Amerikan yhteiskunta koki syvällisiä muutoksia Donald Trumpin presidenttikauden aikana ja sen jälkeen. Tällaisessa murrosvaiheessa on tärkeää kysyä, mitä voimme oppia menneisyydestä ja miten voimme luoda uuden sosiaalisen evankeliumin, joka puuttuu yhteiskunnallisiin epäoikeudenmukaisuuksiin ja rakentaa sillan kohti parempaa tulevaisuutta.

Trumpin aikakausi toi esiin monia ongelmia, jotka ovat vaivanneet Amerikkaa jo pitkään: epätasa-arvo, poliittinen polarisaatio, ja materialistinen maailmankuva, joka on syrjäyttänyt hengellisyyden ja yhteiskunnallisen vastuun. Näiden haasteiden keskellä syntyy kysymys, voidaanko kristinusko tarjota ratkaisun, joka tuo toivoa ja muuttaa yhteiskunnan suuntaa.

Uuden sosiaalisen evankeliumin rakentaminen vaatii kykyä nähdä uskonnon ja politiikan välinen yhteys uudella tavalla. Amerikan historia on täynnä esimerkkejä siitä, kuinka uskonnolliset liikkeet ovat nousseet vaatimaan muutoksia yhteiskunnassa. Musta sosiaalinen evankeliumi, joka syntyi Yhdysvalloissa 1800-luvun lopulla ja saavutti huippunsa Martin Luther King Jr:n johdolla 1960-luvulla, oli esimerkki siitä, kuinka hengellisyys voi kohdata yhteiskunnallisia epäkohtia ja luoda uudenlaista vapautta ja oikeudenmukaisuutta. Valitettavasti tämä liike joutui vetäytymään taustalle 1980-luvulta alkaen, kun markkinatalous ja taloudellinen liberalismi saivat vallan.

Trumpin aikakausi oli pohjimmiltaan reaktio tähän kehitykseen. Se oli aikakausi, jossa yhteiskunta siirtyi yhä enemmän materiaaliseen ajatteluun ja yksilön oikeuksien korostamiseen. Tämä on johtanut yhä suurempiin eriarvoisuuksiin, joissa varakkaat elävät täysin erillään köyhistä, ja yhteiskunnallista vastuuta kannetaan entistä vähemmän. Tällaisessa ympäristössä on tärkeää pohtia, miten kristinusko voi palauttaa yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja toivon.

Uuden sosiaalisen evankeliumin pitäisi tarjota vastarinta tämän materialismin valtaan. Se voisi nousta uskonnon ja yhteiskunnallisen toiminnan välistä tilaa, jossa korostetaan vastuunottoa ja yhteisön tärkeyttä. Kirkon rooli ei voi enää olla vain hengellinen lohtu, vaan sen pitäisi toimia aktiivisesti yhteiskunnallisten epäoikeudenmukaisuuksien korjaamiseksi. Tällainen evankeliumi ei ole pelkkä ajatus tai idea, vaan se on käytännön työtä, joka ilmenee toiminnassa ja suhteissa ihmisiin. Kirkon tehtävä on olla siellä, missä köyhyys ja epäoikeudenmukaisuus kukoistavat, ja tuoda esiin Jumalan rakkaus sekä lähimmäisenrakkaus arjen tasolla.

Tärkeää on ymmärtää, että tämä uusi sosiaalinen evankeliumi ei ole vain reaktio Trumpin aikakauteen, vaan se on osa syvempää ja jatkuvaa prosessia. Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ja ympäristönsuojelu eivät ole hetkellisiä tavoitteita, vaan ne ovat elintärkeitä osia uskonnollisesta vastuusta, joka ulottuu ajasta ja paikasta riippumatta. Tämän evankeliumin tulee olla elävä ja jatkuvasti kehittyvä, koska se ei ole pelkästään teologinen opinkappale, vaan se on myös käytännön elämäntapa, joka voi muuttaa yhteiskunnan.

