Amokin ilmiö on herättänyt paljon keskustelua ja kiinnostusta etenkin sen jälkeen, kun se on tullut osaksi laajempaa kulttuurista ja yhteiskunnallista keskustelua. Termi "amok" juontaa juurensa Maleesian taistelutaktiikoihin, joissa sotilaat hyökkäsivät vihollisiaan kohti ilman huolta omasta turvallisuudestaan ja pyrkivät surmaamaan mahdollisimman monta vastustajaa. Heidän huutamansa sota-huuto "Amok" kuvasti tätä raivoisaa, järjetöntä käytöstä. Nykyään, Maailman terveysjärjestö (WHO) määrittelee amokin käytöksen "spontaaniksi ja ennakoimattomaksi raivoksi", joka ilmenee äkillisenä, toisia kohtaan suunnattuna tappavina tai vakavasti tuhoavina tekoina ilman selkeää laillista tai poliittista tarkoitusta.

Yksi tärkeä ero, joka erottaa amokin ja terrorismitapahtumat toisistaan, on tekojen taustalla oleva motivaatio ja kohteet. Terroristeilla on tyypillisesti selkeä poliittinen agenda, jonka vuoksi he valitsevat uhrinsa: tavallisesti siviilit, joita ei ole suoraan kytketty heidän taisteluun. Tavoitteena on pelon kylväminen ja yhteiskunnallisten muutosten aikaansaaminen. Toisaalta amokin tekijät, vaikka heidän tekonsa saattavat olla yhtä järjettömiä ja tuhoisia, toimivat henkilökohtaisemmista syistä. He voivat rajoittaa uhrinsa lähimmäksi ympäristöönsä, kuten perheeseen, ystäviin tai entisiin koulukavereihin. Usein amokin tekijän teot ovat seurausta pitkään kypsyneistä henkilökohtaisista ongelmista tai turhautumisesta, eivät poliittisista syistä.

Terroristeja ja amok-tekijöitä yhdistää se, että molemmat ryhmät voivat toteuttaa äärimmäisiä väkivallantekoja, jotka saavat suuren huomiota, mutta heidän motiivinsa ja päämääränsä eroavat toisistaan ratkaisevasti. Terroristit valitsevat uhreja, joiden he kokevat olevan osaa järjestelmää tai yhteiskuntaa, jonka he haluavat horjuttaa. Heidän motiivinsa on usein poliittinen, ideologinen tai uskonnollinen, ja heidän tekonsa voivat olla osa laajempaa, suunniteltua kampanjaa. Amokin tekijät puolestaan voivat hyödyntää samaa väkivallan kieltä, mutta he eivät yleensä pyri saamaan yhteiskunnallista tai poliittista muutosta vaan keskittyvät henkilökohtaisiin tuntemuksiin, kuten vihanpurkauksiin, turhautumiseen ja kostoon.

Tässä kontekstissa on huomioitava, että amokin ja terrorismiin liittyvien tekojen luonne saattaa toisinaan sekoittua, erityisesti silloin, kun tekijät eivät anna selkeitä vihjeitä omista motiiveistaan. Joissain tapauksissa, kuten El Pasossa vuonna 2019 tapahtuneessa oikeistopopulistisessa hyökkäyksessä, poliisit ja tutkijat eivät pidä tekoa "vain" amok-tekona, vaan se on tunnistettu oikeistopopulistiseksi terrorismiksi. Tässä tapauksessa tekijä oli kirjoittanut manifestin, jossa hän "perusteli" tekoaan kansallismielisin ja rasistisilla näkökulmilla, joissa hän pyrki puuttumaan maahanmuuton ja vähemmistön asemaan.

Amokin ja terrorismi-iskujen ero ilmenee myös tekijän psykologisessa tilassa ja toiminnan suunnitelmallisuudessa. Terroristit ovat yleensä valmiita toteuttamaan hyvin suunniteltuja ja perusteltuja iskukokonaisuuksia, joissa heidän motiivinsa on joko poliittinen, uskonnollinen tai ideologinen. He voivat valmistella tekojansa pitkiä aikoja ja haluavat vaikuttaa yhteiskunnallisesti. Amokin tekijä sen sijaan toimii usein äkillisesti ja impulsiivisesti, ilman pitkän aikavälin suunnitelmia. Amok-tekijän teot saattavat olla seurausta hetkellisestä psykologisesta kriisistä tai vihanpurkauksesta, ja he voivat valita uhrit satunnaisesti tai henkilökohtaisista syistä.

