Taloustiede nykyisessä valtavirtamuodossaan on muodostunut esteeksi yhteiskunnallis-ekologiselle murrokselle, ei sen välineeksi. Talouden tarkastelu vain hyödykkeiden vaihdon, markkinatasapainon tai kuluttajakäyttäytymisen teorioiden kautta on kaventanut käsitystä siitä, mikä on talouden todellinen tehtävä: sosiaalisen tarpeentyydytyksen järjestäminen yhteiskunnassa. Tällöin talouden perimmäiset kysymykset — ketä varten tuotetaan, miten tuotanto ja kulutus vaikuttavat ekologisiin järjestelmiin, ja millaisin arvoin toimintaa ohjataan — jäävät käsittelemättä.

Sen sijaan, että yritettäisiin kumota valtavirran teorioita niiden omilla ehdoilla tai mukautua niihin, tarvitaan radikaalisti vaihtoehtoinen ohjelma. Tällaisen ohjelman tulee perustua uuteen paradigmaattiseen lähtökohtaan, joka hylkää kulutuskeskeisen elämäntavan ja aineelliseen sekä energiavaltaiseen kasvuun nojaavan yhteiskuntamallin. Talous ei ole neutraali väline, vaan se muokkaa arvojamme ja maailmankuvaamme. Nykyinen ortodoksinen taloustiede ei tarjoa työkaluja tämän ymmärtämiseen, eikä se ole myöskään tarpeellinen uudenlaisen taloudellisen ajattelun kehittämiseksi.

Heterodoksiset taloustieteen koulukunnat tarjoavat sisällöllisiä vaihtoehtoja valtavirralle — eivät vain kritiikkiä. Niiden vahvuus ei ole pelkästään vastustus, vaan kyky rakentaa uusia taloudellisen toiminnan malleja, jotka pohjautuvat yhteisöllisyyteen, resurssien jakamiseen ja ekologisiin reunaehtoihin. Heterodoksinen taloustiede voi hyvin ilman valtavirran olemassaoloa, koska se ei ole rakentanut omaa identiteettiään sen vastakohdaksi, vaan omista lähtökohdistaan. Tässä mielessä valtavirta ei ole vihollinen, vaan yksinkertaisesti irrelevantti — se ei kykene selittämään, miten yhteiskunta todellisuudessa toimii tai miten talous järjestyy osana laajempaa sosiaalista ja ekologista kokonaisuutta.

Vaikka heterodoksiset koulukunnat eroavat toisistaan merkittävästi — postkeynesiläisyys, feministinen taloustiede, ekologinen taloustiede, institutionaalinen ja marxilainen taloustiede — niillä on silti yhteisiä piirteitä, jotka mahdollistavat niiden lähentymisen. Kaikki ne jakavat skeptisyyden neoklassista metodologiaa kohtaan, korostavat arvojen roolia taloudellisessa analyysissa ja tunnistavat vallan, historiallisuuden ja ekologisen reaalisuuden keskeisyyden taloudellisissa prosesseissa. Tämä yhteinen maaperä on tärkeä, jos halutaan rakentaa taloustiedettä, joka todella palvelee yhteiskuntaa, eikä pelkästään uusinna vallitsevaa järjestelmää.

Tässä yhteydessä on huomionarvoista, että niin kutsuttu taloustieteen Nobelin palkinto on todellisuudessa keskuspankin myöntämä tunnustus, joka usein menee valtavirran mukaista talousajattelua edustaville tutkijoille. Kritiikki ei koske pelkästään yksittäisiä palkittuja henkilöitä, vaan koko järjestelmää, joka vahvistaa normatiivisesti tietynlaista näkemystä taloudesta. Vaikka jotkut palkituista ovat kommentoineet ympäristöasioita, heidän työnsä ei ole perustavalla tavalla haastanut taloudellisen kasvun oletusta tai kapitalistisen järjestelmän rakenteita. Poikkeuksena voidaan pitää Elinor Ostromia, jonka työ yhteisresurssien hallinnasta muodostaa aidosti vaihtoehtoisen näkökulman omistus- ja hallintarakenteisiin.

