltojen taloutta globaaleilta kilpailijoilta, erityisesti Kiinalta. Hän on myös pyrkinyt rajoittamaan maahanmuuttoa, erityisesti sellaisten henkilöiden kohdalla, jotka hän kokee uhkaksi Yhdysvaltojen kulttuurille ja yhteiskunnalle.

Vaikka Trumpin toimia on usein tulkittu eristäytyviksi ja jopa realistisiksi, hänen politiikkansa ei todellisuudessa ole ollut lähempänä niitä perinteisiä käsityksiä, joita realistinen koulukunta kansainvälisissä suhteissa esittää. Realismi korostaa usein maltillista ja varovaista lähestymistapaa ulkopolitiikassa, mutta Trumpin toimet ovat ennemmin olleet aggressiivisia ja painottaneet voiman käyttöä. Hän on eristäytynyt niin monista tärkeistä kansainvälisistä instituutioista, että hänen politiikkansa on ollut pikemminkin vastakkaista realismille kuin sen mukaisia.

Trumpin hallinto on ollut jatkuvassa jännitteessä ja kaaoksessa, eikä hänen ulkopolitiikkansa ole ollut johdonmukaista. Tämä voi johtua siitä, että hänellä ei ole ollut selkeää ja syvällistä ymmärrystä monimutkaisista kansainvälisistä suhteista. Vaikka hänellä on ollut omat käsityksensä siitä, miten Yhdysvaltojen pitäisi toimia maailmassa, hänen lähestymistapansa on ollut usein enemmän impulsiivista kuin rationaalista.

Tällaisessa ympäristössä Trumpin ulkopolitiikka on väistämättä ollut vaikeasti ennakoitavissa ja usein ristiriitaista. Kuitenkin, vaikka hän ei ole ollut valmis oppimaan syvällisesti ulkopolitiikasta, hänen asenteensa ja ideologiansa ovat vaikuttaneet merkittävästi siihen, miten hän on toiminut kansainvälisellä kentällä. Trumpin maailmanpolitiikan kokonaistavoitteet ovat jääneet epäselviksi, mutta hänen käsityksensä "Amerikka ensin" -ajatuksesta on ollut keskiössä hänen toiminnassaan.

Miten Kiinan ja Yhdysvaltojen taloussuhteet vaikuttavat maailmantalouteen ja globaalin politiikan dynamiikkaan?

Yhdysvaltain ja Kiinan väliset taloussuhteet ovat olleet keskeinen keskustelunaihe globaalissa politiikassa jo pitkään. Erityisesti Donald Trumpin hallinnon aikana kauppapoliittiset toimet Kiinaa vastaan ovat korostuneet, mikä on saanut aikaan monimutkaisia taloudellisia ja diplomatiaan liittyviä vaikutuksia. Trumpin hallinto on muun muassa asettanut tulleja Kiinalle, joiden arvo ylittää 250 miljardia dollaria, ja on uhannut kaksinkertaistaa tämän summan, ellei Kiina tee merkittäviä kauppakompromisseja. Vaikka Kiina todella käyttää epäoikeudenmukaisia kauppakäytäntöjä, on tärkeää ymmärtää, että Yhdysvaltain tiukka kauppapolitiikka saattaa sekä liioitella ongelman suuruutta että jättää huomiotta Yhdysvaltojen ja Kiinan välisten taloussuhteiden valtavan arvon.

Yhdysvaltojen ja Kiinan välinen kauppa oli vuonna 2017 yhteensä yli 635 miljardia dollaria, mikä on valtava etu molemmille maille ja yksi maailman tärkeimmistä kahdenvälistä kauppasuhteista. Kiinalaiset yritykset investoivat vuonna 2016 yli 50 miljardia dollaria Yhdysvaltain yksityiselle sektorille, mikä loi yli 200 000 työpaikkaa Amerikassa. Tässä yhteydessä on myös huomattava, että Yhdysvallat ja Kiina ovat molemmat hyötyneet merkittävästi toistensa taloudellisesta vuorovaikutuksesta.