Psykologisesti tarkasteltuna amokin tekijöillä voi olla taustallaan vakavia mielenterveysongelmia, mutta heidän käytöksensä ei ole rationaalista eikä sitä voida usein ennustaa etukäteen. Heidän tekonsa eivät pyri laajentamaan poliittista agendaa tai saamaan yhteiskunnallista huomiota, vaan ne ovat usein itsetuhon ja henkilökohtaisen koston ilmentymiä. Tällaisessa mielentilassa tekijät saattavat kokeilla oman tilanteensa kärjistämistä ääritiloihin, joissa he tekevät epätoivoisia tekoja voidakseen ilmaista turhautumisensa.

Terroristien ja amok-tekijöiden psykologiset profiilit eroavat toisistaan selvästi. Terroristit voivat kokea itsensä "suojelijoina" tai "vapauttajina", jotka taistelevat suuremman yhteiskunnallisen muutoksen puolesta. He uskovat, että heidän väkivaltansa on osa suurempaa poliittista tai ideologista taistelua. Amokin tekijät puolestaan saattavat olla henkisesti järkkyneitä yksilöitä, joiden tekojen taustalla on henkilökohtaisia epäonnistumisia, yhteiskunnallisia pelkoja tai henkistä kärsimystä, eikä heidän teoillaan ole samanlaista laajempaa poliittista tai yhteiskunnallista tavoitteellisuutta.

Tämän eron ymmärtäminen on äärimmäisen tärkeää yhteiskunnalle, koska se vaikuttaa siihen, miten yhteiskunta reagoi ja käsittelee tällaisia tekoja. Jos amokin tekijät luokitellaan pelkästään mielenterveyshäiriöisiksi yksilöiksi, jäävät huomiotta yhteiskunnalliset tekijät, jotka saattavat edesauttaa tällaisten tekojen syntyä. Samalla kuitenkin on tärkeää olla varovainen luokitellessa kaikkia yksittäisiä väkivallantekoja pelkiksi "mielenterveyshäiriöiden" ilmentymiksi, koska se voi hämärtää tekojen todellisia syitä ja jättää huomiotta laajemmat poliittiset ja ideologiset tekijät, jotka saattavat liittyä niihin. Tämä erottelu voi myös auttaa viranomaisia ja tutkijoita ymmärtämään paremmin, millä tavoin estää ja ehkäistä tällaisia tekoja tulevaisuudessa.

Miten yksittäiset äärioikeistolaiset terroristit luovat uhkaa ja miksi heitä ei ole huomioitu tarpeeksi?

Äärioikeistolaisen terrorismi on pitkään jäänyt varjoon islamilaisen terrorismiin verrattuna, vaikka yksittäisten toimijoiden aiheuttama uhka on kasvanut. Tämä on osaltaan johtanut siihen, että monia äärioikeistolaisia iskuja ei ole nähty terrorismina, vaan yksittäisinä hulluuden ja väkivallan tekoina. Yksittäinen tekijä voi kuitenkin nykyään tehdä suurta tuhoa ilman laajaa organisaatiota, kuten on nähty Norjassa ja Uudessa-Seelannissa.

Norjalainen Anders Behring Breivik, joka 22. heinäkuuta 2011 surmasi 77 ihmistä, on yksi esimerkki siitä, kuinka äärioikeistolainen yksinäinen susi voi aiheuttaa äärettömän suurta kauhua. Hänen tekojensa jälkeen alettiin pohtia, tulisiko terrorismi määritellä laajemmin, ottaen huomioon myös äärioikeiston uhat. Breivikin väkivallan oikeuttaminen omilla poliittisilla ja kulttuurisilla käsityksillään oli vain jäävuoren huippu, sillä hänen tekojensa jälkeen äärioikeistolaiset iskut saivat enemmän huomiota. Breivik itse oli yksittäinen toimija, joka ei ollut tunnettu poliisille ennen hyökkäystään. Tällä oli suuri vaikutus siihen, miten turvallisuusviranomaiset alkoivat tarkastella yksittäisten tekijöiden kykyä aiheuttaa tuhoa, ilman että tarvitsivat siihen laajaa organisoitua verkostoa.