Tulevaisuuden taloustieteelle keskeistä on kytkeytyä tieteelliseen realismiin, jossa todellisuutta ei redusoida tilastoihin, markkinahintoihin tai yksilöllisiin preferensseihin, vaan jossa huomio kohdistuu yhteiskunnallisiin rakenteisiin, aineenvaihduntaan luonnon kanssa ja vallan ilmenemismuotoihin taloudessa. Tämä vaatii filosofista pohdintaa, joka lähtee ontologiasta: mitä taloudessa on olemassa, mitä pidämme keskeisinä entiteetteinä, ja millaiset suhteet niiden välillä vallitsevat. Vasta sen jälkeen voidaan kysyä, miten tietoa taloudesta voidaan hankkia (epistemologia), ja millaisilla menetelmillä tutkimusta tulisi tehdä (metodologia ja metodit).

Ontologia on jäänyt taloustieteessä pitkälti implisiittiseksi — ja juuri siksi valtavirran oletukset ihmisluonteesta, markkinoista ja arvosta ovat päässeet institutionalisoitumaan ilman kriittistä tarkastelua. Näiden oletusten purkaminen on välttämätöntä, jos halutaan muuttaa sitä, miten yhteiskunta ymmärtää ja ohjaa taloudellista toimintaa.

Tällainen lähestymistapa vaatii myös historian ja tieteenfilosofian ymmärrystä. Vain perehtymällä siihen, miten tieteellistä tietoa on kehitetty ja millaisia virheitä on tehty, voidaan rakentaa kestävä ja reflektiivinen pohja uudelle taloustieteelle. Nykyinen painotus tilastollisten ohjelmistojen tekniseen käyttöön ilman kriittistä kontekstia johtaa tutkimukseen, joka saattaa olla matemaattisesti eleganttia, mutta teoreettisesti ja yhteiskunnallisesti tyhjää.

On tärkeää, että lukija ymmärtää, ettei taloustiede ole neutraali tiede luonnontieteiden tapaan. Se on aina arvosidonnainen, historiallinen ja poliittinen. Siksi uuden taloustieteen on tunnustettava nämä ulottuvuudet ja tuotava ne näkyviin. Vasta silloin se voi palvella ihmisten hyvinvointia ja planeetan kantokykyä.

Miten ideologiat vaikuttavat yhteiskunnalliseen muutokseen ja tieteelliseen tutkimukseen?

Ideologiat ovat perustavanlaatuisia rakenteita, jotka ohjaavat yhteiskuntien organisoitumista ja kehittymistä. Gramscin hegemoniateoria ja passiivisten vallankumousten käsite tarjoavat syvällisen tarkastelun siitä, kuinka voimien on toimittava muuttaakseen hegemonisia taloudellisia ja poliittisia järjestelmiä. Tällöin on kyse ei pelkästään yhteiskunnallisesta muutoksesta, vaan myös siitä, miksi tällaiset muutokset usein epäonnistuvat. Ideologiat, jotka ovat tiiviisti sidoksissa poliittisiin järjestelmiin, korostavat niitä poliittisia perinteitä, joiden ympärille ne ovat muodostuneet. Freedenin (2003:32) mukaan poliittinen ideologia on ajatusten, uskomusten, mielipiteiden ja arvojen kokonaisuus, joka: (i) esittää toistuvan kaavan; (ii) on merkittävien ryhmien kannattama; (iii) kilpailee julkisen politiikan hallitsevasta suunnitelmasta; ja (iv) pyrkii oikeuttamaan, kyseenalaistamaan tai muuttamaan poliittisen yhteisön sosiaalisia ja poliittisia järjestelyjä ja prosesseja.