Vaikka Trumpin hallinnon asettamat tullit Kiinan tavaroille ovat aiheuttaneet merkittäviä taloudellisia tappioita molemmille maille, ja erityisesti auto-, teknologia- ja maatalousalat ovat kokeneet suurimman iskun, on tärkeää kysyä, onko tämä lähestymistapa todella edistänyt Yhdysvaltojen pitkän aikavälin taloudellisia etuja. Esimerkiksi Yhdysvaltain yritykset, jotka valmistavat puolijohteita, ovat huolissaan tuoteturvallisuudesta ja immateriaalioikeuksien varastamisesta. Vaikka kauppasopimuksissa on painotettu Kiinan sitoutumista ostamaan yli biljoona dollaria Yhdysvaltain tavaroita ja palveluja, korkeat tuotantokustannukset Yhdysvalloissa voivat johtaa siihen, että monet yritykset joutuvat avaamaan uusia tehtaita Kiinaan, antaen näin Kiinan hallinnolle enemmän valtaa Yhdysvaltain yrityksistä. Tämä voi osaltaan pahentaa Yhdysvaltain huolia toimitusketjujen haavoittuvuuksista ja kauppataseen epätasapainosta.

Kiinan epäoikeudenmukaiset kauppakäytännöt eivät kuitenkaan ole ainoastaan Kiinan ongelma. Yhdysvallat itsekin saa enemmän valituksia Maailman kauppajärjestöltä (WTO) kauppapolitiikan rikkomisista kuin mikään muu maa, Kiinaa lukuun ottamatta. Kiina on myös historiallisesti osoittanut parempaa valmiutta noudattaa sääntöjä, kun valituksia on esitetty. Tämä viittaa siihen, että diplomaattinen lähestymistapa Kiinaan, joka keskittyy kauppapolitiikan kompromissien neuvottelemiseen, voisi olla hyödyllisempi kuin kauppasodan aloittaminen, joka vain pahentaa Kiinan vastatoimia ja tuo taloudellisia haittoja molemmille osapuolille.

Yksi keskeisimmistä tekijöistä Kiinan käyttäytymisen ymmärtämisessä on se, että monet Kiinan toimet, kuten laivaston kehittäminen ja laajat alueelliset vaatimukset Etelä-Kiinan merellä, johtuvat maan kokemusperäisestä taloudellisesta ja sotilaallisesta epävarmuudesta. Kiina ei ole poikkeus siinä mielessä, että suuret nousevat taloudet tekevät joskus kiistanalaisia tai epäoikeudenmukaisia liiketoimia tullakseen taloudellisesti vahvemmiksi. Yhdysvallat itse toimi samoin noustessaan maailman suurimmaksi taloudeksi, ja vastaavaa käyttäytymistä voidaan odottaa myös Kiinalta, joka väistämättä joutuu vähentämään tällaisten käytäntöjen merkitystä taloudellisen kehityksen edetessä.

Kiinan ja Yhdysvaltojen väliset jännitteet eivät ole pelkästään taloudellisia. Politiikassa ja turvallisuusasioissa Trumpin hallinnon aggressiivinen retoriikka on luonut riskejä, jotka voivat johtaa pitkäaikaiseen kilpailuun, jota Yhdysvallat ei välttämättä voi voittaa tai johon sillä ei ole varaa. Hegemonisten siirtymien, joissa valta siirtyy hallitsevasta valtiosta nousevalle haastajalle, riski on suuri ja helposti kärjistyy, usein pienistä kiistasta, joka eskaloituu odottamatta laajempaan konfliktitilanteeseen. Kiinalle asetettu jyrkkä linja voi tuottaa ennemmin haitallisia seurauksia kuin tuoda ratkaisua. Liian kovaa linjaa noudattamalla Yhdysvallat voi itse ajaa itsensä tilanteeseen, jossa se tekee vihollisen Kiinasta ennen kuin Kiina edes ryhtyy toimimaan vihollisena.