Samankaltaista ilmiötä havaittiin 15. maaliskuuta 2019 Uudessa-Seelannissa, jossa 29-vuotias australialainen Brenton Tarrant tappoi 51 henkilöä ja haavoitti useita muita hyökkäyksessä moskeijoihin Christchurchissa. Hänen hyökkäyksensä, joka oli suunniteltu ja esitetty täysin globaalilla tasolla, oli aivan samanlainen esimerkki yksittäisen toimijan mahdollisuuksista aiheuttaa massiivista tuhoa. Tarrantin hyökkäyksestä tuli erityisen järkyttävä, sillä hän itse kuvasi hyökkäyksen live-lähetyksenä Facebookissa. Tarrant oli ottanut vaikutteita Breivikistä ja hänen "manifestoistaan", ja hän käytti samoja tyylejä ja retoriikkaa kuin edeltäjänsä. Tässä yhteydessä olisi tärkeää huomioida, että nämä manifestit ja julkaisut internetissä ovat olleet merkittävä osa äärioikeistolaisten iskua, sillä ne eivät ainoastaan oikeuta väkivaltaa, vaan myös inspiroivat uusia potentiaalisia tekijöitä.

Tarrant ei tuntenut mitään syyllisyyttä teoistaan, ja kuten Breivik, hän piti itseään vapaustaistelijana, joka puolusti lännen kulttuuria ja identiteettiä islamilaiselta "hyökkäykseltä". Tämä ajattelutapa näkyi myös muissa vastaavissa iskuissa, kuten 3. elokuuta 2019 El Pasossa, jossa Patrick Crusius tappoi 20 henkilöä väittäen hyökkäyksen olevan vastaisku "hispaanien hyökkäykselle" Texasissa. Crusius oli julkaissut oman manifestinsa "8chan"-alustalla, samoin kuin Tarrant oli tehnyt ennen hyökkäystään. Tarrantin ja Crusiuksen kaltaisten henkilöiden ajattelua yhdistää uskomus lännen kulttuurien ja etnisten ryhmien väistymisestä, jota he pitävät uhkana valkoiselle, kristilliselle lännen identiteetille.

Näitä "postnationalisteja" terroristeja yhdistää ajatus, että he taistelevat vieraiden kulttuurien ja islamin leviämistä vastaan. He kokevat, että lännen yhteiskunta on syöksymässä tuhoon kulttuurisen ja etnisen "korvautumisen" myötä. Tämä ajattelu on erityisen voimakkaasti esillä sellaisissa maissa, joissa on perinteisesti koettu turvallisuutta ja rauhaa, kuten Norja ja Uusi-Seelanti. Tarrantin ja Breivikin kaltaiset iskut järkyttivät näitä maita, joissa ei oltu valmistautuneita tällaisiin terroritekoihin. Nämä iskujen jälkeiset pohdinnat ovat esimerkkejä siitä, kuinka yhteiskunnat voivat aliarvioida äärioikeiston uhan ja miten poliittinen keskustelu voi muuttaa suhtautumista yksittäisiin toimijoihin.

Näiden tapahtumien taustalla oleva ideologia ei ole pelkästään puolustautumista "ulkopuolisia" kulttuureja vastaan, vaan siihen liittyy myös halu kyseenalaistaa lännen perusarvot, kuten demokratia, tasa-arvo ja monikulttuurisuus. On tärkeää huomata, että äärioikeiston manifestit ja ideologiat leviävät nykyisin yhä enemmän digitaalisilla alustoilla. Tämä on aiheuttanut sen, että niin sanottujen "yksinäisten susien" on helpompi jakaa ajatuksiaan ja saada tukea muilta, jotka jakavat samanlaisen maailmanlaajuisen käsityksen "uhasta". Tämä globaali ideologinen verkosto tekee vastatoimien suunnittelusta entistä vaikeampaa ja monimutkaisempaa.