Tämä määritelmä tuo esiin ideologian roolin ei pelkästään yhteiskunnan ohjaajana, vaan myös tieteellisen tutkimuksen motivaationa. Tieteellinen tutkimus ei ole ideologian ulkopuolella, vaan se syntyy ideologioiden ja uskomusjärjestelmien sisällä. Esimerkiksi marxilaisuus voi nähdä kapitalistisen ideologian muuttamisen sosialistiseksi ideologiaksi, ja modernismi taas voi pyrkiä muuttamaan sosiaalisen ja luonnollisen tuotannon välineet teknologisiksi ja keinotekoisiksi. Schumpeterin mukaan ei ole mahdollista aloittaa uutta tieteellistä tutkimusta ilman ideologista kannanottoa – ideologia on se, joka synnyttää uudet tutkimusagendat ja tuo esiin uudet tiedonlähteet, joita voidaan puolustaa ja kyseenalaistaa. Tieteellinen työ ei etene ilman ideologisia lähtökohtia, vaikka eteneminen saattaa olla hidasta.

Ihmiset suhtautuvat tieteellisiin ideoihin ja tutkimustuloksiin usein sen perusteella, miten ne liittyvät heidän omiin arvoihinsa ja uskomuksiinsa. Perinteisesti tiedeyhteisö on huolissaan siitä, että ideologiat ja arvot vääristävät tutkimusta, mutta tämä huoli on erityisesti merkityksellinen silloin, kun tieteelliset ideat pakotetaan dogmaattisesti. Kriittinen ajattelu on olennainen osa tiedettä, sillä se ylläpitää avointa keskustelua ja edistää uusien ideoiden syntymistä. Tieteessä, erityisesti yhteiskuntatieteissä, kriittinen realismi pitää tärkeänä, että tieteellinen tutkimus ei voi olla arvojensa suhteen neutraalia. Kaiken tutkimuksen, erityisesti yhteiskuntatieteiden, on otettava huomioon sen, mitä ideologiat ja arvot tuovat tutkimusobjektinsa ymmärtämiseen.

Kriittinen realismi tuo esiin sen, kuinka tärkeää on tutkia yhteiskunnassa vallitsevia uskomuksia ja käytäntöjä. Sen mukaan tiede ei ole neutraali tosiasioiden etsimisprosessi, vaan se liittyy tiiviisti eettisiin kysymyksiin. Ihmiset eivät ole vapaita ideologioista tai arvoista, ja siksi tiede ei voi olla niistä vapaa. Yhteiskuntatieteellinen tutkimus, mukaan lukien taloustiede, eroaa luonnontieteistä, koska siinä tosiasiat ja arvot ovat erottamattomasti sidoksissa toisiinsa. Tämä tarkoittaa sitä, että yhteiskuntatieteellinen tutkimus ei voi jäädä vain objektiivisten tosiasioiden käsittelyyn, vaan sen on aina käsiteltävä myös eettisiä ja arvojensa kysymyksiä.

Tieteellinen tutkimus, erityisesti yhteiskuntatieteissä, ei ole neutraalia objektiivisuuden tavoittelua vaan aina arviointia siitä, mikä on hyvä, oikein ja kestävä. Tiede ei vain tutki yhteiskuntaa, vaan se kyseenalaistaa sen rakenteet ja valtasuhteet. Tiede, joka ei ota kantaa yhteiskunnallisiin epäoikeudenmukaisuuksiin tai ympäristön tuhoutumiseen, on tieteen muunnelma, joka ei pyri edistämään kestäviä ja oikeudenmukaisia yhteiskuntia. Esimerkiksi markkinoiden ja taloudellisen kasvun vapauttava luonne saattaa olla suuresti ylikorostettu, vaikka se käytännössä voi johtaa alkuperäiskansojen väkivaltaiseen siirtymiseen ja ympäristön tuhoutumiseen.

Tässä mielessä tiede ja ideologiat ovat aina toisiinsa sidoksissa. Ideologiat eivät ole pelkästään yhteiskunnan rakenteiden osa, vaan ne vaikuttavat myös siihen, miten tutkimus ja tiede voivat edistää tai estää yhteiskunnallista muutosta.

Miten termodynamiikan lait muovaavat talousjärjestelmää ja kestävää kehitystä?