Tässä ajassa on erityisen tärkeää ottaa huomioon, että uskonnon ja politiikan erottaminen ei ole enää vaihtoehto. On tunnustettava, että nyky-yhteiskunnassa uskonto voi tarjota vastapainoa yhä voimistuvaan materialismiin. Se voi olla voima, joka tuo ihmiset yhteen, taistelee eriarvoisuutta vastaan ja edistää kestävää yhteiskuntaa, jossa ihmisarvo, lähimmäisenrakkaus ja yhteisön hyvinvointi ovat keskiössä.

Kirkon tulisi jälleen löytää paikkaan, jossa se voi puhua yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolesta, ilman pelkoa siitä, että se menettää hengellistä uskottavuuttaan. Sosiaalinen evankeliumi ei ole vain reaktiota nykypäivän epäoikeudenmukaisuuksiin, vaan se on myös mahdollisuus luoda parempi huominen – huominen, joka juontaa juurensa kristinuskon syvistä perinteistä ja arvostaa yhteisön merkitystä kaikilla tasoilla.

Miten uskonnollinen nöyryys ja ekumeenisuus voivat muokata nykypäivän uskoa?

Uskonnollinen vakaumus on monin tavoin historiallisesti ja kulttuurisesti määräytynyt, ja sitä tulee kunnioittaa sen aikakauden saavutusten vuoksi. On tärkeää miettiä, pitäisikö meidän päästää irti menneistä uskomuksista ja omaksua uusia näkemyksiä, vai pitäisikö meidän pitää kiinni niistä, ajatellen niitä menneisyyden lahjana, joka on annettu meille. Tämä on myös näkökulma, jonka vaimoni, antropologi, usein tuo esiin. Usko on osin aikakautensa tuote, sillä elävä uskonto (ja jopa Jumala) ilmenee aina kulttuurissaan. Jokainen uusi sukupolvi joutuu omaksumaan uskonsa uudelleen kulttuuriinsa. Mutta mitä uusi sosiaalinen evankeliumi tulee olemaan Trumpin aikakauden jälkeen? Miten kristillinen humanismi tullaan muodostamaan? Ja tulee se koskaan näyttelemään merkittävää roolia julkisessa elämässä?

Ihmisten taipumus itsepetokseen ja liialliseen itseluottamukseen tekee varovaisuudesta omien uskomustemme ja vakaumuksemme suhteen tärkeää. Tähän liittyen viittaan osittain Charles Kimballin teokseen When Religion Becomes Evil. Fundamentalististen kristittyjen (tai muslimien, hindujen tai israelilaisten siirtolaisten) sietämätön ylimielisyys on yksi suurimmista vastalauseista nykyuskonnolle. Siksi uskonnollinen vakaumus on vahvempaa ja suositeltavampaa, kun se on tasapainotettu nöyryydellä. Nöyryys on paras vastalääke hengelliseen itserakkauteen ja uskonnolliseen fanaattisuuteen. Se ei tarkoita moraalista relativismia tai ajattelematonta suvaitsevaisuutta, vaan sitä, että voimme uskoa absoluuttiseen totuuteen ilman, että pitäydymme omien teologisten ja moraalisten määritelmien absoluuttisuuteen. Kirjoituksemme ei ole Jumalan oma käsiala. Emme voi vangita Jumalaa tai esittää jumaluutta kuin eksoottista perhosta, joka on suljettu omaan kokoelmaamme tai huolellisesti kirjoitettuihin sivuihimme. Totuuden väittäminen rationaalisesta Jumalan käsityksestä voi turmella uskonnollisen asenteen ja muuttaa pyrkimyksemme jumalallisiin käsityksiin epäjumalanpalvonnaksi.