Äärioikeistolaisen terrorismiin liittyvä uhka on todellinen ja usein aliarvioitu. Yksittäisten toimijoiden vaarallisuus on kasvanut, ja siksi turvallisuusviranomaisten on alettava suhtautua vakavammin äärioikeistoon ja sen mahdollisuuksiin toimia eristyksissä ja itsenäisesti. Tämä tarkoittaa myös sitä, että on tarkasteltava paitsi fyysisiä uhkia, myös ideologisia ja digitaalisten alustojen kautta tapahtuvia vaikutuksia, jotka voivat johtaa väkivaltaan ja terroritekoihin. Äärioikeistolaisen väkivallan juuret eivät ole vain yksittäisissä tapahtumissa, vaan laajemmassa kulttuurisessa ja poliittisessa kontekstissa, jossa monikulttuurisuus ja demokraattiset arvot koetaan uhkaksi.

Miten Breivikistä tuli "yksinäinen susi" ja mitä voimme oppia hänen radikalisoitumisestaan?

Anders Behring Breivik on yksi Euroopan tunnetuimmista terroristeista, joka järjesti Osloon ja Utøyaan kohdistuneet pommi-iskut ja joukkomurhan vuonna 2011. Hänen tarinansa on monin tavoin poikkeuksellinen, mutta samalla se heijastaa laajempia yhteiskunnallisia ja poliittisia ilmiöitä, jotka vaikuttavat nykyajan radikalisoitumisprosessiin. Breivikin tapaus on saanut laajaa huomiota, koska se nostaa esiin kysymyksiä yksilön ideologisesta kehityksestä, mediassa tapahtuvasta vaikuttamisesta ja väkivallan rationalisoinnista.

Breivikin radikalisoituminen ei ollut satunnainen tai äkillinen, vaan pikemminkin pitkä prosessi, joka tapahtui pääasiassa Internetissä. Hän oli internetin aktiivinen käyttäjä, joka vietti tuntikausia päivässä tutkien äärioikeistolaisten ideologioiden ja salaliittoteorioiden syövereitä. Kuitenkin hänen radikalisoitumisensa ei ollut yksinkertaista poliittista suuntautumista, vaan se oli sekoitus monia tekijöitä, kuten suurta narsismia, historiallista romantiikkaa ja vastareaktiota modernille yhteiskunnalle. Breivik käytti aikansa myös luomalla itseään sankariksi, joka oli valmiina puolustamaan "Eurooppaa" ja sen perinteitä islamilaisilta uhkilta.

Hänen manifestinsa, jonka hän nimitti prameasti "2083: Euroopan itsenäisyyden julistus", oli eräänlainen kirjallinen rakennelma, jossa Breivik yhdisti omat ajatuksensa olemassa oleviin äärioikeistolaisiin teorioihin ja jopa plagioi merkittävästi muiden henkilöiden tekstejä. Tämä manifesti oli enemmänkin itsetunnon ja poliittisen ulostulon väline kuin syvällinen ideologinen puheenvuoro. Breivik ei ollut innovatiivinen ajattelija, vaan hän toisti vanhoja ajatuksia, kuten sen, että "kulttuurimarxismi" ja "muslimit" olivat Euroopan suurimpia uhkia.

Radikalisoituminen ei kuitenkaan ollut vain ideologinen prosessi. Breivik käytti tietoisesti hyväkseen modernin teknologian tarjoamia mahdollisuuksia levittää ajatuksiaan. Hänen verkkosivustonsa, YouTube-videot ja sosiaalisen median käyttö olivat osa hänen strategiaansa saavuttaa mahdollisimman laaja yleisö. Tämä on nykyajan terrorismille ominaista: yksilöt voivat helposti saada näkyvyyttä ja tukea maailmalla, ja väkivalta voi saada uusia, lähes virtuaalisia ilmenemismuotoja. Hän ei pelkästään suorittanut väkivaltaa, vaan halusi myös muokata yleistä mielikuvaa itsestään ja teoistaan.