Tällaisen jännitteen aikana Yhdysvaltain liittoutumiset Itä-Aasiassa ovat vahvistuneet Trumpin hallinnon aikana. Esimerkiksi Yhdysvallat on antanut selkeän sitoumuksen puolustaa Filippiinejä, mikäli niitä uhkaa aseellinen hyökkäys Etelä-Kiinan merellä. Tämä laajentaa aiempaa tulkintaa Yhdysvaltojen ja Filippiinien keskinäisestä puolustussopimuksesta ja tuo Yhdysvallat entistä enemmän mukaan alueellisiin kiistoihin, joiden kansallinen turvallisuusmerkitys Yhdysvalloille on vähäinen. Tämä voi kuitenkin lisätä riskiä yllättävistä ja eskaloituneista konflikteista, eikä ole lainkaan varmaa, että Kiinan alueelliset vaatimukset saataisiin peruutettua pelkästään Yhdysvaltojen tukilauseilla.

Lopuksi on muistettava, että vaikka Kiinan taloudellinen ja poliittinen nousu herättää monia huolia, sen toiminnan ja poliittisten strategioiden kehitys seuraa pitkälti samoja kaavoja kuin muiden suurten maiden kohdalla, jotka ovat kokeneet samanlaista taloudellista ja sotilaallista kasvua. Talouden kehityksen myötä Kiina todennäköisesti vähentää joidenkin epäoikeudenmukaisten käytäntöjensä merkitystä ja siirtyy kohti taloudellista käytäntöä, joka on vähemmän ristiriidassa muiden valtioiden kanssa.

Miten Yhdysvallat Lähestyi Kiinan Suurvalta-Identiteettiä ja Al-Qaidan Kasvua?

Kiinan ja Yhdysvaltojen välinen suhde 1990-luvulla oli täynnä jännitteitä, mutta samalla se oli merkittävä geopoliittinen testitilanne Yhdysvaltojen ulkopolitiikalle. Clintonin hallinnon alussa Kiina oli noussut taloudellisesti ja sotilaallisesti, ja monet asiantuntijat pitivät sitä tulevaisuuden suurvaltana, jonka rooli globaaleissa asioissa oli vääjäämätön. Vaikka Clintonin hallinto varoitti Kiinan ihmisoikeustilanteesta, se valitsi käytännön, joka pyrki integroimaan Kiinan kansainväliseen yhteisöön. Tämä valinta ei ollut yksiselitteinen ja herätti kritiikkiä sekä liberaaleilta että konservatiiveilta. Kritiikki keskittyi erityisesti siihen, että Kiinan tukeminen taloudellisesti saattoi uhata Yhdysvaltain työmarkkinoita, ja että Kiinan ihmisoikeusrikkomukset jäivät huomioimatta.

Kiinan kaupallinen ja taloudellinen nousu oli kuitenkin lähes väistämätöntä, ja Clintonin ulkopolitiikka keskittyi osittain siihen, miten Kiina saataisiin osaksi lännen muotoilemaa kansainvälistä järjestystä. Kiinan liittäminen Maailman kauppajärjestöön (WTO) vuonna 2001 oli osa tätä suurempaa strategiaa, ja sen myötä Kiina sai paikkansa maailman suurimpien talouksien joukossa. Clintonin johdolla Yhdysvallat uskoi, että Kiinan sulauttaminen kansainvälisiin taloudellisiin rakenteisiin voisi estää sen mahdollisen eskaloitumisen väkivaltaiseksi suurvallaksi, joka olisi eristäytynyt ja tyytymätön.