Ylimielisyydestä on lyhyt matka itsepetokseen, ja sieltä helposti vainoharhaisuuteen ja toisten vainoamiseen. Nöyryys tunnistaa eron Jumalan puhumisen ja meidän puhumisemme välillä – meistä saattaa tuntua, että Jumala kuulostaisi juuri meiltä, jos Hän puhuisi. Nöyrä epäily tarkoittaa, että tasapainotamme hengellistä kuuliaisuuttamme järkiperäisellä pohdinnalla ja yhteisön hengellisellä kuulemisella. Näin vältymme helposti uskomasta liikaa itsevarmojen johtajien tarjoamaa "totuutta". Nöyryys pitää meidät siitä, ettemme kirjoita Jumalan aikarajoja omiin kalentereihimme ja vaadi, että Jumalan täytyy saapua juuri silloin kuin olemme päättäneet. Nöyryys estää meitä piirtämästä rajoja sille, kummalla puolella Jumala on ja ketkä jäävät Jumalan ulkopuolelle. Nöyryys ei identifioi Jumalaa maamme, aikamme, itsen, luokan, sukupuolen tai seksuaalisen suuntautumisen kanssa. Nöyryys on valmiutta kuulla Jumalan ääni odottamattomista huulista ja nähdä Hänen läsnäolonsa odottamattomissa kasvoissa, kunnioittaen Jumalan läsnäoloa muuallakin maailmassa. Nöyryys estää meitä uskomasta, että olemme täydellisesti saapuneet perille. Se ei salli meidän väittää, että viimeinen sanamme on Jumalan viimeinen sana.

Toinen tapa tarkastella uskonnollista vakaumusta on sen omistaminen suuremmalle inklusiivisuudelle. Voiko uusi sosiaalinen evankeliumi olla tarpeeksi laaja? Uskonnollinen energia tulisi käyttää suurempien piireiden luomiseen. Jeesus ympäröi itsensä yhteiskunnan syrjäytyneiden kanssa – naiset, ulkomaalaiset, julkiset syntiset, veronkantajat ja Rooman miehitysjoukot – ja söi ja joi heidän kanssaan. Uuden testamentin Apostolien tekojen alkuvaiheissa apostoli Pietari kokee vision, joka johtaa hänet ymmärtämään, että etniset rajat, ympärileikkaus ja ruokarajoitukset täytyy jättää taakse, sillä kristinusko avautuu maailmalle. Jumalan silmissä kaikki on puhdasta, kaikki on kaunista, ja kaikki on taivaan arvoista. Apostoli Paavalin koko lähetyssaarnaaminen vei Jumalan liberalismia julkisesti eteenpäin ja teki sen saataville kaikille, oli kyseessä Jerusalem, Aasia Pienempi, Kreikka tai Rooma. Jumalan kuvan matkiminen on rakkauden laajentamista aivan oman mukavuusalueemme ulkopuolelle. Jumalan vieraslista on aina laajempi kuin kirkon mielikuvitus.

Kristityt eivät ole aina saaneet tätä sanomaa. Ekumeenisuus on erityisesti termi, joka 1900-luvun toisella puoliskolla pyrittiin esittämään kristittyjen yhteisenä perheenä Jumalan edessä. Maailman kirkollinen neuvosto oli yritys ilmaista kirkon transcendentaalista yhteyttä historiassa ja vastata Jeesuksen rukoukseen, että kaikki Häntä seuraavat "olisi yhtä" (Joh. 17:11). Kaikki kirkot voitaisiin kuvitella Pyhän Hengen yhteisöksi, jossa monimuotoisuus, ei erimielisyys, on se, mitä juhlitaan. Protestanteilla, jotka olivat historiassa tunnettuja hajaannuksistaan ja toistensa väheksymisestä, oli mahdollisuus kutsua toisiaan veljiksi ja sisariksi. Myöhemmin katolilaisetkin kokeilivat tätä. Vaikka suurin osa katolisista maallikoista piti tätä tervetulleena, paavit Johannes Paavali II ja Benedictus XVI kokivat tarpeelliseksi täsmentää, että vain Roomalaiskatolinen kirkko on ainoa todellinen näkyvä kristinuskon ilmentymä maan päällä ja protestantit on merkittävä erotettavaksi puutteellisina sukulaisina.