Kuitenkin Breivikin toimintaa ei voi selittää pelkästään hänen poliittisella ideologiallaan tai hänen käyttämällään väkivallan tekniikalla. Hänen tekojensa taustalla oli myös psykologisia tekijöitä, kuten narsismi ja megalomania. Hän kuvasi itseään "pahimpana ultranationalistisena terroristina toisen maailmansodan jälkeen" ja piti itseään Euroopan pelastajana. Hänen psykopaattiset piirteensä ilmensivät häntä henkilökohtaisella tasolla, mutta myös poliittisessa kontekstissa hän käytti tätä narsismia manipuloidakseen yleistä mielipidettä. Breivik oli hyvin tietoinen siitä, kuinka hänet nähtiin, ja pyrki tietoisesti muokkaamaan tätä kuvaa.

Vaikka Breivikin toiminta oli selkeästi poliittisesti motivoitunutta, hänen psyykkinen tila ja persoonallisuushäiriöt olivat myös keskeisiä tekijöitä, jotka vaikuttivat hänen kykyynsä ymmärtää tekojensa seurauksia. Lääkärinlausunnot hänen oikeudenkäynnissään erosivat toisistaan: toiset asiantuntijat pitivät Breivikiä paranoidisen skitsofreenikon toiminnana, kun taas toiset näkivät hänet yksinkertaisesti desosiaalisen persoonallisuuden omaavana henkilöinä. Hän oli kyvykäs suunnittelemaan ja toteuttamaan iskun tarkasti, mutta hänen käytöksensä oli enimmäkseen kylmä ja välinpitämätön.

Breivikin tapaus avaa meille monia kysymyksiä yksilön radikalisoitumisesta, mutta myös yhteiskunnan roolista tässä prosessissa. Radikalisoituminen ei tapahdu tyhjiössä, vaan se on monimutkainen ilmiö, johon vaikuttavat sekä yksilön psykologiset piirteet että laajemmat sosiaaliset ja poliittiset olosuhteet. Breivikin tarina on muistutus siitä, kuinka ääriliikkeet voivat käyttää hyväkseen nykyaikaisen teknologian tarjoamia mahdollisuuksia manipuloida ja levittää viestejään. Se myös korostaa sitä, kuinka tärkeää on ymmärtää yksilön psykologiset ja ideologiset motiivit radikalisoitumisen takana, jotta voimme ehkäistä tulevia väkivaltaisia tekoja.

Virtuaaliset Alustat ja Oikeistopopulistinen Ääriliike: Miksi Viranomaiset Eivät Näe Ongelmaa

Tässä maassa, toisin kuin Saksassa, tutkivilla viranomaisilla oli mainetta esimerkillisestä työskentelystä. Kuitenkin, Sonbolyn kaltaiset henkilöt jatkoivat toimintaansa virtuaalisessa, maahanmuuttovastaisessa yhteisössä, jonka seurauksena oli kuolemanvakavia seurauksia. Vaikka kymmeniä ammattilaisia, kuten tutkijoita ja etsiväviranomaisia, oli työnsä ääressä, olettamus oli, että Steam oli harmiton pelialusta, joka ei saanut riittävästi huomiota vakavan väkivallan mahdollisuudelle. Yhtä käsittämätöntä oli, että viranomaiset tiesivät Sonbolyn sähköpostitilin olevan yhdysvaltalaisen yrityksen yahoo.com:n alaisuudessa, mutta saksalaiset viranomaiset eivät olleet aloittaneet tiedusteluja Yhdysvaltoihin. Oikeistopopulistinen väkivalta sivuutettiin ja vähäteltiin Sonbolyn tapauksessa, ja vaikka tiedustelupalvelut olisivat voineet nostaa varoituksen oikeistopopulismista, mitään ei tapahtunut. EUROPOL, joka vuosittain tarkastelee oikeistopopulismin ja terrorismin suuntauksia, olisi voinut ottaa tapauksen käsittelyynsä. Vuoden 2016 raportista käy ilmi, että oikeistopopulistinen väkivalta suuntautui yhä enemmän pieniin ryhmiin ja yksilöihin, mutta Sonbolya ei mainittu.