Talouden toiminta ja kehittyminen ovat kiinteästi sidoksissa fyysisiin ja biologisiin rakenteisiin, joiden lakimaisiin ominaisuuksiin talousjärjestelmätkin alistuvat. Tutkimuskysymyksestä ja kohteesta riippuen eri tieteenalojen ja ilmiötasojen merkitys vaihtelee. Ekologisessa taloustieteessä talousjärjestelmien toiminnan ja uusiutumisen ymmärtäminen on pitkälti liitetty materiaalin ja energian virtauksiin. Tämä näyttäytyy järkeenkäyvältä esimerkiksi geopoliittisissa resursseista käytävissä taisteluissa, mutta on usein jätetty taloustieteessä huomiotta tai nähty epäolennaisena.

Termodynamiikan ensimmäinen laki määrittelee energian kyvyksi tehdä mekaanista työtä; energiaa ei synny eikä katoa, vaan sen määrä säilyy eristetyssä järjestelmässä. Toisen lain ydin on entropian kasvu: energia muuntuu vähemmän käyttökelpoiseksi, eli korkean entropian tilaan, josta energia ei enää kykene suorittamaan työtä. Tämä prosessi on peruuttamaton ja kuvaa ajan kulkua. Taloudellinen toiminta vaatii käyttökelpoista energiaa, jota kutsutaan eksergiaksi. Eksergia kuluu kaikissa muuntoprosesseissa, ja nykyaikainen teollisuusyhteiskunta nojaa fossiilisten polttoaineiden ja mineraalien varastoituun eksergiaan, eli matalan entropian resursseihin.

Entropian laki asettaa talousjärjestelmille absoluuttisia rajoitteita. Energiaa käyttämällä kulutetaan näitä matalan entropian varantoja, ja mineraalit muuttuvat ympäristössä uudelleen hyödynnettämättömäksi "pirun pölyksi". Vaikka aineellisten materiaalien hajaantumisen asteesta on erimielisyyksiä, talousjärjestelmien kasvu pitkällä aikavälillä on fyysisesti mahdotonta ilman huomattavaa energian lisäsyöttöä. Maa on avoin järjestelmä, joka saa energiaa auringosta, mutta aineenvaihto on hyvin rajallista, mikä korostaa luonnon rajallisuutta resurssina.

Georgescu-Roegenin mukaan talouskasvu ei ole pitkällä aikavälillä kestävää, ja valtavirran talouspolitiikan tulee ottaa huomioon fysiikan peruslait. Lyhyemmällä aikavälillä tämä näkyy eettisinä kysymyksinä sukupolvien välisestä resurssien käytöstä sekä geopoliittisina jännitteinä. Matalan entropian resurssit ovat kaikkein niukimpia, ja niiden käyttöön liittyy moraalinen dilemma: holtiton kulutus riistää tarpeellisia resursseja niin nykyisiltä kuin tulevilta sukupolvilta, mukaan lukien ei-inhimilliset elämänmuodot, joiden elinmahdollisuudet heikkenevät.

Energian lähteet poikkeavat laadultaan; esimerkiksi heinä tarjoaa energiaa hevoselle, mutta öljy ei. Lisäksi tuotetut jätteet, jotka palautuvat ympäristöön käytetyn materiaalin massan verran, eroavat laadultaan ja vaikutuksiltaan merkittävästi. Talouksien aineenvaihtoa kuvaava käsite sosiaalinen metabolia korostaa, kuinka taloudet edellyttävät energiaa ja materiaalivirtoja toimiakseen ja ylläpitääkseen tiettyä tilaa. Teollisen kasvun taloudet ovat fossiilisten polttoaineiden varassa, ja niiden hyödyntämisellä on ollut laaja-alaisia tuhoisia vaikutuksia.

Georgescu-Roegen erottaa pääoman varannon (stock) ja funduksen (fund) käsitteinä. Varantoa voidaan kuluttaa vaihtelevasti, kun taas fundus pystyy ylläpitämään tietyn toiminnon vakaasti ajan kuluessa, kuten ekosysteemit tekevät rakenteensa puitteissa. Nykyiset talousjärjestelmät, jotka muuttavat funduksia varannoiksi esimerkiksi hakkaamalla metsät kasaksi puuta, tekevät vaikutelman vaurauden kasvusta, mutta todellisuudessa ne tuhoavat luonnollisia, kestäviä prosesseja, jotka ovat ihmisille ja muulle luonnolle välttämättömiä.