Ekumeenisuus ei aluksi ollut vain sisäistä kristillistä yhteyttä, vaan se laajeni myös eri uskontojen väliseksi liikkeeksi. Eri uskontojen edustajat alkoivat käydä vuoropuhelua keskenään. Nykyisin monissa yhdysvaltalaisissa kaupungeissa on uskonnollisia neuvostoja, joissa eri uskontokuntien papit, kuten protestantit, katoliset, juutalaiset ja muslimit (ja joskus buddhalaiset) kokoontuvat säännöllisesti keskustelemaan ja tekemään yhteisiä projekteja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tai ympäristön hyväksi. Vaikka monet konservatiiviset kristityt eivät osallistu tällaisiin ryhmiin, heidän omien totuusväitteidensä suojelun vuoksi, viime vuosikymmeninä konservatiiviset evankelikaalit ovat liittyneet konservatiivisten katolisten kanssa kulttuurisodan käyntiin ja juutalaisiin Israelin poikkeuksellisuuden puolustamiseksi sekä zionismin vahvistamiseksi.

Endtext

Miten evankelikaalit voivat selviytyä nykytilanteesta?

Evankelikaalit kohtaavat tänä päivänä vakavan identiteettikriisin. Tämä liike, joka alun perin syntyi uskonpuhdistuksen hengessä ja sai alkunsa 1700-luvun herätysliikkeistä, on ajautunut yhä syvempään ristiriitaan modernin maailman ja poliittisten realiteettien kanssa. Erityisesti Yhdysvalloissa evankelikaalinen liike on jakanut itseään niin hengellisesti kuin poliittisesti, ja sen tulevaisuus on epävarma.

Michael Gerson, entinen republikaanien puheenkirjoittaja ja tunnettu evankelikaali, arvosteli nykyisten evankelikaalien taipumusta poliittiseen alistumiseen ja arvosteli erityisesti liikkeen kytkeytymistä presidentti Trumpiin. Gersonin mukaan evankelikaalit olivat valmiita uhraamaan oman moraalisen arvokkuutensa poliittisten etujen saavuttamiseksi, mikä loi kuvaa uskonnollisesta liikkeestä, joka ei enää ajanut yleistä hyvää, vaan etsi ainoastaan omia etujaan.

Tämä ajatus heijastuu myös muilta evankelikaalisilta ajattelijoilta, kuten Tim Kelleriltä, joka koki, että nykyisin evankelikaali on synonyymi tekopyhälle. Tämä heijastaa suurempaa huolta siitä, kuinka evankelikaalien uskonpolitiikka on kietoutunut rotu-, kansallisuus- ja sukupuolten tasa-arvoon liittyviin kysymyksiin, minkä vuoksi monet kysyvät, onko evankelikaalisella liikkeellä enää aitoa hengellistä tarkoitusta vai onko se pelkkä poliittinen väline.

Evankelikaalien poliittinen ja sosiaalinen liikehdintä sai käänteen 1980-luvulla, kun presidentti Ronald Reagan aloitti suoran yhteydenpidon evankelikaalien kanssa, tarjoten heille poliittisia etuja vastineeksi uskonnollisesta tuesta. Billy Graham, joka oli tunnettu hengellisistä saavutuksistaan, siirtyi ajan myötä poliittiselle kentälle, ja hänen poikansa Franklin Graham yhdessä Jerry Falwell Jr:n kanssa nousivat poliittisiksi vaikuttajiksi. Tämä oli merkki evankelikaaliliikkeen muutoksesta, jossa hengellinen vaikutusvalta alkoi sekoittua poliittiseen peliin.