Tänä päivänä monet viranomaiset näkevät äärioikeistolaisen ekstremismin edelleen pitävän itseään perinteisistä ryhmistä, kuten skinheadeista ja muista vastaavista yhteisöistä, ja että se ei voisi esiintyä näennäisesti harmittomilla pelialustoilla. Kuitenkin juuri tällaiset virtuaaliset ympäristöt ovat nykyään äärioikeistolaisen väkivallan kannalta keskeisiä, eikä viranomaisilla ole vielä riittävästi ymmärrystä siitä, millaisia riskejä tämä käyttäytyminen tuo mukanaan. Tässä vaiheessa viranomaisten käsitys äärioikeistosta ei ole pysynyt ajan tasalla. Lähes identtinen tilanne on näkyvissä myös muualla, kuten islamilaisessa ekstremismissä, jossa ryhmittymät voivat olla hajautuneita, mutta yhtä lailla vaarallisia. Viranomaiset, jotka edelleen soveltavat 1980- ja 1990-lukujen käsityksiä äärioikeistolaisista liikkeistä, eivät ole täysin valmistautuneita nykyiseen tilanteeseen, jossa äärioikeistolaista väkivaltaa voidaan edistää yksittäisten toimijoiden tai pienryhmien kautta.

Virallisessa keskustelussa on kuitenkin jatkuvasti aliarvioitu se, että Sonbolyn kaltaiset henkilöt voivat olla äärioikeistolaisia, vaikka he eivät olisikaan virallisesti liittyneet mihinkään puolueeseen tai organisaatioon. Saksan Baijerin sisäministeri Joachim Herrmann on toistuvasti yrittänyt väittää, ettei Sonboly ollut äärioikeistolainen, koska hänellä ei ollut mitään näyttöä puolueen tai organisaation jäsenyydestä. Tätä väitettä vastaan poliisin ja oikeuslaitoksen koulutuksessa on huomioitu, että kuka tahansa voi ajautua äärioikeistolaiseen äärimmäisyyteen ilman virallista jäsenyyttä.

Virkamiesten ja median näkökulma siitä, että maahanmuuttajataustaiset henkilöt eivät voi olla oikeistopopulisteja, on myös ongelmallinen. Tämä kysymys nousee erityisesti esiin, kun tarkastellaan Sonbolyn taustaa. Baijerin sisäministerin jatkuvat toteamukset siitä, kuinka maahanmuuttajataustaisen henkilön ei pitäisi voida ajautua oikeistopopulistiksi, luovat yksinkertaistettuja ja harhaanjohtavia käsityksiä siitä, miten äärioikeistolaiset ajatussuunnat voivat syntyä. Tässä on syytä muistaa, että äärioikeistolainen ajattelu ei ole rajoittunut tiettyihin taustoihin tai yhteiskuntaluokkiin, vaan se voi juurtua mihin tahansa yhteiskunnan osaan.

Virtuaaliset alusta, kuten Facebook, Twitter ja muut pelialustat, tarjoavat yksilöille mahdollisuuden levittää äärimmäisiä ja väkivaltaisia viestejä ilman, että se saa riittävästi huomiota. Facebook on myöntänyt, että sen on tullut tehdä enemmän äärimmäisten viestien torjumiseksi paineen alla viranomaisilta. EU on myös vaatinut, että Facebook ja muut kilpailijat poistavat tällaisia sisältöjä entistä nopeammin. Facebook on käyttänyt automaattista ohjelmointia äärimmäisten viestien tunnistamiseen, mutta suuria kysymyksiä herättää edelleen, kuinka tehokkaasti nämä toimet todella estävät väkivallan ja äärioikeistolaisen propagandan leviämistä.

Samaan aikaan Facebookin perustaja Mark Zuckerberg on ilmoittanut julkisesti, ettei hän usko, että heidän alustallaan tulisi poistaa postauksia, jotka kieltävät holokaustin tapahtuneen. Vaikka hän itse on juutalainen ja pitää tätä ajattelutapaa syvästi loukkaavana, hän väittää, ettei heidän alustallaan pitäisi estää tällaista sananvapautta, koska kyse on väärinkäsityksistä, ei tahallisista väärin ymmärryksistä. Tämä on ristiriidassa monien asiantuntijoiden ja viranomaisten käsityksien kanssa, jotka katsovat, että äärioikeistolainen ajattelu on syvällä monilla internetin keskustelufoorumeilla.