Ihmisen ja ekosysteemien vuorovaikutus, energia- ja materiaalilähteiden sekä jätealtaiden hyödyntäminen määräävät muutoksen ominaisuudet, erityisesti sen nopeuden ja laajuuden. Muutosta tulee ymmärtää historiallisten polkujen ja reaaliaikaisen dynamiikan kautta, ei abstraktien tasapainomallien pohjalta. Ekosysteemien hallinnan epäonnistuminen, kuten tulipalojen estäminen Yhdysvalloissa, on johtanut luonnollisten prosessien häiriintymiseen ja suurpalojen syntyyn.

Hollingin ekosysteemiteoria kuvaa muutosta energian ja materiaalien kiertokulkuina, organisaation, kertymisen, tuhoutumisen ja vapautumisen jaksoina. Taloudellisten toimintojen kestävyys ja toistettavuus riippuvat näiden dynamiikkojen ymmärtämisestä. Vaikka evolutiivinen biologia olisi sopiva vertailukohde talouden muutoksille, neoklassinen taloustiede on pitkään nojannut mekaaniseen fysiikkaan, joka korostaa stabiilisuutta, tasapainoa ja korjaavia mekanismeja. Tämä on johtanut talousjärjestelmien staattiseen käsitteellistämiseen, joka sivuuttaa niiden dynaamisen, kehittyvän luonteen.

Jo Veblen ja Marshall tunnistivat, että taloudelliset instituutiot ja prosessit olisi järkevää analysoida biologisen evoluution näkökulmasta. Marshall käytti biologisia analogioita yritysten kehityksestä ajan myötä, vaikka yhdisti niitä myös mekaanisiin käsitteisiin. Talousjärjestelmät eivät ole staattisia koneita, vaan dynaamisia, epävarmoja ja muuttuvia kokonaisuuksia, joiden toiminta on sidoksissa niiden ympäristöön ja resursseihin. Näiden seikkojen ymmärtäminen on keskeistä talouden kestävän kehityksen ja resurssien eettisen hallinnan kannalta.

On tärkeää ymmärtää, että talouden ja luonnon välinen suhde ei ole pelkästään tekninen tai resurssikysymys, vaan sisältää myös syvällisiä eettisiä ja poliittisia ulottuvuuksia. Resurssien rajallisuus pakottaa tarkastelemaan kulutustottumuksia, varallisuuden jakaantumista ja tulevien sukupolvien oikeuksia. Lisäksi erilaiset energian ja materiaalin muodot eroavat toisistaan laadullisesti, mikä vaikuttaa niiden hyödyntämisen vaikutuksiin sekä jätevirtojen laatuun ja ympäristövaikutuksiin. Ekosysteemien monimutkaisuus ja niiden dynaaminen muutos kyseenalaistavat perinteiset talousteoreettiset mallit, ja korostavat tarvetta integroida ekologinen ymmärrys talousajatteluun.

Miten yhdistää luonnontieteet ja yhteiskuntatieteet avoimien sosioekologisten ongelmien ratkaisemiseksi?

Erilaiset tieteenalat ovat usein eriytyneet omiksi suljetuiksi järjestelmikseen, joissa käytetään omia kielenkäytön muotojaan ja metodologioitaan. Neurathin näkemys korosti tämän eron ylittämistä vaatimalla, että tieteenalat voisivat julkisesti testata väitteitään yhteisellä, havaintoihin perustuvalla kielellä. Hänen tavoitteenaan oli välttää etukäteen asetettuja metodologisia rajoja luonnontieteiden ja yhteiskuntatieteiden välillä sekä yhdistää eri tieteenalat niin, että ne voivat yhdessä käsitellä monimutkaisia inhimillisiä ja sosiaalis-ekologisia ongelmia.