Tämä kehitys oli osa laajempaa kulttuurista ja sosiaalista muutosta, jonka keskiössä oli Amerikan protestanttinen sosiologi ja yhteiskuntatieteilijä Walter Rauschenbusch. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun "sosiaalinen evankeliumi" liike, joka syntyi vastauksena Yhdysvaltojen teollistumiseen ja kapitalistiseen epäoikeudenmukaisuuteen, ei vain käsitellyt yksilön pelastusta, vaan myös yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa. Se oli reaktio aikakauden suuriin taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin ongelmiin: lasten työvoiman hyväksikäyttöön, työviikkojen pituuteen, elämiseen riittävään palkkaan ja ympäristön saastumiseen.

Kuitenkin vaikka 1930-luvulla ja myöhemmin monet sosiaalisen evankeliumin ihanteet toteutuivat osittain, erityisesti Franklin Rooseveltin Uuden Neuvoston ja Lyndon Johnsonin Suuren Yhteiskunnan politiikoissa, liike itsessään alkoi kadota 1980-luvulla. Tämä oli myös Reaganin aikakauden alkua, jolloin uskonnollisten arvojen ja poliittisen vallan suhde tiivistyi entisestään.

On tärkeää huomata, että vaikka sosiaalinen evankeliumi oli laajasti liitetty sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja työläisten puolustamiseen, sen juuret ovat myös mustassa evankeliumissa, jonka juuret olivat Amerikan rotusorron jälkeisessä ajassa. Martin Luther King Jr:n sosiaalinen evankeliumi ja W.E.B. DuBoisin ajattelun vaikutus näkyivät erityisesti 1960-luvun kansalaisoikeusliikkeessä. Tämä liike ei pelkästään vaatinut mustan väestön oikeuksia, vaan vaati myös syvällistä hengellistä ja sosiaalista muutosta, joka ei olisi voinut tapahtua ilman hengellisen yhteisön aktiivista osallistumista.

Tänään evankelikaalit ovat ajautuneet vaikean kysymyksen eteen: miten säilyttää uskonnollinen aitous ja samalla ymmärtää ja kohdata maailmanlaajuiset sosiaaliset ja poliittiset ongelmat? Yksi keskeinen kysymys on se, voiko evankelikaalinen liike jäädä uskolliseksi perinteiselle "yksilön pelastuksen" käsitykselle, vai onko evankelikaalinen kirkko vastuussa myös rakenteellisista ongelmista, kuten köyhyydestä, rotusorron torjumisesta ja ympäristönsuojelusta?

Evankelikaaliliikkeen haasteet eivät rajoitu vain Yhdysvaltoihin, vaan ne heijastuvat laajasti muihin maihin, joissa liikkeellä on vahva vaikutus. Keskeinen kysymys on se, voivatko evankelikaalit maailmanlaajuisesti kääntyä pois poliittisesta populismista ja löytää tilaa hengelliselle todellisuudelle, joka ottaa huomioon sekä yksilön pelastuksen että yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden?

Uudet yhteisöt ja uskon rooli: Voiko kirkko ja usko muuttua aikamme tarpeiden mukaan?

Yhteisöjen synty ja kehitys ovat aina olleet kiinteästi sidoksissa aikansa arvoihin ja tarpeisiin. Kun tarkastelemme kirkon ja uskonnon roolia nyky-yhteiskunnassa, on huomattava, että niin kirkot kuin uskonnolliset yhteisöt ovat monin tavoin muuttuneet ajan saatossa. Aikaisemmin yhteisöt olivat tiiviitä, jäsenet elivät yhteisesti, omistivat yhteiset varat ja vaativat kollektiivista moraalista vastuuta. Nykyään, kun yksilöllisyys ja itsensä toteuttaminen ovat nousseet keskiöön, yhteisöjen merkitys ja malli ovat murroksessa.