Vielä huolestuttavampaa on, että Yhdysvallat kieltäytyi liittymästä Christchurchin kansainväliseen aloitteeseen, joka pyrkii estämään äärimmäisen väkivallan leviämistä verkossa. Tämä aloitteet olisi pyrkinyt luomaan globaalin tavan, jolla pyritään estämään väkivaltaisten ääriryhmien propagandan leviäminen sosiaaliseen mediaan. Yhdysvallat perusteli päätöstään perustuslaillisilla huolenaiheilla, mutta se voi viestiä siitä, että suurilla internet-yhtiöillä on edelleen suuri valta ja vastuu äärioikeiston leviämisen estämisessä.

Äärioikeistolaisen ja militantin toiminnan kasvu virtuaalisilla alustoilla on huolestuttavaa, mutta se ei ole uusi ilmiö. Silti itsehallinta virtuaalisilla alustoilla ei toimi kunnolla, eikä äärioikeistolaisia ryhmiä riittävästi valvota tai rajoiteta. Tässä ympäristössä, jossa äärioikeistolaisten ajatusten leviämisen mahdollisuudet ovat kasvaneet, viranomaisten on kehitettävä entistä tiukempia valvontakäytäntöjä ja valmistauduttava ottamaan huomioon tämä uusi, digitaalinen ja yksilötasolla ilmenevä radikalisoituminen.

Miten yksittäisten toimijoiden oikeistoradikalismi ja väkivalta ilmenevät ja miksi se on haaste viranomaisille?

Oikeistoradikalismista ja yksittäisten toimijoiden väkivaltaisuudesta on tullut vakava turvallisuusuhka, jota on vaikea ennakoida ja estää. Esimerkkeinä voidaan pitää Münchenin tapausta ja monia muita terroritekoja, jotka osoittavat, että ihmiset maksavat hinnan kuulumisestaan vihattuihin ryhmiin. Tämä voi tapahtua niin konkreettisina tekoina kuin myös nimettömästi, esimerkiksi verkkoyhteisöissä. Verkkoyhteisöt, erityisesti äärioikeistolaiset, tarjoavat paikan, jossa yksilöt voivat kohdata toisiaan ja luoda verkostoja, jotka muuten eivät olisi mahdollisia. Tällaiset verkostot voivat tukea ja oikeuttaa toimintaansa, mutta niitä voidaan myös käyttää väkivaltaisten tekojen koordinoimiseen.

Tämä ilmiö liittyy myös väkivaltaisten "yksinäisten susien" kasvuun. Tällaiset yksilöt eivät kuulu mihinkään puolueeseen tai organisaatioon, mutta heidän toimintansa perustuu poliittisiin motiiveihin, kuten rasistisiin näkemyksiin. Kansainvälistyminen ja virtuaalisuus luovat kehyksen, jossa tällaiset äärioikeistolaiset toimijat voivat toimia lähes huomaamatta. Esimerkiksi Münchenin Sonbolyn tapaus paljastaa, kuinka viranomaiset olivat jääneet jäljelle, eivätkä he olleet riittävän valmistautuneita käsittelemään tätä uutta ulottuvuutta. Viranomaiset olivat liiaksi keskittyneet perinteisiin ajattelumalleihin, joissa pyrittiin vähättelemään poliittisten motiivien merkitystä väkivallanteoissa.

Poliittisesti motivoituneet teot, kuten Sonbolyn tapaus, jäävät helposti huomaamatta, koska viranomaiset pyrkivät de-politisoimaan ne. Tällöin voidaan väittää, että kyseessä on vain henkisesti sairastunut henkilö, jonka teon syyt johtuvat henkilökohtaisista ongelmista, kuten koulukiusaamisesta. Tämä lähestymistapa vähentää tarpeellista ja epämiellyttävää keskustelua yhteiskunnan vastuusta ja vaikeuttaa sen ymmärtämistä, miksi tällaiset teot tapahtuvat. Yksilöt, kuten Sonboly, ovat erityisen herkkiä kokemiensa vääryyksien vuoksi. He tulkitsevat arkipäiväiset tilanteet nöyryytyksiksi ja loukkauksiksi, jotka voivat johtaa väkivallantekoihin.