Tämä näkemys resonoi vahvasti sosioekologisen taloustieteen kanssa, jossa pyritään yhdistämään erilaiset tiedon muodot ymmärtämään ja ratkaisemaan monimutkaisia avoimia systeemejä. Toisaalta Carnapin pyrkimys loogisesti tiivistää testattavien väittämien kieli primaariksi lähteeksi vaikuttaa käytännössä vähemmän merkitykselliseltä. Julkisen todennettavuuden vaatimus on kuitenkin edelleen houkutteleva, kunhan sen rajoitukset tunnistetaan. Kuitenkin tämä hanke vaikuttaa ristiriitaiselta, koska Carnap tavoitteli kaiken loogisen tiedon supistamista yksinkertaiseksi, kun taas Neurath keräsi tietoa laajasti monialaisiin tietosanakirjoihin, joissa pyrittiin ottamaan huomioon luonnon- ja yhteiskuntatieteiden kielen moninaisuus.

Tämän hankkeen tuloksena syntynyt tietosanakirja oli monipuolinen ja hajanaisesti koostettu teos, jossa yhdistyi muun muassa Wienin piirin pakolaisten, amerikkalaisen pragmatistin John Deweyn ja Thomas Kuhnin tieteensosiologian kirjoituksia. Postmodernissa ajassa tiedeyhteisön pyrkimys yhdenmukaiseen tieteen ymmärrykseen vaikuttaa vanhentuneelta. Nykyään painotetaan kaikkien näkökulmien omaehtoista hyväksyntää ilman pakotettua vertailtavuutta tai yhtenäisyyttä. Tällainen moniarvoisuus ja pluralismi ovat usein esillä yhtenäisen kentän keskeisinä arvoina, vaikka itse asiassa yhteenkuuluvuuden tavoittelu moniarvoisuuden nimissä on ristiriitaista.

Vasemmiston ja degrowth-liikkeen välillä havaittava jännite heijastaa tätä ristiriitaa. Pluralismin kritiikki korostaa, että erilaiset, keskenään mittaamattomat todellisuuskäsitykset vastustavat yhtenäisyyttä. Degrowth-liikkeen ja pluriversumin kannattajien pyrkimykset rakentaa yhteisöllisyyttä yhteisen sosioekologisen todellisuuden ymmärryksen kautta näyttävät muistuttavan Neurathin tiedeyhteistyöhanketta, joskin termit kuten ”sanastot” ja ”sanakirjat” on vain vaihdettu.

Yhteisen kielen ja käsitteistön tarve on lopulta pakottava, sillä kommunikaation mahdollistaminen eri tieteenalojen välillä edellyttää yhteistä ymmärrystä. Kapp kritisoi Wienin piirin hanketta juuri kielen moninaisuuden vuoksi ja pelkäsi, että yhdenmukaistaminen johtaisi yliherruuteen tieteen kentällä. Hän korosti myös, että vaikka spekulatiiviset metafysiikat on vältettävä, intuitiiviselle a priori -tiedolle on annettava tilaa loogisen tieteellisen tiedon rinnalla.

Kappin näkemyksissä on myös elementtejä osallistavista lähestymistavoista, jotka huomioivat ei-länsimaisen ja ei-tieteellisen tiedon, mikä avaa mahdollisuuksia monimuotoisempaan tieteelliseen dialogiin. Hänen pyrkimyksensä on löytää perustaa, jossa ontologiset (metafysiset) oletukset toimivat analyysin lähtökohtina, jota sitten syvennetään empiirisen tutkimuksen avulla. Tämä linja muistuttaa Neurathin tavoitetta yhdistää eri tieteenalat yhteiseen päämäärään, mutta ilman Carnapin tiukkaa pyrkimystä loogisen, objektiivisen kielen muodostamiseen.

Neurath vastusti ajatusta yhdestä totuudesta tai pysyvästä järjestelmästä, jota voitaisiin soveltaa tulevaisuudessa, mutta puolusti fyysillisyyteen perustuvaa tiedon yhdistämistä. Hän painotti, että tieteiden välisen yhteyden tulee olla vaivatonta, esimerkiksi ihmisen käsite on määriteltävä samalla tavalla eri tieteiden konteksteissa, kuten taloustieteessä ja psykologiassa.