Kirkko, kuten monet muutkin instituutiot, on kokenut oman arvovaltansa ja asemansa heikkenemisen. Utopistinen ajattelu, joka rakensi ja vahvisti yhteisöjä ja sosiaalisia rakenteita, on antanut tilaa utilitaristiselle ajattelulle, jossa korostetaan yksilön vapautta ja autonomiaa. Tämän kehityksen myötä on jäänyt varjoon se tärkeä ymmärrys, että hyvän yhteiskunnan, saati uuden maapallon, rakentaminen on mahdollista vain uusien yhteisöjen ja yhteisen päämäärän kautta, jossa hyödynnetään yhteiskunnallista pääomaa yhteisen hyvän edistämiseksi.

Nykypäivän kirkko, sen rooli ja merkitys, ovat jälleen kerran pohdinnan alla. Tällöin herää kysymys: Voimmeko me, tämän kirjan lukijat, tulla uuden ajan edelläkävijöiksi, yhteisöjen luojiksi, jotka vievät eteenpäin Kristuksen opetuksia ja luovat uudenlaisen yhteiskunnan? Tämä on kysymys, jonka pohtiminen voi olla alku jollekin suurelle.

Erityisesti 1900-luvun loppupuolelta alkaen on tullut esiin ristiriitaisia näkökulmia yhteisöjen ja kirkon tehtävistä. Vaikka monet uskontoon liittyvät aloitteet ovat saaneet tukea valtiolta, on silti syntynyt pelko siitä, että uskoon perustuvat aloitteet voivat toimia pikemminkin pienten, yksityisten hyväntekeväisyysohjelmien kaltaisina "laastareina", jotka estävät suurempien, rakenteellisten muutosten syntymistä. Näitä aloitteita ei tulisi nähdä vain hyväntekeväisyytenä, vaan niiden pitäisi olla myös välineitä suuremman yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon edistämiseksi.

Sosiaaliset aloitteet, jotka liittyvät uskoon, voivat kuitenkin toimia monella tapaa yhteiskunnan hyväksi. Ne tarjoavat vertailukelpoisia vaihtoehtoja valtion tarjoamille palveluille ja voivat joskus olla jopa tehokkaampia kuin monet valtion ohjelmat. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että uskonnollisten yhteisöjen pitäisi jäädä yksinomaan hyväntekeväisyyteen, vaan niiden tulisi olla mukana myös laajemman yhteiskunnallisen muutoksen edistämisessä.

Tärkeää on myös huomata, että vaikka yhteisöjen rooli on muuttunut, meillä on yhä mahdollisuus luoda ja tukea yhteisöjä, jotka toimivat nykyajan tarpeiden mukaan. Nyky-yhteiskunnan muutos on yhä mahdollinen, ja kuten historia on osoittanut, muutokset alkavat usein pienistä ryhmistä, jotka ymmärtävät yhteisen päämäärän ja jakavat yhteisiä arvoja. Tällöin ei ole enää kyse vain henkilökohtaisista valinnoista ja yksilöllisistä oikeuksista, vaan koko yhteiskunnan ja sen rakenteiden uudistamisesta.

Yhteisöjen voima piilee yhteisten unelmien ja päämäärien jakamisessa. Tällöin ei ole kyse vain siitä, kuinka monta ihmistä on valmiita tukemaan tiettyä ajatusta, vaan myös siitä, kuinka tämä ajatus voi muuttaa yhteiskunnan perusrakenteita. Jos tarpeeksi suuri osa yhteiskunnasta ymmärtää ja ryhtyy toimimaan uuden ajatuksen puolesta, voimme nähdä merkittäviä muutoksia yhteiskunnan rakenteissa.

Tässä mielessä kirkon, uskonnon ja yhteisön rooli ei ole vain kristillisten arvojen tai uskon ilmentämistä, vaan myös yhteiskunnallisen ja kulttuurisen muutoksen moottoria. Vain luomalla uudelleen sellaisia yhteisöjä, jotka kykenevät kohtaamaan aikamme haasteet, voimme toivoa luovamme uudenlaista yhteiskuntaa. Uskonnollisten yhteisöjen ja kirkon rooli ei siis ole vain suojella uskonnollista perinnettä, vaan myös edistää muutosta, joka voi koskettaa ja parantaa koko yhteiskuntaa.