Tämä ilmiö on osittain seurausta polarisoivasta keskustelusta, erityisesti maahanmuuttopolitiikasta. Kun maahanmuuttoa ja pakolaiskriisiä käsitellään äärimmäisyyksiin vietynä, se luo maaperää väkivallalle. Erityisesti ne, joilla on mielenterveysongelmia, voivat löytää syyllisiä ja kohteita omalle ahdistukselleen ja projisoida oman kärsimyksensä vähemmistöihin. Tämä on nähtävissä oikeistopopulististen puolueiden ja liikkeiden toiminnassa, jotka usein hyödyntävät terroritekoja omiin poliittisiin tarkoitusperiinsä. Esimerkiksi "Alternative für Deutschland" (AfD) käytti heti Münchenin hyökkäyksen jälkeen tilaisuutta hyväkseen, puhumalla islamilaisesta maahanmuuton uhkasta ilman, että odotti viranomaisten selvityksiä.

On tärkeää huomata, että oikeistoradikaali väkivalta ei ole vain reaktio maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen, vaan myös kansallisissa keskusteluissa käsitellään jatkuvasti kiistellyt teemat, jotka syventävät yhteiskunnan jakautumista. Yksilöt, jotka tuntevat itsensä syrjäytyneiksi tai loukatuksi yhteiskunnassa, saattavat omaksua äärioikeistolaisen ajattelun, jossa väkivalta on keino purkaa omaa turhautuneisuuttaan ja vihan tunteitaan.

Keskustelu terrorismista on usein supistettu yksilön psykologisiin ongelmiin. Tämä lähestymistapa ei kuitenkaan riitä selittämään väkivaltaa kokonaisuudessaan. On selvää, että tällaiset teot eivät synny vain tunteista tai vääristä illuusioista, vaan ne ovat huolellisesti suunniteltuja ja toteutettuja. Esimerkiksi Breivik ei antanut itseään mieltää sairaaksi tai mielisairaksi, sillä hän ei halunnut, että hänen teolleen annettaisiin psykologista selitystä. Hänelle kyse oli poliittisesta viestistä, jonka hän halusi maailmalle lähettää.

Terroristeilla on usein pitkään ennen tekoaan selkeitä viestejä siitä, mitä he aikovat tehdä, ja he käyttävät niin fyysisiä kuin virtuaalisia kanavia kommunikoidakseen aikeistaan. Esimerkiksi Sonboly käytti verkkopeliyhteisöjä hyväkseen, joissa hän jakoi väkivaltaisia fantasioitaan. Tämä on tyypillistä yksittäisten toimijoiden väkivallalle: he voivat olla avoimia väkivallan ihannoimisessa ja käyttää väkivaltaisia tietokonepelejä harjoittelun ja ratkaisujen etsimisen välineenä. Tällöin yhteiskunnan tulee oppia tunnistamaan varoitusmerkit ja reagoimaan niihin nopeasti, jotta vaaratilanteet voidaan estää ennen kuin ne eskaloituvat.

Yhteiskunnan on tärkeää muistaa, että vaikka yksittäisten toimijoiden väkivalta voi tuntua olevan irrallista ja henkilökohtaista, sen taustalla on aina poliittisia motiiveja ja laajempi yhteiskunnallinen konteksti. Yksilöt, jotka kokevat syrjäytyneisyyttä, epäoikeudenmukaisuutta tai vääryyttä, voivat helposti kohdistaa vihansa vähemmistöihin ja heikommassa asemassa oleviin ryhmiin. Siksi äärioikeiston verkostojen ja yksittäisten toimijoiden väkivalta ei ole vain yksilön ongelma, vaan yhteiskunnan ongelma, johon kaikkien tulisi kiinnittää huomiota ja reagoida.

Miten projektin hallinta ja muutokset vaikuttavat budjetointiin ja riskienhallintaan?
Miten koneoppimisen aktiivinen oppiminen voi parantaa tekstin luokittelua?
Kuinka arvioimme asioita ja ilmiöitä: Hyvä ja huono, eläimet ja ruoka kielikuvissa