Moni- ja poikkitieteellisyyden haasteet liittyvät usein tutkimusaloihin kohdistuviin ontologisiin tasoihin, kuten fyysiseen, kemialliseen, biologiseen ja sosiaaliseen todellisuuteen. Vaikka monialaisuus ja poikkitieteellisyys ovat tavoitteita, todellisuudessa ne usein jäävät pinnallisiksi, kun eri alojen edustajat eivät kykene aidosti keskustelemaan yhteisestä ymmärryksestä. Tämä johtuu osittain ylierikoistumisesta ja kilpailullisesta akateemisesta ympäristöstä, jossa tutkimuksen tuottavuus mitataan mitattavilla tuloksilla eikä tiedon jakamisella.

Inter- ja monitieteellisyys edellyttävät erityisiä taitoja ja koulutusta; pelkkä erilaisten asiantuntijoiden kokoaminen yhteen ei riitä. Usein tämä lähestymistapa onkin enemmän monitieteellisyyttä, jossa alojen välillä ei synny todellista dialogia, vaan eri alojen edustajat puhuvat toistensa ohi. Aito interdisciplinarisuus vaatii yhteistä käsitteistöä ja kielellistä ymmärrystä, jotta monimutkaiset ongelmat voidaan ratkaista yhdessä.

On tärkeää ymmärtää, että tiedeyhteisöjen pyrkimys yhdistää eri tieteenalat ei tarkoita tiedon yhdenmukaistamista tai totalisoivaa järjestelmää, vaan pikemminkin dialogin, monimuotoisuuden ja yhteisen ymmärryksen rakentamista. Tällainen lähestymistapa voi palvella sekä sosioekologisten ongelmien ratkaisua että tiedon rikastumista eri kulttuurien ja tietoperinteiden kautta.

Miksi ekologinen taloustiede haastaa valtavirran talousteorian?

Ekologisen taloustieteen perusta rakentuu kriittiseen suhtautumiseen valtavirtaisen, erityisesti uusklassisen taloustieteen oletuksiin taloudellisesta kasvusta, ympäristöstä ja inhimillisistä tarpeista. Tämä lähestymistapa korostaa taloudellisen toiminnan aineellista perustaa ja ekologisia rajoja, pitäen luonnonvarojen käyttöä, energiavirtoja ja materiaalikiertoa taloudellisen analyysin keskiössä. Kriittinen katse kohdistuu erityisesti siihen, kuinka perinteinen taloustiede abstrahoi talouden luonnosta irti ja olettaa ympäristön olevan rajattomasti hyväksikäytettävissä oleva ulkoinen resurssi.

Kuten K. William Kapp ja hänen seuraajansa ovat osoittaneet, talouden sosiaaliset ja ekologiset kustannukset jäävät usein näkymättömiksi markkinahinnoissa. Näitä ulkoiskustannuksia ei voida tehokkaasti hallita pelkällä hinnoittelulla tai teknokraattisella sääntelyllä, sillä ne liittyvät taloudellisten ja institutionaalisten rakenteiden rakenteellisiin puutteisiin. Taloudellista toimintaa ei voi erottaa sen yhteiskunnallisista ja ekologisista konteksteista, vaan ne on ymmärrettävä osana vuorovaikutteista kokonaisuutta, jossa vaikutukset ovat usein kumuloituvia ja palautuvia — ei lineaarisia.

Tässä kehyksessä nousee keskeiseksi myös aineenvaihdunta-ajattelu eli niin kutsuttu sosioekologinen metabolia. Se tarkastelee yhteiskunnan ja luonnon välistä aineen ja energian virtaa historiallisena ja institutionaalisena prosessina. Esimerkiksi F. Krausmannin tutkimukset osoittavat, kuinka yhteiskunnat muuntavat energia- ja materiaalivirtojaan teknologisen kehityksen, väestönkasvun ja poliittisten järjestelmien ohjaamina, mikä johtaa siirtymiin niin sanotuissa sosioekologisissa hallintajärjestelmissä. Tämä analyysi paljastaa, kuinka ekologinen kriisi ei ole sattumanvarainen poikkeama, vaan rakenteellinen seuraus nykyisestä talousjärjestelmästä.