Uskonnollisten aloitteiden ei tulisi olla vain pyhien paikkojen yksityistä pyhittämistä vaan niiden pitäisi olla osana laajempaa yhteiskunnallista keskustelua. Ne voivat toimia sillanrakentajina, jotka tuovat yhteen erilaisia arvoja ja näkökulmia eri yhteisöistä, ja näin luovat tilaa uudelle ajattelulle. On tärkeää, että uskonnolliset yhteisöt osallistuvat aktiivisesti julkiseen keskusteluun, koska heidän äänenä voi olla juuri se, joka tuo esiin tarpeen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, yhteisön ja muutoksen puolesta.

Miten Jumala toimii oikeudenmukaisuudessa ja taloudessa?

Raamatun Jumala kuvataan usein pelastajana ja vapauttajana, joka tulee heikompien ja sorrettujen tueksi. Tämän ymmärtäminen vaatii kuitenkin syvempää tarkastelua, erityisesti suhteessa talouteen ja yhteiskunnan rakenteisiin. Raamatun Jumalan päämääränä on vapauttaa ihmisiä taloudellisesta sorrosta, ja tämä teema toistuu sekä Vanhan että Uuden testamentin kirjoituksissa.

Vanhan testamentin Exodus kertoo Jumalan johdattavan kansansa orjuudesta vapauteen, ja tämä vapautuminen ei ole vain hengellistä, vaan myös taloudellista. Tämä Jumalan vapauttava toiminta ei ole sattumaa, vaan se on osa Jumalan näkyvää ja näkyttämätöntä suunnitelmaa, joka on kietoutunut yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen. Raamatun mukaan Jumala ei hyväksy taloudellista sortoa vaan on jatkuvasti huolissaan sorrettujen puolesta. Tämä ei ole pelkästään hengellistä vapautusta, vaan se on myös taloudellinen uudistus, joka ilmentyy erityisesti käskyssä lunastaa maa ja palauttaa se sen alkuperäiselle omistajalle. Tässä korostuu oikeudenmukaisuuden periaate, joka asettaa kaikkien yhteisön jäsenten hyvinvoinnin keskiöön.

Uudessa testamentissa Jeesus ilmenee Jumalan inkarnaationa maan päällä, ja hänen elämänsä ja toimintansa ilmentävät sitä, kuinka Jumala haluaa tehdä sovinnon maailman kanssa. Jeesus ei vain opeta hengellisiä periaatteita, vaan hän myös haastaa vallalla olevia taloudellisia ja sosiaalisia rakenteita. Hän astuu sellaisiin paikkoihin ja tilanteisiin, jotka yhteiskunta pitää epäpuhtaina tai kiusallisina. Jeesus ei pelkästään puhu köyhille ja sorretuille, vaan hän myös asettaa itsensä heidän rinnalleen. Hänen elämänsä ja kuolemansa viestivät siitä, että Jumalan valtakunnan periaatteet ovat käänteisiä verrattuna nykyisiin yhteiskunnallisiin normeihin. Tähän kuuluu se, että taloudellista menestystä ei pidetä Jumalan hyväksynnän merkkinä, vaan päinvastoin: köyhyyteen, sairauteen ja yhteiskunnalliseen epäoikeudenmukaisuuteen reagointi on Jumalan tahdon mukaista.