Kiinan nousu ei kuitenkaan ollut ainoa merkittävä ulkopoliittinen haaste Clintonin kaudella. Samalla, kun Yhdysvallat pyrki hallitsemaan Kiinan roolia, Lähi-idässä nousi uusi uhka: al-Qaeda ja sen johtaja Osama bin Laden. Al-Qaidan ja muiden islamististen terroristiryhmien vastustaminen oli Yhdysvalloille vaikea ja pitkä prosessi, joka alkoi jo 1980-luvulla, kun Yhdysvallat tuki Afganistanin vastarintaa Neuvostoliiton miehitystä vastaan. Bin Laden, joka oli itse taistellut Neuvostoa vastaan, käänsi vihansa Yhdysvaltoja vastaan 1990-luvulla, erityisesti Yhdysvaltojen sotilaallisen läsnäolon vuoksi Saudi-Arabiassa ja sen liittoutuneiden tukemisen vuoksi Israelin kanssa. Al-Qaeda oli aluksi pieni ryhmä, mutta se kasvoi ja yhdisti radikaaleja islamistisia taistelijoita eri puolilta maailmaa.

Bin Ladenin motiivit ja viestit saivat yhä enemmän huomiota 1990-luvun loppupuolella. Hänen julkiset puheensa ja al-Qaidan terrori-iskut alkoivat saada lännen ja erityisesti Yhdysvaltojen huomion. Vaikka Yhdysvallat oli seurannut al-Qaidan toimintaa ja yrittänyt estää sen hyökkäyksiä, terroristi-iskut jatkuivat. Vuonna 1998 lähes samanaikaiset iskujen Yhdysvaltojen diplomaattisiin edustustoihin Nairobissa ja Dar es Salaamissa saivat maailmalle selkeämmän kuvan siitä, mitä al-Qaeda oli kykenevä tekemään. Näiden iskujen jälkeen Yhdysvallat pyrki painostamaan Taliban-hallintoa Afganistanissa, joka antoi bin Ladenille turvapaikan. Vaikka Yhdysvallat pyrki tuhoamaan al-Qaidan tukikohtia ja eliminoimaan sen johtajia, se ei onnistunut.

Vuonna 2000 al-Qaidan uhka oli yhä tärkeämpi keskustelunaihe, mutta se ei saanut tarpeeksi huomiota Yhdysvaltain ulkopolitiikassa ennen syyskuun 11. päivän iskuja. Clintonin hallinnon viimeisinä kuukausina varoitettiin Yhdysvaltojen haavoittuvuudesta terrorismille, mutta vasta syyskuun 11. päivän iskut saivat aikaan todellisen muutoksen Yhdysvaltain turvallisuus- ja ulkopolitiikassa. Al-Qaidan ja sen johtajan Osama bin Ladenin asema maailmanlaajuisena uhkana muuttui todellisuudeksi, jota ei voitu enää sivuuttaa.

Tässä on tärkeää huomata, että Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa leimasi jatkuva tasapainoilu suurvaltasuhteiden ja globaalien uhkien välillä. Kiinan taloudellinen nousu ja Al-Qaidan terroriuhka olivat kaksi eri maailmanlaajuista kehityskulkua, jotka kuitenkin nivoutuivat toisiinsa, kun Yhdysvallat joutui arvioimaan toimintatapojaan niin Itä-Aasiassa kuin Lähi-idässä. Clintonin ulkopoliittinen linja oli pragmaattinen ja perustuivat pitkälti ajatukseen siitä, että Yhdysvaltojen oli estettävä Kiinan eristäytyminen ja samalla torjuttava terrorismin uhkaa globaaleissa mittakaavoissa.

Mikä tekee monikeskustutkimuksista tehokkaita ja miten ne eroavat yksittäisistä tutkimuksista?
Miten hoitaa lymfedemaa ja siihen liittyviä liikunta-ongelmia syöpäpotilailla?
Kuinka maalata ilmeikkäitä kasvoja: nenän ja suun rakentaminen vesiväreillä
Mikä tekee kirkkomatkailusta ainutlaatuisen kokemuksen?
Mitkä ovat tehokkaimmat lämmönhallintaratkaisut 2.5D- ja HPC-paketeissa?