Ekologinen taloustiede kytkeytyy myös kriittiseen realismiin ja ontologiseen monimuotoisuuteen, haastamalla metodologisen yksinkertaistamisen. Taloudellista käyttäytymistä ei voi redusoida yksilölliseen utiliteetin maksimointiin, vaan on huomioitava kollektiiviset toimijat, arvorakenteet ja historialliset valtasuhteet. Tämä tuo ekologisen taloustieteen dialogiin postkeynesiläisen talousteorian, feministisen taloustieteen sekä etelän epistemologioiden, kuten buen vivir- ja ubuntu-filosofioiden kanssa. Ne painottavat vaihtoehtoisia käsityksiä hyvinvoinnista, ihmisarvosta ja luonnon roolista, jotka ylittävät pelkän markkinalogiikan.

J. M. Keynesin visiot tulevaisuuden taloudesta, jossa perustarpeet on tyydytetty ja talouskasvua ei enää tarvita, resonoivat vahvasti ekologisen taloustieteen kanssa. Samoin kritiikki nykyisestä kasvuun perustuvasta hyvinvointimallista, kuten M. Kochin ajatus kasvuttomasta sosiaalipolitiikasta, tarjoaa reittejä kestävämpään yhteiskuntajärjestykseen. Kuten myös Naomi Kleinin havainnot teknologiavetoisesta “uuden sopimuksen” retoriikasta osoittavat, nykyaikainen ympäristöpolitiikka on vaarassa jäädä pintapuoliseksi, mikäli se ei kyseenalaista taloudellisen kasvun ensisijaisuutta.

Yksi ekologisen taloustieteen keskeisistä opetuksista on se, että arvottaminen itsessään ei ole neutraalia. J. L. Knetschin tutkimukset osoittavat, kuinka arvottamismenetelmät — esimerkiksi "maksuhalukkuus" — vääristävät ympäristöarvoja, sillä ne heijastavat olemassa olevia valtasuhteita ja taloudellista asemaa, eivät objektiivista ympäristön arvoa. Tämä liittyy laajempaan kritiikkiin uusklassisen ympäristöekonomian rajoista ja sen kyvyttömyydestä käsitellä arvoja, joita ei voi pelkistää rahassa mitattavaksi.

Tämän lisäksi ekologinen taloustiede rakentaa yhteyksiä politiikan tutkimukseen, kuten oikeuksien diskurssiin liittyen luonnon oikeudellistamiseen. Esimerkiksi C. M. Kauffmanin ja P. L. Martinin analyysi luonnon oikeuksien muotoutumisesta Yhdysvalloissa, Ecuadorissa ja Uudessa-Seelannissa osoittaa, kuinka ekologinen ajattelu on siirtymässä myös oikeudellisiin rakenteisiin, tarjoten uudenlaisen kielellisen ja institutionaalisen välineistön ekologisten reunaehtojen suojelemiseksi.

On myös olennaista ymmärtää, että ekologinen kriisi ei ole pelkkä tekninen ongelma, vaan syvästi ideologinen ja kulttuurinen. Kehitysmallit, jotka ovat hallinneet globaalia talousajattelua toisen maailmansodan jälkeen, heijastavat kapeaa käsitystä edistyksestä, jota haastetaan nyt monista suunnista — post-kehitysteoriasta, alkuperäiskansojen maailmankuvista, ecofeminismistä ja dekoloniaalisesta ajattelusta. Näiden näkemysten mukaan kestävä tulevaisuus ei rakennu pelkän teknologisen innovaation tai hiilineutraaliuden varaan, vaan perustavanlaatuisen arvojen muutoksen kautta.

Miten fotoniikka ja optoelektroniikka muovaavat teollisuuden 5.0 aikakautta?
Miten kvanttimekaniikka voi selittää ihmisten päätöksentekoa?
Kuinka optimoida sähköajoneuvojen latausta älyverkoissa ja latausasemilla: Tapaustutkimus
Mikä rooli on epoksinmuovauskomponenttien (EMC) ominaisuuksilla elektronisten pakkausten luotettavuudessa?