Apostoli Paavali vie tämän Jumalan vapauttavan liikkeen kansainväliseksi liikkeeksi, joka ei rajoitu yhteen kansakuntaan tai kulttuuriin. Hän kertoo, että Jumalan armo ja ystävyys eivät ole varattuja vain tietyille ihmisille, vaan se on tarjolla koko ihmiskunnalle. Paavalin opetus "oikeutuksesta armosta uskon kautta" haastaa sen, että ihmiset voivat tulla Jumalan yhteyteen ilman, että he täyttävät minkäänlaista ulkoista vaatimusta. Tällöin Jumalan armo ei ole sidottu yhteiskunnan tai talouden sääntöihin vaan on kaikille vapaa lahja. Paavalin mukaan Jumalan valtakunta ei ole vain hengellinen paikka, vaan se on todellisuus, joka tulee näkyväksi tässä maailmassa: ihmiset, jotka elävät Jumalan armosta, elävät myös yhteiskunnassa, jossa ei ole eroja tai eriarvoisuutta.

Tässä yhteydessä on kuitenkin tärkeää ymmärtää, että Raamatun sosiaalinen oikeudenmukaisuus ei ole yksinkertaista taloudellista tasapainoa tai markkinatalouden sääntöjen mukauttamista uskonnollisiin normeihin. Se on paljon radikaalimpaa: se haastaa itse taloudellisten ja sosiaalisten rakenteiden perustan. Raamattu ei kutsu meitä vain parantamaan nykyisiä järjestelmiä, vaan se kutsuu meitä luomaan uudenlaisen yhteiskunnan, joka perustuu armoon, oikeudenmukaisuuteen ja tasa-arvoon.

On myös huomattava, että vaikka monet kristityt pyrkivät luomaan uskon, joka on yhteensopiva taloudellisten ja poliittisten voimien kanssa, Raamatun viesti on radikaalimpi. Se ei ole yhteensopiva sen kanssa, että yhteiskunnan ja talouden oikeudenmukaisuus olisi yksinomaan markkinoiden ohjaamaa tai valtion säätämien lakien varassa. Raamatun mukaan se on Jumalan käden työtä, ja tämä käsi on usein näkymätön, mutta ei vähemmän todellinen. Tämä viittaa siihen, että taloudellinen ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus eivät ole vain inhimillisen pyrkimyksen tuloksia, vaan Jumalan interventioita, jotka usein rikkovat taloudellisia ja poliittisia rajoja.

Jumalan vapauttavan liikkeen kieltäminen tai sen vähättely nykyajan yhteiskunnassa merkitsee, että olemme unohtaneet Jumalan todellisen luonteen. Tällöin Jumalan sijaan nostetaan esiin markkinatalouden periaatteet tai jopa poliittiset ideologiat, jotka erottavat ihmisiä toisistaan sen sijaan, että yhdistäisivät heidät. Tämä on osittain syy siihen, miksi monet nykyajan kristityt pelkäävät radikaalia sosiaalista oikeudenmukaisuutta, sillä se horjuttaa vakiintuneita yhteiskunnallisia rakenteita ja vaatii aktiivista muutosta.

Jumalan toiminta ei ole vain hengellistä pelastusta, vaan se on myös yhteiskunnallista ja taloudellista vapautusta, joka asettaa ihmiset tasavertaisiksi Jumalan edessä. Tällöin ei riitä, että yksittäinen ihminen onnistuu omassa elämässään – koko yhteisön on elettävä Jumalan armosta, joka tarkoittaa oikeudenmukaisuutta, tasa-arvoa ja solidaarisuutta. Tämä Jumalan valtakunta on näkyvä jo täällä maan päällä, ja sen periaatteet haastavat meidät elämään maailmassa, joka ei perustu pelkästään taloudellisiin voimiin, vaan rakkauteen, oikeudenmukaisuuteen ja armon jakamiseen.

Gröbner-pohjakannan ja homomorfismien laskenta: Algoritmit ja sovellukset
Miten Edgar Degas loi intiimin tunnelman teoksessaan The Dancing Class?
Mongolian gerbilin sairaudet ja kasvaimet
Miten sanojen ja lauseiden rakenne muodostetaan?
Tekstidatan laajentamisen menetelmät ja niiden soveltaminen